Ludwig Wittgenstein

Filosofimuotokuva: Immanuel Kant

Kädentaitoa

Olin kerran sällinä. Sälli on muurarin apulainen, joka kiikuttaa laastia ämpärissä.

Mutta on meikäpoika vaativampiinkin kädentaitoihin yltänyt. Erityisesti kuvanveiston alalla.

Se on ihan iisiä. Säkistä otetaan vähän sementtijauhoa, heitetään sen päälle vettä ja sotketaan kepillä. Siitä sitten muovaamaan.

Tulos näkyy kuvassa. Kiven sain muutama vuosi sitten 40-vuotislahjaksi, philosophers stone petrified.

Eikös ole aika onnistunut?

Kannattaa klikata kuva suuremmaksi. Valamani jalusta, jolla patsaan kiveen liitin, näkyy isossa kuvassa selvemmin.

Patsas on betonia. Sen tulin ostaneeksi vitostien varrelta Mikkelin mailta ohi ajaessani syyskesällä.

Syksy

Lyhyt luettelo mieltä ylentävistä asioista

Kasvatin omaisuuttani hankkimalla neljä cd-levyä, joita olen nyt itselleni suomakseni ilahduttavuudeksi kuullellut, kaikki Naxoksen julkaisemia:

Viva Espana1. De Falla, Three-Cornered Hat, El Amor Brujo, La vida Breve, Albeniz/Arbos, Iberia.

Villa Lobos, The Jet Whistle, Song of the Black Swan, Duo for Violin and Viola

Messiae, La fauvette des jardins, Prelude, Less offrandes oubliées

Beethoven, Piano Sonatas, Moonlight, Pathetique, Apassionata

Ihminen on muuten sikäli kummallinen, että antaa nimen musiikille, sävellykselle. Tarvitsiko se sitä? Joku säveltäjä huomautti, että hän kyllä säveltää sinfonioita, mutta ei sano niitä sinfonioiksi termin historiallisen rasituksen myötä. Kuulisimme Beethovenin Kuutamasonaatin toisin, jos sen nimi olisi vaikka Auringonnoususonaatti?

Pukeuden harmaaseen

Yllättäen liikenevän ajan johdosta olin tilaisuudessa kuljettaa lääninherttuattaren, madamoiselleni, ostoksille Iisalmeen.

- Tämähän on kuin jokin emigrantin auto, luxuksen nostalgiaa, hän lausui.

Ilahduin ja lausuin: plu de plesier, mon amour, vit tai jotaki sinnepäin, sano.

Autoon oli alan liikkeessä laitettu sisään silikonit ja jotakin parfyymia, joka loi emigranttiuskottavuuden.

Ja olihan stylessä jotakin sellaista, kuin olisi lipunut läpi Neuvostoliiton maailmanhistorian tullista ulos, se on, autolla, joka on valmistettu vuotta ennen Berliinin muurin sortumista ja on ennen sitä aikaa, joka on roskaväen kapitalismia, tätä ryhtiliikettä välittämisen puolesta.

Se alkoi, niin muistan, vuonna 1986. Pääministeri, sittemmin valtioneuvos kuten rouva Riitta Uosukainen, H. H. Holkeri ilmoitti - olen kirjoittanut sen muistikirjaani - että hallituksen tehtävä on lähimmäisenrakkaus.

Luultiin sen loppuneen lyhyeen. Tuli lama. Moni yritys - oletteko nähneet käyrät vuosisadan alusta nykypäivään, kaameata katsottavaa - kaatui ja moni isä veti itsensä hirteen.

Mutta ei se mihinkään loppunut. Kaikki korjausliikkeet olivat sitä samaa lähimmäisenrakkautta. Korjausliikkeiden sisältö oli luopumista siitä ajatuksesta, joka kunnianarvoisten sukujen valtionyrityksten johtoon asettautuneissa ihmisissä vielä 1980-luvulla eli: taloudellinen voitto on silkka sivutulos oikein asetetun tavoitteen ja sen saavuttamisen keinojen johdosta. Ja se ei ole edes välttämättömyys, kuten Jobin kirja jo opetti.

Valtiosta tuli yritys, jolla on kilpailukyky.

Tällainen ajatus oli 1980-luvulle kauhistus.

Kekkonen koetti olla jonkinlainen toimitusjohtaja. Mutta ei hän koskaan olisi ajatellut, että valtio on yritys.

Kuten sen jälkeen ovat joutuneet ajattelemaan kaikki. Halonenkin, jonka mielestä suomalaiset ovat itsekäs kansa.

Tähän asti, katkeamattomalla jatkuvuudella 1980-luvun loppupuolelta valtiokapitalismi on edennyt kivasti ja positiivisesti, ihmisistä välittäen ja yhteisöllisyyttä vahvistaen.

On kauheata katsoa, miten asioiden todellisen laidan tietävät puhuvat puppua että sammal kasvaa korvista.

Ei tässä kvartaalista ole kysymys.

Voimme kenties sinnitellä vuoden. Laskea vähän korkoa, jotta syntyisi elvytystä.

Mutta ei se kuilun reunalla mitään auta. Kohta mennään ja kovaa.

Entä se argumentti, joka on seuraava: aatteles, että 1991 Saksan korko oli joku 6 kun se Suomessa oli 18 tai jotakin. Nyt olemme sitoutuneet Saksan vankkaan korkoon.

Voi herrajumala. Ei se ole sillä lailla, että Tukholman sosiaalitoimisto olisi rahanjakelukeskus surkimuksille. Eniten rahaa asiaan on pistetty Saksassa.

Ainoa pohjoismainen hyvinvointivaltio on Saksa.

Se on elänyt toisella tavalla kuin Suomi, joka ampui hyvinvointivaltion hengiltä 1990-luvun mittaan.

Saksalla ei ole leikattua indeksiä eikä oikein mitään muutakaan, paitsi samat ongelmat kuin meillä, väestöongelmat ja rahoitusongelmat, ja niiden nimi on se, että talous ajaa seinään niin että ryskyy.

Yhdysvallat sosialisoi nyt tappiot mutta privatisoi edelleen voitot. Nimi on roskapankki ja se on lainattu Suomesta.

Voitot ovat syntyneet tilanteesta, joka laittaa sosialisoimaan tappiot. On asuntokupla. Ja se on myös Suomessa. Ja se meidät kaataa.

Meillä on tällainen tulevaisuus: heikko Saksa, vahva Venäjä. Yhdysvaltain hajoamista ei kukaan tiedä kuten Neuvostoliiton hajoamistakaan ei kukaan tiennyt. Intia johtaa, Kiina tulee kaarteessa kakkosena. Suomessa on Aalto-yliopisto, yhteisöllisyys ja välittämisen ryhtiliike eli siis kivat sulle.

Ajoin madamoisellen Halpa-Halliin. Näytin, miltä harmaa takki ylläni näyttää. Uskottava, hän lausui.

Ajoin kassalle ja ostin sen työpuvukseni. En luotolla, suoraan tililtä.

Vanhan kertausta

Eilinen eduskunnan kyselytunti tuntui jotenkin lässytykseltä. Jos olisin ollut paikalla ja samassa virassa, olisin ollut yksi lässyttäjistä.

Asian luonne on sellainen, että sen ympärillä käytävä ”keskustelu” on heikkoa surinaa.

Kyseessä on ja ei ole uudenlainen rikollisuus.

Ei mitään uutta Auringon alla.

Uskon, että kyseessä on hyvin klassinen käyttäytymismuoto, jonka Augustinus selostaa teoksensa Tunnustukset 2. kirjassa. Siinä Platonin dialogissa Menon Sokrateen esittämä näkemys, jonka mukaisesti hyvän tietävä ei tee pahaa, kyseenalaistetaan ja saatanallisten säkeiden nuotitus kuvataan.

Augustinus kertoo varastaneensa päärynöitä, koska seurassa tyhmyys tiivistyi ja koska se oli kivaa. Hän luopui moraalista, mutta ei asettanut sen tilalle mitään uutta moraalia. Teko oli aivoton toimi, jossa varkaus tehtiin varkauden itsensä takia, pahan tuottaman nautinnon takia.

Olen tästä kirjoittanut ennenkin. James Deanin nuori kapinallinen on yksi esimerkki tästä ikivanhasta rikollisuuden muodosta: rebel without a cause.

Silmitön pahantekeminen hautojen häpäisemisenä, kavereiden ampumisena ja pikkutekijöiden leikki uhkauksilla ovat kaikki rebel without a cause –tyypin rikollisuutta.

Teoilla ei ole syytä, mutta niitä voi analysoida ja niille on selityksiä.

Uutta tässä on se, että kohtaamme tämän kysymyksen, jonka olemme unohtaneet.

Sen kohtaamalla palaamme ihmiskunnan ikiaikaiseen päiväjärjestykseen.

Se yhteiskunnallinen kysymys voidaan tehdä, mikä tarinassa mättää. Kun suuri tarina, jonka vallitseva yhteiskunnallinen tavoiteasettelu ja toimintamallit kertovat, ei kykene estämään sitä, että joku valitsee pahan päämääräksi, on kyse siitä, että virsirunoilijan hyvyyden voimiksi kutsumat tekijät ovat tuossa tarinassa itsessään hauraita.

Tässä merkityksessä aihe on todellakin syvällinen.

Se esittää kysymyksiä siitä, kestääkö tarina, onko se ideologia, joka vallitsee, sellainen, että sitä tulisi muuttaa radikaalisti?

Hyvyyden voimien etsiminen tulee ajankohtaiseksi. Vuotava laiva, jonka pahimmat vuotokohdat kiinnittyvät sanoihin huippu, kilpailukyky, tuottavuus ja osaaminen, tulisi tilkitä, jos siitä laivasta ylipäänsä enää merille on.

Näitä kysymyksiä tulee miettiä. Mutta samalla arvelen, että nekään eivät luo uutta maailmaa Auringon alle. Pahuus tulee aina väijymään ihmisen elämän liepeillä ja raakuus tekee maailmaan asunnon olipa se millainen olikin.

Soittotaidon hankkimisesta vanhuudessa

Otettuani viime keväänä haltuun saksofonin ja soitettuani sillä Bachin koraaleja, käännyn nyt itse asiaan.

Hain kirjastosta Seppo Tukiaisen toimittaman Suomalaisia viulusävellyksiä (Fazer 1983), josta erillinen viuluvihko on kadonnut, mutta tallella on pienemmällä painettu viulustemma pianosäestyksen yllä. Silmiä tihrustaa.

Soitin Sibeliuksen Romancen, opus 78 ja Rondinon opus 81 sekä Järnefeltin Kehtolaulun läpi prima vistana, missä olen aina ollut etevimmilläni. Soitin kurssitutkinnoissakin prima vistasta paremman arvosanan kuin harjoitelluista kappaleista, joka johtui siitä, että myös harjoitellut kappaleet menivät prima vistana eli siis suorilta ja harjoittelematta.

Soittopelinä oli tällä erää tsekkiläinen ¾ viulu, joka esittää niin sanotun haasteen sormille. Oikea viuluni, Oscar Lundenin vuonna 1923 Turussa rakentama putosi seinältä. Sen vein Koistivaarille, joka lupasi korjata sen lumien aikana. Hän joutuu rakentamaan siihen kokonaan uuden kannen, joka tehdään kuusesta. Pohja on vaahteraa. Hän katsoi viihtyissä viulunrakennuspajassaan soitinta ja totesi, että ei tällä Oscarilla ole kyllä ollut peukalo keskellä kämmentä.

Ihmisellä on niin sanottu lihasmuisti. Lapsena soitettu jää mieleen vuosien päähän ja synnyttää oudon kokemuksen, kun alkaa toistaa kolmisekymmentä vuotta sitten tekemiään liikkeitä.


En muistanut tällaista herraa Erik Tulindberg, jonka viulukonserton toinen osa Romance grazioso sisältyy nuottikokoelmaan. Lisäksi on Melartinia, Kaskea, Kuulaa (josta on juuri ilmestynyt uusi kiintoisa elämänkerta), Melartinia, Raitiota, Törnvallia, Hannikaista, Kuusistoa ja Saikkolaa.

Muistinko muuten, että Sibeliuksen ja Lindbergin konsertot Tulinbergin jutun lisäksi eivät ole ainoita suomalaisia? Merikannon parin konserton lisäksi muun muassa Sallinen ja Nordgren ovat säveltäneet sellaiset.

Ilmarisen eilen lähettämän tiedotteen mukaan saisin eläkettä 500 euroa kuussa yksityisiltä. Lisäksi on valtion eläkkeet, joista Ilmarinen ei kerro. Työaika valtiolla on jonkin verran pidempi, mutta tuskin yllän tuohon.

Mietin jäisinkö eläkkeelle ja pyrkisin konservatorioon viulunsoitto- ja sävellysoppilaaksi. Ihmisellä on kummia haaveita. Ne ovat upeita niin kauan kuin ne eivät toteudu: don’t take man his dream.

Yhteisöllisyys on huono pila ja päivän muuta kuultua

Päivästä tuli harvinaisen kiireinen ja se täyttyi niin sanotuista kohtaamisista. En päässyt koneen äärelle, jos kohta ei tehnyt mieli mitään kirjoittaakaan. Illalla katselin joitakin blogeja, kommenttiosioita. Jospa niistä jotakin oppisi.

Sain vaikutelman, että hermostumista ajatuksiin, joiden mukaisesti jotakin kummallista yhteisöllisyyttä pitäisi vahvistaa ja psykologeja lähettää ympäri maata, vallitsee normaalia enemmän.

Jotakin siinä tilanteessa vaan kaiketi yrittää sanoa, kuulkaa. Mutta olen minäkin sitä mieltä, että ei tässä nyt yhteisöllisyydet auta.

Olen ollut aika monta kertaa tilanteissa, joissa nuorimies X tai neitokainen Y on murjottanut keskellä, vierellä on ollut moniammatillista tiimiä ja vanhempia. Yleensä yhteisöllisyyttä on valunut joka tuutista. Eniten olen jäänyt kaipaamaan yksilöllisyyttä, sen myöntämistä, että X:llä tai Y:llä on jotakin osuutta häntä koskevaan asiaan ja että tapauksessa, jossa hän on tehnyt jotakin, jota yhteisömme ei hyväksy, oltaisiin saavutettu sellainen vallankumouksellinen ajatusrepeämä, että X:llä tai Y:llä on jokin vastuu teostaan eikä kaikkea voida sysätä hänen isovanhempiensa niskoille.

Myönnän: vanhemmat ja koti ovat keskeisiä, olosuhteet ovat keskeisiä, mielenterveysasioiden tunteminen on keskeistä. Myönnän: vaikeita tapauksia haravoidaan ja tulee haravoida. Nuorille pitää antaa aikaa ja heidän kanssaan tulee elää sovinnollisesti. Myönnän, että elämme kovassa kilpailuyhteiskunnassa, jossa esillä olevat lähtökohdat ja tavoitteet eivät ole kovin inhimillisiä.

Silti: kertooko jonkun poliisin ajatteleminen ammattitaidottomaksi ja moninaisten selitysten esittäminen jotakin siitä, että ei haluta kohdata totuutta?

Olen huomannut aika vähän puheenvuoroja, joissa Kauhajoen murhamieheen suhtaudutaan voimakasta suuttumusta tai jopa vihaa tuntien. Eivätkö ne olisi luontevia tunteita luontevine kohteineen?

Ovatko jonkinlaiset kyökkiterapeuttiset asenteet levinneet niin laajalle, että murhamiestä ymmärretään loputtomiin - koulukiusattu, aseella uhkailtu, poikaparka - mutta sen sijaan erittäin kovaa suuttumusta ja vihaa osoitetaan viranomaisia ja poliitikkoja kohtaan, joilla on luonnollisesti vastuuta, mutta jotka eivät ole syyllistyneet surmatyöhön Kauhajoella?

Se on käynyt päivän aikana selväksi, että aseenkantolupaan liittyy isoja ongelmia ja että tässä asiassa voidaan tehdä jotakin. Luin ajatuksen, että ihmisten harrastuksia ei saa rajoittaa häiriintyneiden ihmisten takia. Etiikan dosenttina annan asiantuntijalausunnon: ihmisten harrastuksia saa ja tulee rajoittaa häiriköiden takia, mikäli vaakakupissa on toisten ihmisten henki.

Toinenkin asia on, joka voidaan tehdä: tarina, jonka mukaan toiselle aiheutettu kärsimys on jotenkin sankarillista tai nautintoa tuottavaa, tulee kitkeä juurinensa lasten ja nuorten maailmasta.

Uskon, että totuuden myöntäminen liittyy yhteisöllisen vastuun ja kriittisen selitystekijöiden analyysin lisäksi olennaisesti yksilön vastuun myöntämiseen ja myös siihen, että on olemassa radikaalia pahaa.

Kauhajoella olivat kaikkien alojen huippuosaajat, myös poliisi, toimessaan murhamiehen läheisyydessä. Se viestii siitä, että paraskin elämänhallinta on harhaa. Yhteiskunta, joka perustaa toimintansa uskolle henkiseen osaamiseen, antaa vetää itseään nenästä. Toinen nimi sellaiselle yhteiskunnalle on hölmölä.

Psykologit, me suuremmoiset kasvatuksen ammattilaiset sun muut olemme tarpeen. Mutta se ei riitä ja sille ei voi toimintaa perustaa. Tarvitaan jotakin syvempää - elämää armosta. Ja armoa ei ole niin kauan kuin osataan.

Ja on pantava parempaa pöytään. Lapsille on kerrottava tarina totuudellisuudesta, kauneudesta, anteeksiannosta, elämisen upeudesta, joka on hauras kuin perhosen siipi.

Demonisuus ei selity

Puoli tuntia alla olevan tekstin postaamisen jälkeen luin ensimmäiset uutiset Kauhajoen ampumistapauksesta.

Tätä kirjoittaessani kuolonuhrien lukumääräksi on ilmoitettu 9 (Yle).

Kauhajoelle tuli iso itku, joka ei lopu.

Ei se heikoista ohjeista johdu.

Ei se johdu nuorison kasvattamisestakaan.

Ei rakenteista.

Ei koulun heikosta turvajärjestelmästä.

Pahuudelle ei ole selitystä. Joku vain pimahtaa ja tekee pahaa siksi, että se on hänestä hienoa.

Selittämättömäksi jää, ja ennakoimattomaksi.

Se tulee yllättäen, vaikka mitä olisi tehnyt.

Jäljelle jää : miksi? Ja jäljelle jää itku itkevän kanssa. Kaikki muu on roskaa.

Seisovat vedet

Keskipäivän demoni tekee olemisesta niin tyhjää, että tuntuu kuin verikään ei virtaisi suonissa. Se tulee, kun luulee selättäneensä Maankiertäjäksi kutsutun demonin.

Maankiertäjä on se, joka aamulla asettaa munkin mieleen mielikuvia hänen entisestä railakkaasta elämästään ja kierrättää tätä näissä kuvitelmissa. Tällöin munkki ei iloisin mielin pue jouhipaitaansa ylle, tartu vesikuppiinsa ja ala hiljaa moitiskella itseään vaan rientää kuvitelmiensa vehreydessä.

On kuitenkin harha kuvitella, että Maankiertäjän houkutusten katoaminen mielestä olisi voitto demoneista ja kuolemansynneistä. Oi, on kysymys vielä pahemmasta. Keskipäivän demoni tuo tylsyyden ja tympeyden sekä mihinkään tarttumattomuuden.

Otteen herpoamisen nimi on acedia, englanniksi sloth. Se vaivaa elämän keskitiessä, kun on nähnyt ja kokeillut jo mielestään kaiken eikä jaksa ilahtua olevaisen monimuotoisuudesta.

Acedian seuralainen on melankolia, tummat seisovat vedet ja tuijotus näiden itsetuhon laboratorioiden rantalaineissa.

Acedian torjuntavälineet ovat toivo ja joutilaisuus.

Toivo suuntautuu kohti päämäärään, jonka saavuttamiseksi henkilöllä ei ole hallussaan keinoja.

Joutilaisuus on oleskelua acedian maisemissa siihen huomiota kiinnittämättä, pikku hääräilyä. Sellaiseksi käy esimerkiksi datamasiinan näyttöruudun laidassa olevan nuolen vetäminen ylös ja alas.

Kirjasyksy

Noteeraan kahden teoksen ilmestymisen, joista ensimmäinen on kätsä kooste ja jälkimmäinen Tapaus.

Keskiajan filosofian esipuheessa mainitaan ohimennen, että se on myös professori Reijo Työrinojan juhlakirja. Kirjan kirjoittajat ovat lähinnä entisiä systemaattisen teologian laitoksen jatko-opiskelijoita, jotka ovat päätyneet nyttemmin dosenteiksi samalle laitokselle ja työskentelevät Simo Knuuttilan huippuyksikössä tutkijoina.

Teoksessa on kiinnitetty poikkeuksellisen paljon huomiota kielellisen esittämisen editoimiseen ja se on sangen helppolukuinen. Aluksi lyhyehköissä artikkeleissa esitellään keskiajan filosofian vaiheet Augustinuksesta ja Boethiuksesta sydänkeskiajan aristotelismin kautta myöhäiskeskiaikaan. Tämän jälkeen esitellään erityisteemoja, kuten logiikka ja mielen filosofia. Kirjan loppupuolella on johdantoja kuten kirjoitus keskiajan tekstilähteisiin sekä arvio keskiajan filosofian annista nykyiselle filosofialle.

Teos on hieman suppea, mutta erittäin käyttökelpoinen ja luotettava johdatus ajanjaksoon, jonka filosofia oli pitkään pimennossa asennesyistä. Erityisesti Mikko Yrjönsuuren artikkeli keskiajan logiikasta osoittaa, että kyseessä on myöhäisemmän filosofian kannalta ratkaiseva ajanjakso, jossa logiikan ja maailman rakenteen sekä kielen ja mielen nykyisinkin ajankohtaiset kysymykset saivat teoreettisen perustansa.

Kirjan yksi lähtökohta on tutkimustulokseksi katsottava näkemys, jonka mukaan uusi aika alkaa 1100-1300-luvuilla eli huomattavasti aikaisemmin kuin poliittisessa historiassa. Keskiajan ihmiset olivat siis modernimpia kuin vanhempi filosofianhistoria väitti.

Tapaus on Matti Myllykosken suomentama Justinos Marttyyrin keskeiset kirjoitukset. 200-luku muodostaa erittäin kiinnostavan vaiheen ennen varsinaisen kristillisen teologian syntymistä Aleksandriassa ja kappadokialaisten isien kirjoituksissa. Sitä on hieman vähemmän tutkittu, mutta viime vuosina siihen kohdistunut huomio on lisääntynyt paljon.

Tunnetuin tuon ajanjakson teologeista on Justinos Marttyyri, jonka ns. logoskristologia yhdistää kristinuskon ajalle sittemmin standardilla tavalla kristinuskoa edeltäneisiin katsomuksiin. Justinos ajatteli, että Kristus on todellinen logos, jonka siemeniä kohdataan kaikkialla siellä, missä ihmismieli on käsittänyt totuutta.

On erittäin ilahduttavaa, että Justinos Marttyyrin kirjoitukset on saatettu suomenkielelle johdannoin ja selityksin varustettuna. Kyseessä ei ole ainoastaan taivaan avautuminen teologian opiskelijoille vaan kaikille kulttuurimme varhaisvaiheista kiinnostuneille lukijoille.

Isänmaallisuuden hävitessä

Havaitsin itsessäni välitöntä riemumieltä, jonka totesin mielihyvin. Olin vapaa.

Mieleen oli tunkeutunut ajatus, etten enää hankkisikaan Nokian kännykkää vaan katselisin Samsungia tai Eriksonia - eikä syyllisyys värjännyt ajatusta millään muotoa.

Vielä 5 vuotta sitten mielle, joka on mainittu yllä, olisi saanut vatsan sekaisin. Osta kotimaista ja Suomi nousuun ovat niin vahvoja mielen anturoita, että niiden päällä omatunto seisoo tai kaatuu. Ne olivat iskusanoja yhteisiksi talkoiksi koetussa tilanteessa, jonka nimi oli lama ja josta elektroniikkateollisuus repi maan ylös.

Ei minussa mikään erityinen viha Nokiaa kohtaan ole noussut. En vain pidä sen tuotteista ja lisäksi en enää miellä sitä erityisesti suomalaiseksi yritykseksi. Ongelmani on muun muassa se, että käsitykseni laadusta on toisenlainen kuin Nokialla ja ylipäänsä modernin teknologian monissa yrityksissä. Liitän laatuun kestävyyden ja yksinkertaisuuden ominaisuudet. En pidä laadukkaana monikäyttötoiminnalla varustettuja noin kolme vuotta käyttöä kestäviä vempaimia.

Minusta siis perinteinen seinäpuhelin edustaa laatua. Kun sellainen 1920-luvun lopulla taloon hankittiin, samalla kojeella puhuttiin vielä 1980-luvun alussa.

Tämä käsitys on tietysti synnissä siinnyt, mutta epäilen, että sen kadotustuomion myötä on lausuttu kadotustuomio myös isänmaalle ja kotimaisuudelle.

Tuotteiden jatkuva vaihtuminen ja matka maasta toiseen poistaa vähitellen paikalliskulttuurit. Tästä on hyvä esimerkki ulkoministeri Stubbin asettama Suomen bränditoimikunta. Sen arvaa, että brändinä tulee olemaan haitekki ja muotoilu. Jos kertoisimme totuuden, olisi asianmukaisempi levittää maailmalle muutama suomalaisen suomisoffaperunan valokuva ja laittaa alle teksti: tässä odotamme, koska kaikki taas kerran ryskyy alas.

Merkit ovat osittain samanlaiset kuin ennen 1990-luvun lamaa ja maata johdetaan sillä samalla ideologialla, jonka tähtäin osoittaa suoraan romahduksen sydämeen.

Meillä on tarkat ja kyvykkäät miehet johdossa. Aina osuvat napakymppiin.

Kun romahdus on tullut, sitä sitten ryhdytään korjaamaan jollakin tavalla. On kiinnostavaa, kuinka laajalle kaltaiseni luopion edustama epäisänmaallisuus on levinnyt. Toisin sanoen: saadaanko tätä porukkaa enää puhaltamaan yhteen hiileen. Toinen ongelma on se, että meillä ei näytä olevan kehkeytymässä voimakasta teollisuudenalaa, johon rotkosta kömpiminen voitaisiin perustaa.

Mika Waltaria satasella

Merkkihenkilöiden 100-vuotispäiviä vietettäessä havahdun, että tuo todellakin on se isovanhempieni sukupolvi. Mummi oli kaksi vuotta vanhempi kuin Mika Waltari. Suurin osa tuosta sukupolvesta on jo mennyt. Jotkut ovat vielä täydessä vedossa, kuten Eira Paunu, Suomen ensimmäinen naispuolinen teologian tohtori, joka luennoi ja pitää kirjallisuuspiiriä Jyväskylässä, 100 v. Eira-täti oli mummin lapsuudenystävä ja tunsi hyvin 1865 syntyneen mummin isän. On siis erikoinen, fyysinen ja elävä side lähes Napoleonin aikaan.

Mika Waltari, nuoruudesta kirjoittanut ja nuorten ystävänä esiintynyt kirjailija, oli nuoruuteni kirjailija ja käsitykseni mukaan hänen suosionsa ja vaikutuksensa oli huipussaan 80-luvun alkupuolella. Ehkäpä punk olikin dadaa. Joka tapauksessa 20-luku oli suurta huutoa tuolloin: Olavi Paavolainen ja Mika Waltari, jotka olivat avanneet ikkunat Eurooppaan. Se oli interreil-sukupolven helppo nielaista. Harri Sirolan ylioppilasromaani oli Suuren illusionin seuraaja, M.A. Nummisen ja Esa Saarisen Terässinfonia vastasi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä.

Taustalla kummittelivat teokset Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin.

Anja Kaurasen Sonja O kävi täällä nousi Waltarin ”rohkeiden” seksuaalikuvausten pohjalta ja muutti sitä kuvaa, jonka Waltari oli värittänyt naisesta. Kuinkahan paljon omaan sukupolveeni vaikutti Waltarin naiskuva ja sen rikkoutuminen. Hänelle naiset olivat henkiolentoja, arvoituksellisia viettelijättäriä, eläviä taideteoksia, joiden syliin lankeaminen on suuri hurmos ja hirvein tuomio.

Kuten tunnettua, Waltari aloitti teologian ylioppilaana. Samalla kurssilla oli taitava teologinen ajattelija Erkki Niinivaara. Teologisen tiedekunnan professorit sitten suostuttelivat hänet muualle, harjoittihan hän hämäriä iltapuuhia ja oli polttanut tupakkaa Tuomiokirkon rappusilla.

Waltari osallistui teologikurssinsa kokouksiin kuolemaansa asti. Tämä liittyy siihen, että uskonto jäi hänen polttavaksi kysymyksekseen. Nuori Johannes, Valtakunnan Salaisuus, Ihmiskunnan viholliset ja Felix Onnellinen ovat tämän kysymyksen edustavimmat ilmaisut, mutta se läpäisee koko tuotannon. Paavo Rissanen on kirjoittanut pienen tutkielman Waltarin tuotannon uskonnollisista teemoista ja Urpo Karjalainen teki aikanaan teologisen etiikan gradun Sinuhesta, mutta temaattinen sisältöanalyysi Waltarin uskonnonfilosofiasta odottaa vielä tekijäänsä.

Kirjaan Ihmisen ääni on koottu paljon lämminsävyistä puhetta tästä teemasta, muun muasssa lyhennelmä Waltarin gradusta, joka käsitteli erotiikan, estetiikan ja uskonnon välistä suhdetta. Haastattelujen pohjalta tehty Kirjailijan muistelmat, sen viimeinen osa, on niinikään tärkeä lähde aihepiiristä.

Waltari a sanottiin boheemiksi, mutta kaiketi se liittyi siihen, että hän istui Tauno Palon kanssa tissuttelemassa kravatti kaulassa. Waltari oli kenties boheemi omassa viitekehyksessään. Nykyisin hän ei kaiketi erottuisi tavallisesta perheenisästä, muuta kuin siltä osin, että elätti puolet sukulaisistaankin kirjoittamalla.

Häntä on sanottu viihdekirjailijaksi. Kai hän sitäkin oli. Itse opin häneltä nuorukaisena paljon elämästä, lukemisesta ja kirjoittamisesta ja kunnioitan hänen muistoaan.

Kuntakoko

Vilkaisin eilen Gregory Housen tempauksia odotellessani kuntavaalien, joissa en ole ehdokkaana, avauslähetystä. Pääministeri Vanhanen kertoi, että tutkimusten mukaan 20 000 asukkaan työssäkäymisalue on tutkimusten mukaan taloudellisesti paras.

Heureka!

Viimeiset viisi vuotta on näitä tutkimuksia kärtetty. Kaikki kuulemani tutkijakommentit ovat todenneet, että tutkimuksellista perustaa 20 000 mantralle ei ole. Mutta nyt siis onkin tutkimuksia. Toivottavasti nämä tutkimukset julkaistaan välittömästi, jotta pääsee arvioimaan, mihin ne perustuvat, millaista menetelmää niissä on käytetty ja millainen niiden luotettavuuden taso on.

Itse olen kuullut seuraavan selityksen. Eräässä terveysalan toimikunnassa, jonka suunnitelmat kuntauudistajilla ovat olleet käytössään, käytiin erään kokouksen lopussa keskustelu siitä, onko ihanteellista kuntakokoa. Koska mitään ei ilmennyt, puheenjohtaja pamautti, että pistetään siihen pöytäkirjaan vaikka, että 20 000 olisi hyvä.

Paras-laki on mielestäni yliopistouudistuksen kanssa nykyisen ja edellisen hallituksen pahin rimanalitus, joka herättää kysymyksiä siitä, onko valtakunnan päättäjillä käsitystä siitä, mitä maassa tapahtuu.

Mitään yleistä ihanteellista kuntakokoa ei ehkä voi määritellä. Kunnallisalan kehittämissäätiön tulokset tosin viittaavat siihen, että noin 10 000 asukkaan kunnat ovat taloudellisesti tehokkaimpia sikäli kuin mitataan sitä, mitä eurolla saa.

Keskustelussa ja suunnittelussa ei ole juurikaan huomioitu sitä, että eräät suuret kunnat ovat samanlaisia rapa-alueita kuin vaikeuksissa olevat pikkukunnat, joissa on alle 3000 asukasta. HUSin toistuvat kriisit ovat näistä ongelmista paras esimerkki. Jos 20 000 kokonaisuus on paras, miksi isoja kuntia ei paloitella tällaisiksi kokonaisuuksiksi?

Esimerkiksi Lontoon kaupungissa toimii pari kuntaa. Brysselissä niitä taitaa olla kymmenkunta.

Kunta ja paikkakunta ovat eri asiat. Kunta on instrumentti, jonka avulla tietyllä alueella asuville ihmisille järjestetään palveluita ja toiminnan edellytyksiä. Kunnan tarpeen sanelee käytäntö, ei jokin väestömäärä tai paikkakuntasidonnaisuus.

Hyvä esimerkki tästä on Lapinlahden ja Varpaisjärven kuntaparin yhteistyö. Monet hallinnolliset asiat on yhdistetty. Kunnat toimivat toistaiseksi itsenäisinä. Vaalien käynnistyessä parikin puoluetta on ilmoittanut kannattavansa kuntaliitosta. Tässä yhteydessä on ehdotettu, että nimi muutettaisiin Kaskikuusen kunnaksi.

Uusi nimi ei ole mielestäni huono, mutta tarpeeton. Kun kunta käsitetään instrumentiksi, uuden kunnan nimi voisi olla aivan yhtä hyvin Lapinlahden ja Varpaisjärven kunta. Se toimisi kahden paikkakunnan, Lapinlahden ja Varpaisjärven alueella.

Toinen ajankohtainen esitys on kauppakamarien esitys, jonka mukaisesti Pohjois-Savossa toimisi vain kolme kuntaa, Kuopio, Varkaus ja Iisalmi.

Miksei yhtä hyvin vain yksi: Kuopio? Tai 20 yhden maakunnan alueella.

Rakenteelliset kuntien uudistamiset eivät uskoakseni tuota merkittäviä uudistuksia ihmisten arkeen.

On selvää, että tulevaisuudessa tapahtuu keskittymistä ja palveluiden saatavuuden heikentymistä haja-alueilla. Kaikki kallistuu. Kuntakokoja muuttamalla asiaan saadaan aikaiseksi kosmeettisia muutoksia, jotka eivät vastaa siihen ongelmaan, miten 100 kilometrin päässä taajamasta asuva mummo ja pappa saavat ruokaa ja rokotteita.

Koko jutussa on menty puusta tyveen. Pihvi on tietysti palvelutuotannon prosessit. Muu on valtapolitiikkaa ja imagonluomista, irrottautumista tosiasioista.

Globaalietiikkaa

Elä
Älä
Elä kuule ala
Älä elä
Elä älä
Elä elä
Älä älä
Älä elä lähimmäisesi alaa tai mitään, mikä hänen äläänsä on.
Elä anna väärää älää
Elä tee älää

Kulttuuriantropologista tietoisuutta osoittaakseni ja moraalin onomatopoieettista alkuperää viestiäkseni laitoin tähän kuvan Gibraltarin tippukiviluolasta, jossa ensin elivät Neandertalin ihmiset, johon sittemmin luotiin roomalainen temppeli ja joka sittemmin on pysynyt äänelle uskollisna: luolassa on nykyiskansojen vallitessa konserttisali.

Kategorisia lauseita

Herääminen, peseytyminen, aamiaisen syöminen, lastentarhaan, kouluun, työpaikalle meneminen on huomaamaton alkuräjähdys, johon sisältyy päivän huikaisevin energialataus. Ihmiskunnan voima tiivistyy yhteen.

Nouseminen vuoteesta on kenties ihmisen omin ajatus ja kannanotto.

Kuvitelma omista ajatuksista seuraavien tuntien aikana on pääosin ylpeä harha, joka muodostuu vankeuden tietoisesta tai tiedostamattomasta kokemuksesta.

Maailmaa on se, mikä on sanottu – ja lähes kaikki on sanottu.

Sanotun siteeraaminen on tie päästä vapaaksi sanotusta. Toinen tie on olla osallistumatta sanottuun todellisuuteen tyystin.

Jos tahdomme saada heräämisemme jälkeen jonkin oman ajatuksen, meidän on toistettava maailman kaikki kirjat, jotta pääsisimme niistä vapaiksi. Kaikki muu on itsepetosta.

Kuulluista ihmeellisistä asioista

Ovat ne siellä Cernissä sitten pihalla ja edistyksestä osattomia. Rakensivat 20 vuotta hiukkaskiihdytintä saadakseen tietoa aineen rakenteesta ja alkuräjähdyksestä.

Olisivat tulleet kysymään Suomesta, niin rahat olisivat säästyneet. Professori Valtaojahan lausui jokin aika sitten televisiossa, että toisin kuin aikaisemmin, me tiedämme alkuräjähdyksen tapahtuneen. Professori Enqvist puolestaan lausui samassa ohjelmassa, että voimme nähdä alkuun.

Miksi rakentaa toisintoympäristöjä, jos kerran alkuperäiseenkin voi nähdä ja miksi hankkia tietoa, jos se jo on olemassa?

Ja sitten nämä mustat aukot! Kun oikein protoneita yhteen hakataan, syntyykö mustia aukkoa eli siis likaviemäreitä, joista kuljemme toiseen maailmankaikkeuteen? Mutta jos tämä maailmankaikkeus hulahtaa Cernisssä alkuun räjäytetyn maailmankaikkeuden mustasta aukosta toiseen, valuuko se itse asiassa itseensä?

Ja jos nyt alkuräjähdys toistetaan, niin syntyvätkö galaksit, planeetat ja koko kaikkeus uudelleen?

On syytä seurata jännittynein mielin tätä suurta tapahtumaa, jossa uusi maailma syntyy ja vanha maailma lorisee mustasta aukosta sisään.

Itse asiassa koe on kiinnostava. Kysymykset ovat seuraavanlaisia: entäpä jos koe ei anna minkäänlaista merkittävää uutta tietoa vaan sen tekijät voivat pyyhkiä kätensä leppään? Mitä ajattelemme empiirisestä tutkimusotteesta tämän jälkeen? Entäpä, jos osoittautuu, että matemaattiset mallimme ovat ihan kaakossa ja koko alkuräjähdysteoria on sisällyksetöntä jutustelua?

Vauhdin hurmaa

Kyllä, herra, katson, että asia hoituu välittömästi, lausuu koppalakkipäinen vahtimestari. Toivon sydämestäni, että olette tyytyväinen liikkeemme palveluihin, onko vielä jotakin, jota voimme tehdä eteenne, lausuu neuvotteluhuoneen oven takanaan sulkeva toimitusjohtaja.

Toivottavasti tarjoilumme antimet tyydyttivät kulinaarisia aistejanne, oi sire.

Odotan jo näitä kohtaamisia. Perusteeni on seuraava.

Vaihdoin eilen 12 vuotta vanhan valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerin aloitteesta tuotantoon saatetun kansankärryn perillisen 18 vuotta vanhaan herrojen Mercedes ja Benz suunnittelemaan luxusvälineeseen. Tai tein sopimuksen, saan pelin tiistaina.

Maalit olivat kunnossa, pohja reiätön ja ruosteeton eikä mittarissakaan ollut kuin kolmasosa siitä lukemasta, johon nämä autot yltävät. Opin, että se mersun moottorin kodikas naksutus, jonka kuulemme, mikäli otamme pirssin eli siis taksin, johtuu siitä, että moottorissa ei ole jakohihnaa vaan ketju.

Kaameata, kaameata, saattaa nyt joku huudahtaa. Teologi, mukamas luontoihminen ja nöyryyden saarnaaja hankkii riistäjäluokan auton ja tuhoaa luontoa.

Vaikka niin ei huudahdettaisikaan, tuollaiseen ajatukseen liittyvä kiusaus kävi kyllä yhtenä motiivina hankinnan tapahtuessa. Kun 25 vuotta sitten maksoin tukimaksuja Greenpeacelle ja pelkäsin maailmanloppua, naurettiin, että 25 vuoden päästä olet keskiluokkainen kuluttajaporvari. Juuri tuolle naurulle vietin juhlaa jossakin limbisen järjestelmän kerrostumassa.

Pidän mukavuudesta, että auto kulkee maantiellä kuin laiva. Se liittyy niin sanottuun liikenneturvallisuuteenkin. Volkkari Golf on kyllä tässä asiassa hyvä. Sen kori on monella tapaa turvasuojattu ja sen ajaminen on vakaata. Mutta kun Golfilla on mittarissa yli 300 000, herää kysymys, kuinka kauan tällä enää ajaa. Ehkä olisi mennyt vielä 100 000, hieman enemmänkin, mutta joka tapauksessa lähivuosina edessä olisi oilut kulkupelin hankinta edessä.

Uudet kulkupelit maksavat 15 000 - ??? ??? euroa. Pitäisi ostaa vähäkulutuksinen, mieluummin diesel kuin bensakäyttöinen, mutta tuollaiset summat tuossa ovat paljon rahaa.

Sattui silmään tämä mersu, jonka väitetään kuluttavan 6 litraa dieseliä satasella. Volkkari Golf vie keskimäärin 8-9 litraa satasella bensaa. Mersulla ajan parhaimmassa tapauksessa 10-15 vuotta.

Vanha mersu, kierrätyksenä ostettu, on mielestäni ympäristöystävällisempi ratkaisu kuin uuden auton hankinta. Sekään ei minua haittaa, että se on kaunis auto.

Ongelma on autoilu sinänsä. Siihen liittyy tämä paradoksi. Entisenä ympäristöhörhönä olen hakeutunut maaseudulle asumaan. Julkista liikennettä on, mutta ei samassa merkityksessä kuin taajamissa. Sääolosuhteet eivät oikein mahdollista silkkaa mopoilua. Työhön liittyy tehtäviä, jotka edellyttävät autoilua, joko taksia tai oman pirssin pitämistä.

Se voi olla sillä tavalla, että luonnon puolustaminen on mahdollista sulkemalla ihmiset pilvenpiirtäjiin pienelle alueelle. Niin sanottu inhimillinen elämä tuottaa välttämättä jonkinlaisen määrän luonnon kuormitusta. Tämä on luonnonpuolustajan ikävänmallisimpia paradokseja.

Analyysi

Mediavoimat informoivat, että Suomen ev.lut –kirkon piispat markkinoivat toimintakulttuuria, jonka mukaisesti Luther-Säätiön papin kastaman lapsen osallisuus kirkkoon määräytyy kirkkoherran arvioiman kirkkoonotto –mekanismin perusteella.

Mediavoimat informoivat myös, että Luther-Säätiö osti piispojen pointsin.

Strategisesti katsoen saatiin molempia osapuolia tyydyttävä neuvottelutulos, jossa kohta yksi on Luther-Säätiön kaste, kaksi kirkkoherran arvio ja numero kolme kirkkoonotto.

Tulos perustui huippuasiantuntijoiden benchmarkkaukseen, joka oli kansainvälinen. Siihen ei vaikuttanut mikään posttraumaattinen olotila vaan kylmä järki ja ihmisoikeudet.

Henkilökohtaisesti lähden satasella mukaan ja hyväksyn postmodernin toimintaympäristön nöyrällä sydämellä.

Just joo, juttua pitää kehittää, mutta kyllä tämä rasti vanhan liiton miesten näkökulmasta on ihan elegantti tsigaani. Se ehkä hillitsee toimialalla esiintyvää ulossyöttöä ja antaa hyvät lähtökohdat pärjätä loppupeleissä.

Aina se tietysti hiljentää, kun näkee vaikeuksia, mutta me ei olla täällä valittamassa eikä syyttelemässä ketään vaan etsimme ratkaisuja, joissa on kolme kohtaa, numero 1. numero 2 ja numero 3.

***
Selvennykseksi sanottakoon, että tämän kirjoituksen tarkoitus ei liity piispojen hyvään kastekannanottoon.

Sen sijaan testasin, millaista vaadittu kirkon puhe tämän ajan ihmisen kielellä olisi.

Kauppa käy

”Mustaksi keskiviikoksi” luonnehditun eilisen kertomaa on 1500 ihmisen työpaikan menetys.

Kainuussa, Nälkämaalla, joka kymmenes posti menee.

Sen sloganin esittäminen, että henkilöstö on yrityksen tärkein voimavara, käy irvokkaaksi.

Suomalainen metsäteollisuus etsii uusia tuotteita ja toimintamuotoja.

Saa sen käsityksen, että ala ei ole erityisen innovatiivinen. Jos oltaisiin oltu innovatiivisia, irtisanottavat 1500 henkilöä olisivat voineet siirtyä uusien tuotteiden tuotantoon ilman ulosheittämistä.

Suomi elää metsästä. Jos kansallisiin ykkösaloihin kuuluva alue ei muuta keksi kuin tehtaiden sulkemisen tilanteensa uudistamiseksi, joka tuutista toitotettava huippuosaamismantra tuntuu yhtä lapselliselta selittelyltä kuin henkilöstön väittäminen yrityksen tärkeimmäksi voimavaraksi.

Yleensä metsän uudistuotteiksi esitetään pidemmälle jalostetut tuotteet, energia ja – matkailu. En usko näistä viimeiseen. Ei voi olla niin, että jokainen rakennemuutoksen jalkoihin joutunut alue on metsäretkien Paratiisi. Asiakkaita ei ainakaan kotimaasta löydy.

Kenties kokonaisuutena alueet Kuopiosta ylöspäin voitaisiin muuttaa tulevaisuudessa Euroopan luonnonpuistoksi, jonne saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset ystävämme voivat hakeutua retkeilemään, mutta tuskin tämäkään olisi taloudellinen pelastus.

Matkailun infrastruktuuria rakennettaessa juuri ne asiat, joiden takia monet metsään hakeutuvat, menetetään.

Ilman infrastruktuuria matkailuelinkeinoa on vaikea kuvitella harjoitettavaksi, mutta samalla matkailun kannalta olennainen erämaa, se mitä Suomella muutama vuosikymmen sitten oli tarjota, tuhoutuu.

Muutama miete syrjäiseltä päivänpolttavista teemoista

Anteeksi, sanoi äijä kun tolppaan käveli ja ei hätä ole tämän näköinen, sanoi kakka kun peiliin katsoi.

On kuulemma esitetty huoli siitä, että Itä-Suomen yliopiston yhden tiedekunnan nimessä ei esiinny sanaa teologia. On suunniteltu tiedekuntaa, jonka nimi olisi humanistinen ja käyttäytymistieteellinen tiedekunta. Nyt ehdotetaan, että nimi voisi olla humanistinen, teologinen ja kasvatustieteellinen tiedekunta.

Tästä nimihirviöstä saa käsityksen, että on kolme tiedekuntaa, jotka toimivat yhtenä tiedekuntana.

Mitä nimestä, jos suunniteltu sisältö on heppoinen. Piispainkokoukselle eilen Kuopiossa esitetty aiemmin julkisuudessa ollut tiedekuntarakenne, joka on myös lopullisesti päätetty, sijoittaa yhteen tiedekuntaan kaikki ne alat, joille ei näytä löytyvän yliopiston visiossa luontevaa paikkaa.

On syntymässä erikoinen humanistinen tiedekunta, jossa ei ole filosofiaa ja historiaa – ne sijoittuvat yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Teologia, jonka läheisimmät tukiaineet nämä ovat, sijoitetaan tiedekuntaan, jossa on kulttuurintutkimusta, kielitiedettä, psykologiaa ja opettajakoulutusta.

Kyseessä on ainoa tiedekunta, joka ei aidosti ole Itä-Suomen yliopiston yhteistiedekunta Joensuun ja Kuopion kanssa. Kaikilla muilla tiedekunnilla on oppiaineita ja toimintaa molemmissa yliopistoissa.

Filosofia ja historia ovat yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa luonnollisesti rahan takia. Luonteva tutkimuksellinen yhteys tiedekunnan muihin aineisiin on niin ja näin.

Se taho, joka tästä hyötyy, on Helsingin yliopisto. Se tulee saamaan tulevaisuudessakin humanististen alojen ja myös teologian valppaimmat opiskelijat ja henkilökunnan.

Ehkä niin on hyvä. Ehkä maakuntayliopistossa kannattaa keskittyä sille vahvoihin alueisiin, joita Itä-Suomen yliopistossa ovat lääketiede, farmasia ja sosiaalityöntekijöiden koulutus. Humanististen alojen koulutus ja teologian koulutus keskittyy etelään.

Pohjois-Savossa on periaatteessa mahdollista muodostaa lääketieteellisen toiminnan ympärille biolaakso. En vastusta sitä. Se voi olla elintärkeä näiden alueiden ihmisten selviämisen tae. Sairaukset maailmassa lisääntyvät ja jo Aapelin pakinoissa on kerrottu, miten apteekkari on Kuopion rikkain mies.

Ongelmallista alueen kannalta on se, että sillä ei vakiintuneiden organisaatioiden tasolla ilmeisesti ole paukkuja muuhun. Humanistispohjainen toiminta jää entistä enemmän vapaan kansalaisaktiivisuuden varaan. Sitä kyllä riittää eikä tilanne ole sinänsä onneton. Myös yliopistolla on avoimen yliopiston ja kesäyliopistotoiminnan kannalta erittäin tärkeä merkitys tämän toiminnan tukemisessa.

Joka tapauksessa: häviäjänä on lääketieteestä saadusta eittämättömästä hyödystä huolimatta kuitenkin maakunta, jonka henkistä liikkuvuutta tukeva organisaatiorakenne köykäistyy. Lisäksi Helsingissä opintonsa suorittaneita on vaikea saada töihin Kehä Kolmosen takametsiin. Tulee niin sanottuja rekrytointiongelmia.

Kun Itä-Suomen yliopiston intresseissä ei ilmiselvästi ole sellaisen teologisen korkeakoulutoiminnan kehittäminen, joka noin kymmenessä vuodessa luodun teologisen tiedekunnan, jonka tulokset ovat olleet vähintäänkin tyydyttäviä, rakenteissa alkaisi satsata teologiseen tutkimukseen – se näet olisi ollut seuraava askel asianmukaisesti toteutetussa teologisessa akateemisessa toiminnassa – jää niin sanotulle veronmaksajalle lähinnä kaksi kannatettavaa vaihtoehtoa.

Ensimmäinen vaihtoehto on se, että tuetaan tulevaisuudessa Helsingin teologista tiedekuntaa siirtämällä sinne Joensuussa olleita voimavaroja. Helsingin tiedekuntahan voisi lisääntyvillä voimavaroillaan järjestää peruskursseja myös maakunnissa. Toinen vaihtoehto on tutkia, onko Jyväskylän tai Oulun yliopistossa kiinnostusta lähteä kehittämään akateemisen tutkimuksen ja tieteenalojen lähtökohdat huomioon ottavaa teologista tiedekuntaa.

Niistä tutkimuksellisista mahdollisuuksista, joita teologisen koulutuksen kehittäminen olisi voinut Itä-Suomessa merkitä, viestii seuraava asia. Helsingin teologisessa tiedekunnassa on kaksi laitosta, jotka tutkimuksen laatumittauksissa ovat saaneet arvosanan 7, joka on korkein ja merkitsee erittäin korkeaa kansainvälistä tasoa. Nämä laitokset ovat systemaattisen teologian ja eksegetiikan laitos. Vertailuna kerrottakoon, että Kuopion yliopistossa neljä laitosta on yltänyt arvosanaan 6.

Kun tutkimukseen satsataan kunnolla, yksittäinen tiedekunta voi saavuttaa parempia tuloksia kuin kokonainen yliopisto.

Mutta eihän tässä tutkimuksesta ole kysymys. Tutkimushan lienee tulevaisuudessa professoreiden toimenkuvaan kuulumaton asia. Mikäli he saavat ulkoista rahoitusta, voivat he sillä ostaa itselleen yliopistolta tutkimusaikaa osaksi virkaansa.

Teologian lisäksi humanistisen koulutuksen tulevaisuus Itä-Suomessa ei ole lupaava. On lähes tragikoomista, että kun takavuosina jotkut unelmoivat humanistisen tiedekunnan perustamisesta Kuopion yliopistoon, merkitsee Itä-Suomen yliopisto humanistisen toiminnan lapsipuolen asemaan jäämistä myös Joensuun yliopistossa. Tässä merkityksessä yhteistyö näyttää pikemminkin heikentävän kuin vahvistavan tilannetta.

Ymmärrän huolen nimestä, mutta se on vain yksi ulottuvuus asiaa. Piimä ei maidoksi sanomalla ja nimeämällä muutu. Suunnitellusta tiedekunnasta puuttuvat humanistisen tutkimuksen ydinaineet, jotka ovat myös teologisen tutkimuksen ja opetuksen kannalta ollennaisia, suunniteltu kokonaisuus on tieteellisesti mielivaltainen ja kaikkien oppiaineiden väliset suhteet ohuet sekä toisiinsa että ainoana vain Joensuussa toimivana tiedekuntana kokonaisuuden suhteet myös ympäristöön ohuet.

Asianmukainen nimi tälle kokonaisuudelle on Pettuleivän korkeakoulu. Pettua valmistetaan jauhamalla männyn nilakerroksesta puuta ja sekoittamalla se leipäjauhoihin. Pettujauho sisältää hiven- ja kivennäisaineita, mutta sangen vähän energiaa. Näin Itä-Suomen yliopistosssa näytetään yhden tiedekunnan osalta tehtävän. Nimi ei kerro tyhjentävästi vain sisältöä, vaan on myös kulttuurihistoriallisesti osuva ja sisältää teologisen aspektin, koska Paavo Ruotsalainen kutsui elämäänsä tällä nimellä. Lisäksi siihen voidaan lukea sisään konnotaatio lääketeollisuuteen.

Pah

Olen ollut huomaavinani, että musiikkipiireissä suhtautuminen Glenn Gouldiin kuten Mustoseenkaan ei ole aivan varauksetonta.
Pidän kovasti molempien soitosta. Kaipa vastaanottava aivojeni osa on sikäli robusti, että en pane merkille jotakin, mitä pitäisi.

Pidän Gouldin tempoista ja korostuksista, jotka ikään kuin säveltävät Bachin Goldberg-muunnelmat uudelleen. Hitaat soitot saattavat sävelet viipyilemään kuuntelutilassa ja laskevat meditaation syövereihin niitä kuuntelevan kuulijan.

Gouldin kanssa elokuvan muunnelmista tehnyt Bruno enmuistasukunimeä kertoo, että kun Gould soitti Bachin viimeiseksi jäänyttä Fuugaa, tämä hätkähti ja totesi, että Bach teki virheen. Bach teki virheen, jonka olisi korjannut, ellei olisi kuollut. Brunon mukaan Gould muuttui Bachiksi.

Viimeinen Fuuga loppuu kesken. Gould räiskäytti kosketinta ja lausui haltioituneesti: Tämä on se nuotti, jonka kohdalla Bach kuoli.

Bachissa on erikoista se, että hänellä ei ollut kontaktia omaan aikaansa. Gouldin mielestä hän oli historian nonkonformistisin säveltäjä, joka käytti hyväkseen pari sukupolvea vanhaa musiikkia, joka ei ollut muodissa. Samalla hän oli moderni, siten, että Gouldin mielestä vasta Schönberg ylsi samanlaisiin ratkaisuihin kuin Bach.

Viides evankelista ei ollut nykyajalle puhuva. Hän nojasi taaksepäin ja loi eteenpäin, niin kauas, että yleisöllä ei ollut mahdollisuutta ottaa vastaan hänen sävellyksiään, ei kykyä, kuuloa eikä kansalaiskuntoa.

Tämä hyvänä muistutuksena niille, jotka korostavat sanoman päiväkohtaisuutta.
Ei musiikin tarvitse päiväkohtaista olla. Sen tulee koskettaa ikuista.

Sen voimasta urkumusiikista tuli protestanttisuudessa ikonien vastine. Bachin musiikki on ikkuna, joka avautuu kuulijaan päin ja kuljettaa hänet sinne, mikä on hereafter.

Bach unohtui vuosisadoiksi. Mendelssohn löysi hänen passionsa ja oratorionsa 1800-luvulla. En tiedä, miten Mendelssohn niitä johti, mutta arvaan, että sen paisuneen pullataikinan tapaan, jota sanomme barokiksi ja josta viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana on tahdottu luopua, niin sanottuun alkuperäiseen palaten.

Gouldin mielestä musiikinkehitys 1700-luvulla meni vikaan. En muista säveltäjiä, joita hän inhosi, mutta 1700-luku alkaa kyllä Haydnista.

Halpamyynnistä hain äsken Haydnia, jonka jousikvartetot ovat oivallisia ja joita tekisi mieli itsekin soittaa, edes kakkosviulua.

En ole samaa mieltä Gouldin kanssa, en siis kuule samoin, ilmaistakseni asian tarkemmin. Pidän jopa Keisarikvartetin (jousikvartetti 77) osasta 2 Poco Adagio Cantabile, joka tunnetaan sittemmin Saksan kansallishymninä. Se on kuulkaa kaunis kappale eikä ollenkaan se toitsland, toitsland, yrjöö alles, kuten sama teema lauluksi vääntyneenä.

No joo, se puuteroidussa peruukissa kulkeminen ja kengänkärjellä lattian hipaiseminen nyt on tietysti kovin harvan laji, mikäli Gould viittaa siihen. Haydnilla on kyllä sitäkin kamaa paljon. Se vastaa ehkä lähinnä muzakkia, jota nykyisin kuuntelemme tavarataloissa.

Haynd sävelsi kaikenlaista ja paljon sekä risat. Sinfonioista kaksi on nimetty Filosofi syistä, jotka ovat minulle tuntemattomia.

Rehtoriksi etenemisestä

Kuten tiedämme, ovat psykologit luonnevikaisia, jotka ovat hakeutuneet yliopistoon selvittämään omia ongelmiaan, papit uskonnollisesti vammautuneita ateisteja ja konstaapelit entisiä karkkivarkaita.

Tämä tuli mieleen silmäiltyäni tämän aamun Kemppisen blogia, jossa kerrottiin rehtorin jaloon virkaan edenneistä surkimuksista.

Osui omalla tavallaan kohdalle, koska elän ja vaikutan tuollaisessa virassa.

Tulinko aina kotiin nenä verillä ja istuinko aina jälki-istunnossa vedettyäni viereisen penkin tyttöä letistä?

Jumalavita ja kautta Akvavitan, en, todisesti, en.

En ajoittain viihtynyt koulussa, suoritin jopa osan osan siitä siten, että rehtorin antaman luvan turvin kävin vain kokeissa.

Se rehtori ei ollut koulukiusaaja vaan humaani henkilö.

Suurimmaksi osaksi olin henkisessä unessa. Myös opettajat tiesivät sen. Sanoivat vanhemmilleni, että ei se mitään pahaa tee, mutta se on poissa.

Näin rehtorin arvoisaan virkaan voi edetä myös täysi Zombie.

Muistan miettineeni lähinnä Gogolin novelleja ja Sibeliuksen musiikkia sekä tietysti ruusuista tulevaisuutta luokan näteimpien tyttöjen kanssa.

Jossain vaiheessa meillä oli muuten sellaisia sussuluetteloita. Tytöt olivat laittaneet pojat järjestykseen ja sai käydä kysymässä, millä sijalla oli.

Ylioppilaskirjoituksista näen säännöllisesti muutaman kerran vuodessa painajaisia. Painajaisen kaava on aina sama. En ole suorittanut kaikkia lukion kursseja ja joudun Tampereen iltaoppikouluun täydentämään niitä. Uni toistuu maisterintutkinnon osalta. Siitä eteenpäin kaikki kävikin sitten kuin tanssi.

Tunnen huonoa omaatuntoa ja vajavuutta nuoruuden laiskottelun ja unelmoinnin tähden. Tunnustan, että asialla on merkitystä tiedollisten aukkojen jatkuvaan paikkaamiseen, jota olen harjoittanut tähän ikään asti.

Rehtori minusta tuli lähinnä sattumalta. Huono omatunto ja sattuma ei kuitenkaan selitä koko kuviota. Oma pääni räjähti vuonna 1987, kun luin Jussi Tenkun teoksen Vanhan ja keskiajan moraalifilosofian historia. Kirjan intensiivinen lukeminen oli hengästyttävä elämys, jonka synnyttämä huumeinen huohotus ei ole laannut tähän päivään mennessä.

Sivistyksellisen kulttuurin aseenkantajan minusta teki siten huonosti suoritettu koulu, sattuma ja älyllinen herääminen.

Tosin voi olla, että tärkein selittäjä on huomenlahjana saatu zombimaisuus. Ajattelin rivimiehenä ollessa, että rehtorit ja muut hallintoihmiset ovat henkisesti pysähtyneitä tapauksia, jotka ovat menettäneet kykynsä luovaan työhön, kaiken spontaanisuutensa. Näin ajattelin erityisesti yliopiston rehtoreista: kun tutkimuksellinen passio on tyhjentynyt tai jos on tullut professoriksi ikään kuin vahingossa ja sosiaalisten suhdanteiden voimasta, on oikea paikka rehtorin tehtävä. Siinä toimessa voi sitten laukoa kaikenlaista tyhjänpäiväistä, jolla ei ole mitään tekemistä niin sanotun tutkijan arjen kanssa.

Suostuin rehtoriksi tulemisen sattumalle osittain siksi, että ajattelin saaneeni tutkimuksessa jotakin aikaiseksi ja jouduttuani myöntämään itselleni, että se huippulaatu jota edustin, oli tietysti ihan samanlaista kuin kaikkien muidenkin eli metritavaraa, joka on tarkoitettu homehtumaan tieteen aarrevarastoihin vuosituhansiksi. Kun ei ole mitään omaperäistä annettavaa, voi ryhtyä rehtoriksi.

Itse asiassa luulisin, että tässä on se hyvä puoli, että laivan peräsin pysyy vakaana. Jos se on vakaa, voivat laivassa olijat heilutella laivaa mielin määrin.

Siksi voisi sanoa, että näissä elon tyrskyissä, armahda meitä luovilta perämiehiltä eli siis kehittäviltä johtajilta.

Sarjassamme musiikin ihmeitä: väännöksiä

Nopeasti muistuivat mieleen väännökset tutuista lauluista:

Mä oksennan, ylenannan
ja muutenkin pahoinvoin.
On pottani sängyn alla
yli äyräiden purppuroi.
***

Tiedän paikan kamalan,
koulun hammashoitolan.
Siellä hampaat revitään
ikenet vain jätetään.
Siellä on kaksi tätiä
molemmat on mätiä.
Toinen poraa hampaita
toinen laskee lampaita.
***


Luulin pienenä, että Tokivai on japanilainen kaupunki. Se esiintyi laulussa ”Tein minä pillin pajupuusta”. Tokivain pajupuu oli tietysti erittäin jalo puulaji, ja kallis että tähtiä näkyi.

Mannerheimista laulettiin, että Mannerheimi vankka, kävelee kuin ankka, rinta on kuin romukaupan näyteikkuna, mutta tämä ei ollut oikeastaan väännös vaan alkuperäinen sanoitus lauluun, jossa kansanvalta nosti toivojansa kaikkialta. Samaan lauluryhmään kuuluu balladi ”Teitä pelkää en, mä kuulun liittoon, mä kuulun liittoon, joka teitä vastaan taistelee.”

Virsissä ”tietä kulkemaanne” taipui kirkkoväen suussa muotoon tietä kulkee Manne ja vastaavasti virsi armollas kruunaa, kaunista muotoon armollas ruunaa kaunista.

Jaakko ja Antti kerran hoilasivat Siionin virttä 177, joka alkaa sanoin Sun sanas Herra, kutsuu luokses meitä, kun käymme täällä kadotuksen teitä” uusin, nykyihmiselle osoitetuin sanoin: Nyt siunaa Herra parisuhdettamme, virtahepo vaanii olohuoneessamme.

Tätä ei tarvitse vääntää, ainakaan paljon, vaan se sielun riemastuttaa ihan itselläänkin: Vanhat syntiveljet, vanhat juonet, vanhat eljet. Meistä teidän luku, kasvaa loputon.


***
Lisäksi tiedän, että Joulupuu on rakennettu voidaan laulaa Beethovenin 9. sinfonian Freunden kuoro-osan nuotilla sekä virsi Nyt silmäin alla Jeesuksen Silja Linen tunnusmusiikin nuotilla. Natsiorkesterissa rummut vispaavat ”natsi, natsi, natsi, goebbels, hess”, bassokitara kulkee rock’n roll –kaavaa ”göring, göring, göring, göring” ja sähkökitara huutaa kipeästi ”mengele”. Mukavan illanvieton saa aikaiseksi jos ei kaveriporukassa oikein tiedä mitä tekisi ja jakaa soittimet tätä yhteissoittoa varten.

Tuleeko lukijalle mieleen muita väännöksiä? Ellei tule, muistutan, että kannatan Aleksis Kiven nostamista virsirunoilijaksi:

Tähtiä kuin otavassa,
Poikia on Jukolassa,
Laiskanpulskeja jallii.

Juho pauhaa, pirtti roikaa;
Hän on talon aika poika,
Ankara "Poika-Jussi".

Tuomas seisoo niinkuin tammi,
Koska saarnaa Aaprahammi,
Jukolan Salomon suuri.

Simeoni, liuhuparta,
Valittaa se "ihmisparka,
Syntinen, saatana, kurja".

Metafyysisiä mietelmiä

Mistä taivas alkaa? Tuosta jalkojen alta, voisin vastata. Miellän taivaan tuoksi sineksi ylläni, mutta kyllä se epäilemättä alkaa siitä, mihin maankamara loppuu.

Tämä on maakeskistä ja siis keskiaikaista ajattelua.

Kai minun tulisi ajatella, että ei taivas ala mistään - lukuun ottamatta omaa kulttuurisesta narraatioperinteestä omimaani miellettäni siitä, että tietty osa typen, hapen, hiilidioksidin ja argonin koostetta on nimeltään taivas. Mielteestä taivas alkaa ja siihen loppuu.

Kuulin näköradiosta yleisölle esitetyn väitteen, jonka mukaan maailmankaikkeuden keskipiste on jokaisen ihmisen nenänpäässä.

Taustalla lienee tämä ajatus: oletetaan, että maailmankaikkeus on saanut alkunsa pisteestä, alkusingulariteetista ja siinä tapahtunutta kylmentymistä seuranneesta räjähdyksestä, jonka mukaan piste on alkanut laajeta. Näin alkupiste on kaikkialla, missä on olevaa ja kaikki olevan ”kohdat” ovat alkupistettä, keskusta, riippuen tietysti tarkastelukulmasta, aivan samalla tavoin kuin taivaan alun määrittäminen maanpinnasta nousevaksi riippuu suhteestani asiaan.

Väitteen implikaatio on hieman huvittava: kun ennen Kopernikosta ja Galileo Galileita maapallon ajateltiin olevan maailmankaikkeuden keskipiste, ajatus oli nimenomaan nykytieteen näkökulmasta aivan oikea!

Nykytieteen näkökulmasta maapallo on maailmankaikkeuden keskipiste, joskin myös Aurinko on sitä, tai Kuu.
Mutta minkä keskellä Maa tai Aurinko on. Ne ovat keskellä vain näkökulmasta riippuen, ei missään absoluuttisessa mielessä.

Lopuksi totean aivan ykskantaan, että ihmettelen sitä käsitystä, joka ennen esitettiin koulukirjoissa ja jonka mukaan entisajan ihmiset ajattelivat maan olevan kiekko, jonka reunalta putoaa alas.

Kyseessä on pahimmanlaatuinen sumutus ja propaganda nykyaikaisen tieteen mukamasedistyksen puolesta.
Maapallon ajateltiin olevan pallo ainakin Miletoksessa 600-luvulla eKr. ja tietämäni mukaan myös paljon ennen sitä Egyptissä.

Soitinostos

Menin ja ostaa pamautin heinäkuussa Helsinskistä sellon.

Mainitsen tästä kahdesta syystä, joista ensimmäinen liittyy markkinatilanteeseen ja toinen sisäiseen maailmaan.

Markkinoilla on näet tapahtunut kumous.

!

Jos 1970-luvulla hankki itselleen kiinalaisen soittimen, oli kitinä, vasitenkin viuluissa, kammottava. Kiinalaiset viulut sopivat lähinnä pingismailoiksi, mutta eivät musiikkiin.

Nykyisin tilanne on toinen.

Soittimet ovat käsityötä ja perustuvat pitkälle tapahtuneeseen erikoistumiseen. Yksi täti tekee f-aukkoja ja toinen viritystappeja. Puu on laadukasta ja soitinlakka jees.

Sellosta irtoaa sellon ääni eikä rasian.

Hinta on ehkä viidesosa siitä, mitä samanlainen peli maksaisi lännessä tuotettuna.

Juttu on näet niin, että noin 1000 eurolla saa soittokelpoisen sellon. Viulut ovat alle tonnin ja noin puolellatoista tonnilla saa haltuunsa ammattitason soittimen. Ei sillä kannata ehkä mennä Sibelius-kilpailujen karsintoihin, vaikka mistä minä tiedän, lienee niillä kiinalaisilla soittajilla kiinalaiset soittimetkin, mutta kyllä sillä voi kakkosviulussa palkkaansa ansaita, ainakin.

Tässä siis suomalainen kapitalisti tukee huonoja ihmisoikeuksia, naisten kurjia työoloja ja lapsityövoimaa? Voi olla. Mutta luonteeltani karskina hankin sellon silti.

Ja luulen, että tulevaisuudessa kiinalainen kama tulee lisääntymään huoneissamme. Kun eurooppalainen raha käy vähäarvoiseksi ja kalliiksi ostaa, halpatuotanto kukoistaa.

Sellosta sen verran, että muutin mp3-muotoon Shostakovitsin sellokonserton, joka on sitä tyypillistä Dmitrin rytmiä ja täkätystä sekä myös Dvosakin sellokonserton. Bachin sellosarjat ovat ylittämättömiä, varsinkin ne loppupään piisit, joita kuuntelen lähes päivittäin.

Se vahva turva aivan

Kohta osaamisella ja huipulla kuoliaaksi tuotteistetun ja ulkoistetun suomalaisen sivistysperinteen viimeinen linnake on kirjasto.

Kirjaston pitää sivistyneenä se, että siellä on töissä lähinnä naisia, joille ei makseta kilpailukykyistä palkkaa.

Heidän työnsä on vaalia hiljaisuutta, ja jos heitä kutsuu ryhmän kotiinsa niin sanottuihin illatsuihin, on tunnelma jännittävä, kun remua loihditaan henkilöiden, jotka ovat omistautuneet hiljaisuudelle, kanssa.

Kirjastot ovat ihmeellisiä ilmaisia kulttuurikeskuksia, joissa varastoidun informaation, hiljaisuuden ja matalapalkkaisten naisten lisäksi on näyttelyitä, joskus konsertteja, esitelmätilaisuuksia - kaikkia näitä vain yleisen kiinnostavuuden ja turhuuden takia.

Useat kirjastot ovat rakennuksina viehättäviä. Olen viettänyt aikaa paljon Tampereen vanhassa kaupunginkirjastossa, siinä Mäkelän piirin pyhäkössä, joka myöhemmin väistyi kirjastokäytöstä Pietilöiden rautalinnun tieltä, Yrjönkadun sivukirjastossa, Helsingin yliopiston kirjastossa.

Amerikassa kirjasto oli 1800-luvun puolivälissä rakennetun seminaarirakennuksen kellarissa, kirjoja oli parisensataatuhatta, saman verran kuin Helsingin teologisen tiedekunnan kirjastossa.

Metsätalon filosofisen kirjasto on kokoelmaltaan tyydytystä tuottava, mutta ympäristö ei ole parhain.

Modernit kirjastotalot, joissa olen kuluttanut kenkiäni, ovat Nurmijärven kirjasto, Järvenpään kirjasto ja Lapinlahden kirjasto. Ne ovat kaikki rakennuksina onnistuneita ja erityisesti viimemainittu kosmisine sisäkattoineen tuo mieleen kungfutselaisen pyhäkön, jotka olivat siis kirjastoja.

Kirjakaupat olivat ennen samanlaisia. Kun niissä ei enää ole varastoja, ne ovat menettäneet tämän ulottuvuutensa, Akateeminenkin Helsingissä, joka on loppujen lopuksi brittien ja amerikkalaisten kirjakauppoihin verrattuna melko vaatimaton putiikki. Tiedättekö muuten sen antikvariaatin Broadwayllä, jossa on parikin kerrosta ja josta löytyy takuulla ensitarpeisiin kaikki etsitty.

Kirjastovirkailijan virka on säilyttänyt hiljaisuuden vaalijan toimen, mutta muuten se on muuttunut informatiikan alan toiminnaksi.

Kirjasto on laajentunut informaatiohaun ja –säilönnän tyyssijaksi. Kirjojen rinnalle ovat tulleet levyt, videot ym. tiedostot. Kirjasto on se talo, jossa sijaitsee internet.

Kun ennen tiedekuntia perustettiin, laskettiin heti, että ei kannata. Virat nyt vielä on rahaa perustaa, mutta kirjasto on niin kallis, että eivät varat riitä.

Lykeionin lähellä sijaitsi Aristoteleen koti, jonka yksityiskirjasto on vastaisen tiedollisen kulttuurin lähtölaukaus. Tietoa käsitellään tilassa, jossa on kirjoja. Ilman tällaista tilaa ja kokoelmaa tiedollinen kulttuuri on vaatteeton ja paleltuu öiseen hallaan.

Nykyisin siitä ei enää ole niin väliksi, koska tiedollista ja sivistyksellistä kulttuuria ei virallisesti ole. Osaaminen ja huippu ei tarvitse kirjavarastoja. Huipulla tuulee ja sen kokee parhaiten housut kintuissa. Kirjat liittyvät ajattelemiseen ja käsittämiseen. Ne ovat ominaisuuksia, joita ei tarvita ja joilla ei menesty. Tärkeintähän on osata.

Siksi suomalainen kirjastolaitos on maailman kahdeksas ihme. Oikein ihmetyttää, että se on jätetty tässä möyrinnässä jäljelle.

Mennyt maailma

Ennen lukiolaisia otettiin kesäksi oikolukijoiksi lehtiin. En kehtaa kirjoittaa kirjettä kymmenelle tärkeälle päätoimittajalle ja kysyä, tekeekö tämän työn nykyisin ohjelma, mutta epäilen, että jotensakin siihen suuntaan on maailman meno.

Lehden tarkistus oli siis silmätyötä, kuten oli vielä 1990-luvun lopulla väitöskirjan oikolukukin, joka on työn keskeisin työvaihe.

Yleensähän opponentti ei tiedä asiasta paljoa ja siksi väitöstilaisuuksilla on tapana muodostua pilkku- ja oikeinkirjoitusvirheiden tarkastamiseksi. Sitten höpistään jotakin metodista, lähteistäkin jotakin, hieman dispositiosta, siirrytään takaisin kielellisen ilmaisun puolelle ja lopuksi saatetaan viitata kirjassa olevaan ajatukseen, jos siinä sellainen sattuu olemaan ja noustaan sitten seisomaan ja pitämään puheita.

Väitöskirjoja ja lehtiä painettiin painotaloissa kuten Vammalan kirjapainossa, jossa vierailin joskus 80-luvulla ollessani kunnianarvoisan Kyyhkynen-lehden päätoimittaja. Tällaistakin journalistia pidettiin kuin piispaa pappilassa, kierrätettiin ympäri painotaloa ja kestittiin Vammalan seurahuoneella.

Myöhemmin siirsin painotyöt Forssaan, mikä oli opiskelijoille edullista, mutta jälkeenpäin nolo juttu Vammalan kunniarvoisan kirjapainon ja sen kanssa vuosikymmeniä harjoitetun asiakassuhteen näkökulmasta.

Se oli sitä, kun opittiin kilpailuttamaan.

Ennen kilpailuttamista kirjaimet ladottiin kukin erikseen. Kirjat olivat käsityötä. Huomasin juuri WSOY:n laatukirjoihin kuuluvasta Russellin Länsimaisen filosofian historiasta, että siinä on muutamassa kohdassa kynällä piirretty kirjain eli aito latojan puumerkki.

Ei ole enää latojiakaan.

Äänitarkkailussa havaitsee myös yhden ammattiryhmän kuoleman. Kotimaiset dokkarit huutavat ja kuiskaavat, mutta normaalia ääntä ei ole. Epäilen, että ne tehdään siten, että yksi ja sama kuvaa, tekee haastattelut ja muut selostukset, leikkaa ja suorittaa äänitarkkailun.

Tämä kaikki on laaduntuotantoa.

Polkupyöränkorjaajia Suomessa saattaa olla pari ammattimaista. Auton moottorista ei tiedä kohta enää kukaan vaan alalle tulvivat nyt elektroniikka-asentajat.

Hyvä homma olisi lautastenlyöjä sinfoniaorkesterissa. Sellaisia taidetaan vielä palkata.

Kohoan tässä ylväänä ja huudan pimeään ja tuuleen: taito on vaihtunut osaamiseksi ja koulutus on Suomen paras vientituote; vanhasta sivistyksen maljasta juoneet häipyvät ulkomaille.

Siinä maailmassa kuljen menneisyyden haamuna, kuten Faidonin Sokrates sanoo. Ne sielut, jotka ovat olleet pahoja, eivät pääse Hadekseen vaan kummittelevat hautuumailla kunnes löytävät itselleen uuden ruumiin, kuten aasin ruumiin.

Jos minulla on jotakin vakavampaa tekeillä, teen sen edelleen lyijykynällä paperille. Tämä tällainen bloggailu on kuin pianolla soittelisi asteikkoja ja on se myös pahasti eläneen kummittelua.