Data ja demonit

Tarkastelen seuraavassa viestin välittymiseen modernissa yhteiskunnassa liittyviä ongelmia. Käsittelen aihetta kahden teorian valossa. Niistä ensimmäinen, nimittäin informaatioteoria, on moderni ja jälkimmäinen, oppi demoneista, vanha. Teorioiden käsitteleminen on kiintoisaa muun muassa siksi, että on jännittävää katsoa, voidaanko niistä puhua lainkaan samassa esityksessä. Jos voidaan, herää kysymys, missä merkityksessä modernin ajan ongelmat ovat todella modernin ajan ongelmia ja missä merkityksessä vanhan ajan kysymykset ovat todella vanhan ajan kysymyksiä.

1. Tietoyhteiskunnasta ja globalisaatiosta

Otsikossa oleva termi data ilmaisee jotakin siitä, miten määrittelemme nykyaikaista maailmaa. Tiedonvälitys, markkinointi ja näitä varten kehitetty teknologia ovat keskeisimpiä nykyaikaisen maailman ainesosia. Esimerkiksi suomalainen ihminen jäsentää päivittäistä toimintaansa aamun sanomalehden ja aamuteeveen tai radiouutisten sekä teeveen iltauutisten muodostamaan väliaikaan. Se täyttyy erilaisista työpaikalla järjestetyistä infoista, koulutuksista ja tietoa välittävistä neuvotteluista sekä tiedonhausta esimerkiksi internetin välityksellä. Suuri osa päivästä kuluu sähköpostien lukemiseen ja lähettämiseen sekä kännykkään puhumiseen.

Monia länsimaita, erityisesti Yhdysvaltoja seuraten, suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus- ja menestysstrategiaksi on muotoiltu tietoyhteiskunnan nimellä tunnettu abstraktio. Tietoyhteiskunnalle on ominaista erilaisten tietoverkkojen ja näihin liittyvien ihmisverkostojen synnyttäminen sekä asiaa varten tarvittavan teknisen välineistön jakaminen kaikille. Keskeisimmät teknologiset välineet ovat internetyhteys, sähköposti sekä kännykkä, joiden kanssa sisäkkäisesti on kehittynyt ajanvieteteknologia ja jonka rinnalle jokaisen kuluttajan saataville ollaan kovaa vauhtia kehittämässä hyvinvointiteknologiaa sekä bioteknologiaa. Kuten tunnettua, myös yhteiskunnan turvallisuuden takaamiseksi kehitetyt aseet ovat teknologisesti katsoen huipputasoa.

Tietoyhteiskunta on luonteeltaan globaali eli maailmanlaaja projekti. Verkostoja pyritään laajentamaan niin kauas kuin mielikuvitus ja horisontti riittävät. Ihanteena on maailman muuttuminen aivojen hermoverkon kaltaiseksi koosteeksi, johon niin usea ihmiskunnan jäsen kuin mahdollista voisi kuulua. Tämän tavoitteen onnistumiseksi vaaditaan sellainen viesti - tai pitäisikö sanoa - viestiverkosto, jonka ihmiskunta yhteen ääneen katsoo merkittäväksi ja johon liittyvään elämänmuotoon se tahtoo osallistua. Alussa mainitut informaatioteoria ja oppi demoneista ovat tämän tavoitteen kannalta kiinnostavia. Käsitelkäämme ensin informaatioteoriaa.

2. Informaatiosta ja tiedosta

Informaation voi määritellä karkeasti rakenteeksi, johon liittyy mahdollisuus, että se antaa meille tietoa jostakin. Informaatioteorioita, joita kutsutaan joskus myös kommunikaatioteorioiksi informaation ja viestin läheisen yhteyden takia, on kahdenlaisia. 1940-luvulla erityisesti Claude Shannonin työn seurauksena syntyneessä matemaattisessa eli statistisessa informaatioteoriassa informaatio tarkoittaa todennäköisyyteen suhteutettua dataa. Sen yksikkö on bitti, jonka arvot ovat 0 ja 1. Esimerkiksi painettaessa valot seinäkatkaisimesta päälle tapahtuu 0:n ja 1:n siirto eli yksi bitti. Nopeimmat laskurit eli hermoverkkotietokoneet suorittavat tällaisia toimituksia miljardeja samassa ajassa kuin ihminen kytkee valot päälle.

Informaation määrä puolestaan on bittien kokonaismäärä. Matemaattisen informaatioteorian näkökulmasta informaatio on kvantitatiivinen eli määrällinen ja siten mitattavisssa oleva asia. Filosofinen semanttinen informaatioteoria, jota ovat kehitelleet mm. Rudolf Carnap ja useat suomalaisfilosofit, on pyrkinyt täydentämään matemaattista informaatioteoriaa tutkimalla informaatioyksikköjen merkityksiä.

Todennäköisyyteen liittyvät informaatioteoriat ovat sikäli kiinnostavia, että ne osoittavat todennäköisimmän informaation olevan vähiten informatiivista. Informatiivisuus määräytyy näet siten, miten monia vaihtoehtoja informaatio sulkee pois. Jos esimerkiksi informaation sisältö on väite, jonka mukaan Pekka tulee kylään, on todennäköisempää, että Pekka tulee maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina, lauantaina tai sunnuntaina kuin että Pekka tulee maanantaina.

Informaatioteorioissa on luokiteltu useita informaatiolajeja. DNA:n sanotaan sisältävän informaatiota ja sanomalehden sanotaan sisältävän informaatiota. Edellisessä tapauksessa on kyse aineen järjestymisestä eli fysikaalisesta informaatiosta. Jälkimmäisessä tapauksessa on kyse kielelliseen viestintäjärjestelmään sidotusta informaatiosta.

Informaatiota on erittäin paljon. Maailmassa liikkuu elektronista dataa, fysikaalista informaatiota ja kielellistä informaatiota kovalla vauhdilla. Esimerkiksi ihmisen geeniperimän rekisteröinti kirjalliseen muotoon merkitsee n. 40 Helsingin puhelinluettelon kokoista kirjaa. Ne kaikki sisältävät informaatiota. Vitsi, valhe, biologian oppikirja ja rapujazzien laulut ovat informaatiota, jonka paikasta A paikkaan B siirtymisen nopeus on erittäin kova. Jos lähetän sähköpostiviestin toiselle puolen maapalloa, se on siellä likimain heti. Kun Pirkka-Pekka Petelius sanoo dägädägä, kaikki Suomen koululaiset ja myös osa opettajista sanovat seuraavana aamuna dägädägä. Dägädägä on informaatiota, televisio informaation väline ja se, että koululaiset toistelevat ilmaisua dägädägä, on informaation välittymistä.

Informaatioon sisältyy siis mahdollisuus, että se välittää tietoa. Läheskään kaikki informaatio ei kuitenkaan ole tietoa. Tämä johtuu siitä, että toisin kuin informaation, tiedon, ollakseen tietoa, on oltava totta. Toiseksi tiedossa on kysymys henkilön mielessä olevasta asenteesta tosiasioihin. Tiedon käsite sisältää siis tietämisen käsitteen. Tietämisen on puolestaan oltava perusteltua eli oikeutettua. Siihen liittyen on esitetty useampia kuin yksi teoria. Foundationalistiset tiedon oikeutusteoriat olettavat, että on olemassa eräitä kaikille yhteisiä perususkomuksia. Perususkomuksia ovat esimerkiksi uskomus, että maa on pallo tai uskomus, että mielen ulkoinen todellisuus on olemassa. Muut oikeutetut tietouskomukset perustuvat perususkomuksiin. Evidentialistiset teoriat puolestaan olettavat, että oikeutetut tiedolliset asenteet perustuvat jonkinlaiseen todisteaineistoon.

Tieto on jotakin, jota informaatioksi kutsuttu rakenne voi välittää, mutta ei välttämättä välitä. Tieto liitetään asenteisiin, jotka koskevat tosiasioita. Se on ensisijaisemmin kvalitatiiviinen eli laadullinen kuin kvantitatiivinen eli määrällinen asia. Informaatioon ei liity tällaista laadun syvällisyyttä. Informaatioteknologian välittämän informaation kannattamana tieto voi liikkua nopeasti, mutta sen välittyminen ei ole niin nopeaa kuin informaation välittyminen. Tämä näyttäisi johtuvan siitä, että informaatiota on runsaasti, ja tieto hukkuu helposti runsaaseen informaatiokohinaan, jossa virtaa tiedon lisäksi epätietoa ja epätotta tietoa. Edelleen tieto on sidottu totuuteen, mikä on informaation kannalta ongelmallista.

Tieteellisessä toiminnassa suosituin tieteellisen totuuden mittari on asian todennäköisyys. Kuten edellä mainitsin, todennäköisin informaatio on vähiten informatiivista. Jos sanon, että Pekka tulee maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina, lauantaina tai sunnuntaina, tästä ei kostu kukaan. Jos sanon, että Pekka tulee maanantaina, jokainen on hyvin informoitu. Informaation välittyminen tapahtui kuitenkin totuutta lähellä olevan todennäköisyyden kustannuksella. Se, että sain selvän informaation perille sisälsi siis varsin suuren riskin, että puheeni oli epätotta.

Informaation voima liittyy sen varastoimista ja siirtämistä varten kehitettyyn teknologiaan. Edelleen se voi kannatella tietoa. Sen heikkoutena on puolestaan se, että melkein mikä tahansa voi olla sitä ja se, että se välittyy usein totuuden kustannuksella.

Tiedon voima puolestaan liittyy sen ihmisen historiassa ja ajattelutottumuksissa vakiinnuttamaan paikkaan, jonka seurauksena on syntynyt vahva tiedollinen kulttuuri tietoinstituutioineen. Yhtenä sen vaikutuksena on myös informaatioteknologian synty. Tiedon heikkoutena voi pitää sitä, että se on sidottu totuuteen, jonka luonteesta ja saavutettavuudesta ei vallitse yksimielisyyttä. Tiedon kasvu on hitaampaa kuin informaation kasvu, ja vaikka tieto voidaankin varastoida informaationa, meidän on vaikea tunnistaa sitä muun informaation joukosta.


3. Informaatio, tieto ja viestin välittyminen

Mitä annettavaa edellä tehdyillä huomautuksilla informaation ja tiedon käsitteellisistä eroista ja niiden välisestä kilpailukyvystä on kysymykselle siitä, miten viesti välittyy modernissa yhteiskunnassa?

Näyttää siltä, että informaatiotulvan eli lähetettyjen viestien tavattoman runsaan määrän takia jokainen lähetetty viesti on merkittävässä vaarassa hukkua muiden viestien joukkoon. Kuvitelkaamme vesiputousta ja olettakaamme, että koetamme seurata yhden vesipisaran kulkua siinä. Emme tietenkään kykene tällaiseen seuraamiseen ellei käytössämme ole jokin korkeatasoinen havaintolaite. Yksittäisen viestin suhde muihin viesteihin on samankaltainen. Jos taas kuvittelemme itsemme putouksen alle, suhteemme siihen on se, että koettamme pysyä loukkaantumattomina. Tämä on viestin vastaanottajaksi ajattellun tahon asema informaatiotulvassa.

Nykyisen yhteiskunnan ja laajemmin kulttuurin luonnehtiminen tietoyhteiskunnaksi on perinjuurin harhaanjohtava näkemys. Sen sijaan kyseessä on informaatioyhteiskunta. Se perustuu todennäköisyyksille, mutta ei sisällä merkittävästi tietoa. Todennäköisyydet merkitsevät sitä, että asiat saattavat olla niin tai näin, mutta on vaikea tietää, ovatko ne juuri niin ja niin. Tällaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa varsinkin väite-muotoisten eli argumentatiivisten viestien kohtalo on hankala. Jos väität, että asia on niin ja niin, esitetään, että sen ja sen näkökohdan perusteella asia on myös noin. Sören Kierkegaardia mukaillen tilannetta voi luonnehtia siten, että informaatioyhteiskunta on dosenttien. Kierkegaardin mukaanhan dosentit uskovat saavansa taivaan portilla Pietarilta palkinnon, koska ovat elämänsä aikana todistaneet, että kristinusko on jossain määrin tosi.

Ehdottomien totuuksien väistymisellä on useita seurauksia. Niistä yksi on suvaitsevaisuuden lisääntyminen. Suvaitsevaisuuteen perustuvan moraalin kohtaamme erityisesti niin sanotun postmodernin ajattelun piirissä. Sen mukaan erilaiset ajattelu- ja elämäntavat ovat tasa-arvoisessa suhteessa toisiinsa. Ei näet ole olemassa yleispätevää arviointimittaria, josta käsin erilaiset asiat voitaisiin asettaa järjestykseen. Vastareaktio suvaitsevaisuusmoraalille muodostuu erilaisista fundamentalistisista ja uuskonservatiivisista liikkeistä. On maailmanlaajasti kiinnostavaa, että uskonnon paluu historian näyttämölle on tapahtunut niin muslimien kuin protestanttisten kristittyjenkin piirissä uskonnon kaikkein primitiivisimmän vaiheen muodossa: häikäilemättömänä fundamentalismina, joka ottaa keinoikseen kehittyneimmän tele- ja aseteknologian. Osama bin Laden puolustaa Jumalaa, mutta aivan samoin sanoo tekevänsä uskonnollisen kääntymyksen avulla viinasta ja tupakasta eroon päässyt George W. Bushkin. Tällaisten informaatioyhteiskunnan näkyvimpien ryhmien, postmodernistien ja fundamentalistien väliin jäävät hiljaisesti hiippaileva uusvakava keskiluokka ja uusromantikot, jotka odottavat paremman maailman ilmestymistä.

Se, että ajatuksen ja käsitteiden maailma informaatioyhteiskunnassa on niin hajallansa, tukee yhtyneenä markkinatalouteen mielikuvien ja tunteiden sekä tahdon korostumista. Nämä psykologiset tekijät ovat aivan olennaisia viestin välittymistä koskevan kysymyksen osalta. Viestin välittyminen ei informaatioyhteiskunnassa sitoudu ensisijaisesti käsitteisiin, tietoon ja rationaaliseen ajatteluun, argumenttien hyväksymiseen. Se sitoutuu pikemminkin tuotteisiin, brändeihin, visioihin ja imagoihin. Tämä puolestaan, vertauskuvallisesti ilmaisten, päästää demonit valloilleen. Informaatioyhteiskuntaa voi ymmärtää demoniopin avulla. Niiden, jotka ovat halukkaita viestimään tässä yhteiskunnassa on tunnettava demonioppia. Tarkastelkaamme tätä kysymystä seikkaperäisemmin.

4. Informaatioyhteiskunnan demonisuudesta

Kreikkalaisessa kulttuurissa demonit olivat hyvän ja pahan suhteen melko arvolatauksettomia henkiolentoja. Esimerkiksi Sokrates esitti kuuntelevansa sisäistä demoniaan, mutta ei ajatellut olevansa pahuuden riivaama. Sen sijaan kristillinen kulttuuri liitti demoneihin syvempiä arvolatauksia. Niinpä Jeesuksen kerrotaan ajaneen pahoja henkiä sikalaumaan tai parantaneen henkien riivaaman ihmisen. Jos koettaisi luonnostella modernia demonioppia, olisi perusteltua etsiä teorialle aineksia niin kreikkalaisesta kuin kristillisestäkin perinteestä. Kreikkalaista ainesta tässä teoriassa voisi olla tietty neutraalisuus ja mystifioimisen välttäminen, kristillisperäistä ainesta taas hieman kielteinen arvoväritys. Luultavasti moderni demonioppi olisi jollain tavoin uskonnoton. Ainakaan ei olisi uskottavaa väittää, että demonit ovat näkymättömiä olentoja, jotka liitelevät ympäriinsä, päästävät ehkä ikäviä ääniä ja aiheuttavat monenlaisia hankaluuksia ihmisille. Mutta yhtä kaikki, on kiehtovaa ajatella, että niin kreikkalainen kuin kristillinenkin perinne käsityksillään demoneista osoittavat jotakin kokemuksestamme ja todellisuudesta. Tarkasteltaessa tätä voi aloittaa esimerkiksi kirkkoisä Origeneen ajatuksista.

Origenes oli vuosina 185/186 – 253/254 Aleksandriassa elänyt kristitty filosofi. Häntä on pidetty yhtenä merkittävimmistä kristillisen teologian muotoilijoista ja hänen teostaan Peri Arkhes ensimmäisenä kristillisen uskon systemaattisena esityksenä. Origenes oli erityisen ahkera raamattuteologi, joka sovelsi raamatuntulkintaansa platonistista ja stoalaista filosofiaa.
Origenes muotoili teorian erityisistä mystisistä kokemuksista, joita nk. luonnollisilla ihmisillä ei voi olla. Hänen mukaansa siis uskovaisten tunteet ovat kokonaan toisenlaisia kuin luonnollinen järki kykenee kuvittelemaan. Tällaisten kokemusten saavuttamiseksi ihmisen on puhdistuttava luonnollisista tuntemuksistaan ja saavutettava Pyhän Hengen lahjoittama erityinen jumalallinen aistimiskyky, jonka avulla hän tulee osalliseksi jumaluudesta. Origeneen mukaan jumalallinen aistimiskyky jakaantuu sarjaksi erityisiä yliluonnollisia aisteja, joiden avulla puhdistunut uskova koskettaa, maistaa, kuulee, haistaa ja näkee jumaluuden. Puhdistumisen ja jumalallisen aistimisen esteenä Origenes pitää luonnollisia tunteita, jotka kiinnittävät ihmisen mielen maailmaan. Luonnolliset tunteet ovatkin niitä, joiden avulla jumaluuden vastaiset voimat pitävät sielun erillään Jumalasta. Tämä tapahtuu seuraavalla tavalla:

Origeneen mukaan sielussa on haluava tai tahtova ja kuvitteleva osa. Sielu suuntautuu itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen sieluun kopioituneiden kuvien avulla. Kun sielu ikään kuin näkee sisällään jonkin kuvan, se joko tahtoo sitä tai välttää sitä. Sekä tahtominen että välttäminen ovat sielun liikkeitä, jotka pitävät siinä sen toimintaa yllä. Sielun kohtalo riippuukin siitä, millaisten kuvien mukaisesti se liikkuu. Halutessaan valloittaa sielun, jumalanvastainen voima eli demoni asettaa sielun kuvittelevaan osaan oman itsensä kuvan ja koettaa tehdä sen niin viehättäväksi ja lumovoimaiseksi, että sielu tahtoo liikkua kohti sitä ja tulla sen kaltaiseksi. Mikäli demoni onnistuu tässä toimessa, sielulle käy tietenkin erittäin ikävästi.

Origeneen oppilas Evagrius Pontoslainen kehitteli oppi-isänsä teemoja esimerkiksi teoksessaan Munkkielämän pääpiirteet. Hän kirjoittaa:

”Kaikki demoniset ajatukset tuovat sieluun mielteitä aistimusperäisistä asioista. Näin mieli johon ne painautuvat kantaa näiden asioiden kuvia itsessään. Itse asiassa voi oppia tunnistamaan demonin. Esimerkiksi jos mielessäni syntyy minua vahingoittaneen tai häpäisseen henkilön kuva, sen takana on selvästikin pitkävihaisuuteen kehottava ajatus. Jos taas mieleen nousee raha ja kunnia, on ahdistajamme tunnistettavissa jo itse asiasta. Samalla tavoin muistakin mielteistä voit havaita mikä demoni on tyrkyttämässä sitä mieleesi.”

Evagriuksen kuvauksen mukaan demonit muodostavat eräänlaisia taisteluosastoja. Hänen mukaansa käytännön kilvoittelussa demoniprikaatien kärjessä saapuvat mässäilyn, rahanhimon ja ihmiskunnian demonit. Niiden tehtävä on haavoittaa sielu, lyödä se puolustuskyvyttömänä maahan, jotta varsinainen tuhokoneisto pääsisi korjaamaan omansa. Mässäilyn haavoittaman sielun korjaa nimittäin huoruuden demoni, ihmiskunnian haavoittaman vihan demoni, ja rahanahneuden haavoittaman ylpeys. Kaikki nämä yhdessä päästävät sieluun sisälle murehtimisen, joka muistuttaa antiikin ja keskiajan teksteissä melankoliaa, depressiota tai burn outia.

Evagriuksen kuvaamia demonien kärkijoukkoa, mässäilyä, rahanhimoa ja ihmiskunnian tavoittelua voisi nimittää ensimmäisiksi kiusauksiksi. Ne haavoittavat, mutta eivät tapa, kuten vankemmin varustautuneet petolaumat eli viimeiset kiusaukset. Niitä ovat huoruus, viha, ylpeys ja murhe.

Edellä mainittujen ensimmäisten kiusausten lisäksi on myös päivänkiertoon liittyviä ajallisesti ensimmäisiä kiusauksia. Evagrius keskittyy kuvaamaan maankiertäjäksi kuvaamaansa demonia. Hän kirjoittaa:

”On olemassa demoni, jota voisi kutsua vaikkapa maankiertäjäksi. Se lähestyy veljiä enimmäkseen aamulla ja kuljettaa mieltä kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään ja talosta taloon. Aluksi veli käy mielessään näennäisesti viattomia keskusteluja, sitten hän alkaa keskustella pitempään joidenkin tuttavien kanssa. Näin hän turmelee mielensä tilan, joka muuttuu sen mukaan millaisia ovat hänen mielikuvituksessaan kohtaamansa ihmiset. Siten mieli vähitellen loittonee yhä enemmän Jumalan tuntemisesta ja hyveistä sekä unohtaa kutsumuksensa. Erakon on tarkoin tutkittava, mistä tuo demoni tulee ja minne se päätyy. Se ei houkuttele mukaansa tuolle pitkälle kierrokselle ilman tarkoitusta ja umpimähkään. Se haluaa turmella erakon tilan ja toimii niin, että mieli kaikesta kiertelystä kiihdyksiin jouduttuaan ja monien kohtaamisten juovuttamana lankeaisi heti haureuden, vihan tai alakuloisuuden valtaan; nämä ovat mitä suurimmassa määrin omiaan vahingoittamaan sen kirkasta tilaa.”

Kuvattuaan demonin luonteen Evagrius kertoo, miten sen kanssa tulisi menetellä:

”Mutta jos kerran tarkoituksenamme on oppia tarkkaan tuntemaan tuon demonin ilkeät juonet, älkäämme heti ryhtykö sitä vastustamaan tai kertoko kenellekään, kuinka se saa mielessä aikaan keskusteluja ja vähitellen vetää sen kohti kuolemaa. Sillä jos niin menettelisimme, se poistuu meistä heti, koska se ei näissä puuhissaan siedä paljastumista; näin emme siis pääsisikään perille sen juonista. Päinvastoin sallikaamme sen jatkaa peliään vielä toisena tai kolmantena päivänä ja opittuamme tarkoin tuntemaan sen metkut katkottakaamme se ankarasti nuhdellen. Mieli on kiusauksen aikana yleensä samentunut eikä pysty näkemään selvästi sitä, mikä tapahtuu. Siksi odota ensin demonin poistumista ja sitten istuudu ja muistele itseksesi kaikkea tapahtunutta: mistä tulit, minne menit, missä haureuden, alakuloisuuden tai vihan henki sai sinut valtaansa -–sanalla sanoen: kuinka kaikki tapahtui. Tutki perusteellisesti kaikki tämä ja paina se mieleesi, jotta voisit nuhdella demonia, jos se sinua toistamiseen lähestyy.”

Katkelmat kuvaavat kiinnostavasti antiikin ihmisen kokemuksia omasta mielestään ja sen ongelmista. Ajatukset ovat filosofisesti ja teologisesti ladattuja, mutta niissä kuvataan kaikkien aikojen ihmisille tuttuja teemoja. Eri aikojen elämänkatsomukselliset tekstit ovat täynnä pohdintoja siitä, miksi emme aamulla jaksa nousta sängystä ja siitä, mikä pilaa elämän. Käyttääkseni viimeaikoina suosittua termiä, Origenes ja Evagrius käsittelevät uupumuksen syntyä ja luonnetta -väittäväthän he, että demonien piirityksessä sieluun saapuu murhe tai melankolia - ja toteavat myöhempien kuvaajien tavoin, että kyseessä on pahimmassa tapauksessa tappava tauti.

Evagriuksen listaa mässäilyn, rahanhimon, ihmiskunnian, ylpeyden, vihan, murheen ja kateuden demoneista alettiinkin kutsua kirkossa kuolemansynneiksi. Oman uskonnollisen perinteemme osalta voi todeta, että myös Martti Luther piti melankoliaa kuolemansyntinä.

Viimekädessä kuolemaan ajavan uupumuksen luonnetta selittäessään Origenes ja Evagrius selittivät että sen synnyn taustalla on todellisuuteen kätkeytyviä pahoja voimia, jotka luovat ihmiselle tämän turmelevan elämänmuodon. Luonnollisten selitysten näkökulmasta hekin olisivat siis hyväksyneet näkemyksen, jonka mukaan uupumus tai burnout johtuu viime kädessä elämäntavasta ja siihen liittyvistä ajatuksista, arvoista ja asenteista. Aiheemme kannalta erityisen kiinnostavaa heidän kuvauksissaan on se, että demonit eivät argumentoi ja lähesty mieltä käsitteellisesti. Ne lähestyvät sitä kuvina, imagoina ja ikään kuin hehkuttavat näitä kuvia tavalla, joka tekee niistä lumovoimaisia. Näin antiikin visuaalinen kulttuuri ja edellä markkinatalouteen sitoutunut informaatioyhteiskunnaksi luonnehdittu kulttuuri löytävät leikkauspisteensä. Niiden yhteisiä piirteitä ovat:

- Kuvallisen korostuminen käsitteellisen ja argumentatiivisen kustannuksella
- Pyrkimys sitoa yksilölliset identiteetit kuvalliseen
- Kuvien keskinäinen kilpailu ja niiden synnyttämän houkuttelun voimakkuus

Eroavuutena on kuitenkin se, että informaatioyhteiskunta on huomattavasti runsaskuvallisempi ja siinä esiintyvä kuvallinen houkutus on voimakkaampaa kuin antiikin yhteiskunnassa. Antiikissa yhtenäiskulttuurin ja ihmisten saattaminen saman arvojen ja ajatusten sateenvarjon alle eli nykyterminologialla ilmaisten verkoston synnyttäminen oli mahdollista. Tämän osoittaa historia ja kristillisen yhtenäiskulttuurin syntyminen Euroopassa. Informaatioyhteiskunta on tässä suhteessa haavoittuvampi. Se sisältää enemmän vahvoja keskinäisiä kilpailijoita kuin oli asianlaita Rooman valtakunnassa. Edelleen se sisältää enemmän valtakulttuurin näkökulmasta häiriötekijöitä kuin mennyt maailma. Mainittakoon vain muutama esimerkki: terrorismi on todellinen valtatekijä eikä vain aggressiivinen kapinallisten joukko, joka noin vain on tukahdutettavissa. Tällä hetkellä taloudellisesti nouseva Kiina tai ehkä sitäkin voimakkaampi Intia voi kulttuuriperinteineen astua maailmassa sellaiseen asemaan, että länsimaiset tulevaisuusstrategiat joudutaan arvioimaan kokonaan uudestaan. 1980-luvulla syntyi kirjallisuudenlaji, joka esitti, ettei silloin tuntemallamme Neuvostoliitolla ole tulevaisuutta. Samat kirjoittajat ovat tällä hetkellä suunnanneet katseensa länteen ja esittävät, että Yhdysvallat tulee kohtaamaan merkittäviä muutoksia lähitulevaisuudessa. Elämme maailmassa, johon pätevät Pindaroksen sanat: "silmä tarkinkaan ei näe vastaiseen. Paljon vastoinpäin kuin arvellaan, tapahtuu."

Ennustamattomuus ja vaihtoehtoisten kuvien voimakas vyöry ovat kaikenlaisten viestien perillemenemisen kannalta vaikea asia. Viestin vastaanottajalla ei ole mahdollisuuksia kovinkaan pätevästi arvioida, millaisia viestejä hänen tulisi ottaa vastaan ja millaisten viestien kanssa hänen kannattaisi askaroida pidempäänkin. Tästä syystä informaatioyhteiskunnan demonisuus ei merkitse ainoastaan sitä, että siinä kulkevat viestit käyttäytyvät samalla tavoin kuin antiikin demonit. Informaatioyhteiskunnan demonisuus merkitsee myös viestien aiheuttamaa henkistä kipua niiden vastaanottajassa. Ehkä tästä syystä hiljaisuuden liikkeen kaltaiset ilmiöt ovat saavuttaneet uskottavuutta uskonnon alalla. Kun uskonnollinen viestintäkin demonisoituu, kristinusko alkaa hakeutua muotoon, jossa se ei ole niinkään sanoma eikä uutinen kuin tapa asettua sanomien ja uutisten tavoittamattomiin. Edelleen rituaalisuuden korostuminen saattaa liittyä tähän sanoman ja uutisen unohtamiseen. Osallistuminen uskonnollisiin tekoihin, kuten vaikkapa kumartamiseen tai ristinmerkin tekemiseen tulee sanomien kiusaamille ihmisille tärkeäksi. Tällaisessa tilanteessa viestin perille meneminen ei ole kovinkaan keskeistä. Uskonnossa eivät tällöin korostu sen opit ja tästä tehdyt tulkinnat vaan, kuullostaakseni hurskaalta, esimerkiksi Jeesuksen seuraaminen. Tässä tilanteessa Uuden testamentin "tule ja seuraa minua" korostuu niiden kerrostumien kustannuksella, jotka näyttävät velvoittavan uskomaan Jeesuksesta yhtä sun toista. Viestin ja kuvan pätevyyden ja omaksuttavuuden arviointi ei perustu tietoon eikä käsitteelliseen arvioon. Se perustuu pikemminkin siihen, mitä Paul Tillich kutsui eksistentiaaliseksi verifikaatioksi: elämä itse osoittaa, jos osoittaa, onko viesti totta vai ei.