Pah

Olen ollut huomaavinani, että musiikkipiireissä suhtautuminen Glenn Gouldiin kuten Mustoseenkaan ei ole aivan varauksetonta.
Pidän kovasti molempien soitosta. Kaipa vastaanottava aivojeni osa on sikäli robusti, että en pane merkille jotakin, mitä pitäisi.

Pidän Gouldin tempoista ja korostuksista, jotka ikään kuin säveltävät Bachin Goldberg-muunnelmat uudelleen. Hitaat soitot saattavat sävelet viipyilemään kuuntelutilassa ja laskevat meditaation syövereihin niitä kuuntelevan kuulijan.

Gouldin kanssa elokuvan muunnelmista tehnyt Bruno enmuistasukunimeä kertoo, että kun Gould soitti Bachin viimeiseksi jäänyttä Fuugaa, tämä hätkähti ja totesi, että Bach teki virheen. Bach teki virheen, jonka olisi korjannut, ellei olisi kuollut. Brunon mukaan Gould muuttui Bachiksi.

Viimeinen Fuuga loppuu kesken. Gould räiskäytti kosketinta ja lausui haltioituneesti: Tämä on se nuotti, jonka kohdalla Bach kuoli.

Bachissa on erikoista se, että hänellä ei ollut kontaktia omaan aikaansa. Gouldin mielestä hän oli historian nonkonformistisin säveltäjä, joka käytti hyväkseen pari sukupolvea vanhaa musiikkia, joka ei ollut muodissa. Samalla hän oli moderni, siten, että Gouldin mielestä vasta Schönberg ylsi samanlaisiin ratkaisuihin kuin Bach.

Viides evankelista ei ollut nykyajalle puhuva. Hän nojasi taaksepäin ja loi eteenpäin, niin kauas, että yleisöllä ei ollut mahdollisuutta ottaa vastaan hänen sävellyksiään, ei kykyä, kuuloa eikä kansalaiskuntoa.

Tämä hyvänä muistutuksena niille, jotka korostavat sanoman päiväkohtaisuutta.
Ei musiikin tarvitse päiväkohtaista olla. Sen tulee koskettaa ikuista.

Sen voimasta urkumusiikista tuli protestanttisuudessa ikonien vastine. Bachin musiikki on ikkuna, joka avautuu kuulijaan päin ja kuljettaa hänet sinne, mikä on hereafter.

Bach unohtui vuosisadoiksi. Mendelssohn löysi hänen passionsa ja oratorionsa 1800-luvulla. En tiedä, miten Mendelssohn niitä johti, mutta arvaan, että sen paisuneen pullataikinan tapaan, jota sanomme barokiksi ja josta viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana on tahdottu luopua, niin sanottuun alkuperäiseen palaten.

Gouldin mielestä musiikinkehitys 1700-luvulla meni vikaan. En muista säveltäjiä, joita hän inhosi, mutta 1700-luku alkaa kyllä Haydnista.

Halpamyynnistä hain äsken Haydnia, jonka jousikvartetot ovat oivallisia ja joita tekisi mieli itsekin soittaa, edes kakkosviulua.

En ole samaa mieltä Gouldin kanssa, en siis kuule samoin, ilmaistakseni asian tarkemmin. Pidän jopa Keisarikvartetin (jousikvartetti 77) osasta 2 Poco Adagio Cantabile, joka tunnetaan sittemmin Saksan kansallishymninä. Se on kuulkaa kaunis kappale eikä ollenkaan se toitsland, toitsland, yrjöö alles, kuten sama teema lauluksi vääntyneenä.

No joo, se puuteroidussa peruukissa kulkeminen ja kengänkärjellä lattian hipaiseminen nyt on tietysti kovin harvan laji, mikäli Gould viittaa siihen. Haydnilla on kyllä sitäkin kamaa paljon. Se vastaa ehkä lähinnä muzakkia, jota nykyisin kuuntelemme tavarataloissa.

Haynd sävelsi kaikenlaista ja paljon sekä risat. Sinfonioista kaksi on nimetty Filosofi syistä, jotka ovat minulle tuntemattomia.