Pukeuden harmaaseen

Yllättäen liikenevän ajan johdosta olin tilaisuudessa kuljettaa lääninherttuattaren, madamoiselleni, ostoksille Iisalmeen.

- Tämähän on kuin jokin emigrantin auto, luxuksen nostalgiaa, hän lausui.

Ilahduin ja lausuin: plu de plesier, mon amour, vit tai jotaki sinnepäin, sano.

Autoon oli alan liikkeessä laitettu sisään silikonit ja jotakin parfyymia, joka loi emigranttiuskottavuuden.

Ja olihan stylessä jotakin sellaista, kuin olisi lipunut läpi Neuvostoliiton maailmanhistorian tullista ulos, se on, autolla, joka on valmistettu vuotta ennen Berliinin muurin sortumista ja on ennen sitä aikaa, joka on roskaväen kapitalismia, tätä ryhtiliikettä välittämisen puolesta.

Se alkoi, niin muistan, vuonna 1986. Pääministeri, sittemmin valtioneuvos kuten rouva Riitta Uosukainen, H. H. Holkeri ilmoitti - olen kirjoittanut sen muistikirjaani - että hallituksen tehtävä on lähimmäisenrakkaus.

Luultiin sen loppuneen lyhyeen. Tuli lama. Moni yritys - oletteko nähneet käyrät vuosisadan alusta nykypäivään, kaameata katsottavaa - kaatui ja moni isä veti itsensä hirteen.

Mutta ei se mihinkään loppunut. Kaikki korjausliikkeet olivat sitä samaa lähimmäisenrakkautta. Korjausliikkeiden sisältö oli luopumista siitä ajatuksesta, joka kunnianarvoisten sukujen valtionyrityksten johtoon asettautuneissa ihmisissä vielä 1980-luvulla eli: taloudellinen voitto on silkka sivutulos oikein asetetun tavoitteen ja sen saavuttamisen keinojen johdosta. Ja se ei ole edes välttämättömyys, kuten Jobin kirja jo opetti.

Valtiosta tuli yritys, jolla on kilpailukyky.

Tällainen ajatus oli 1980-luvulle kauhistus.

Kekkonen koetti olla jonkinlainen toimitusjohtaja. Mutta ei hän koskaan olisi ajatellut, että valtio on yritys.

Kuten sen jälkeen ovat joutuneet ajattelemaan kaikki. Halonenkin, jonka mielestä suomalaiset ovat itsekäs kansa.

Tähän asti, katkeamattomalla jatkuvuudella 1980-luvun loppupuolelta valtiokapitalismi on edennyt kivasti ja positiivisesti, ihmisistä välittäen ja yhteisöllisyyttä vahvistaen.

On kauheata katsoa, miten asioiden todellisen laidan tietävät puhuvat puppua että sammal kasvaa korvista.

Ei tässä kvartaalista ole kysymys.

Voimme kenties sinnitellä vuoden. Laskea vähän korkoa, jotta syntyisi elvytystä.

Mutta ei se kuilun reunalla mitään auta. Kohta mennään ja kovaa.

Entä se argumentti, joka on seuraava: aatteles, että 1991 Saksan korko oli joku 6 kun se Suomessa oli 18 tai jotakin. Nyt olemme sitoutuneet Saksan vankkaan korkoon.

Voi herrajumala. Ei se ole sillä lailla, että Tukholman sosiaalitoimisto olisi rahanjakelukeskus surkimuksille. Eniten rahaa asiaan on pistetty Saksassa.

Ainoa pohjoismainen hyvinvointivaltio on Saksa.

Se on elänyt toisella tavalla kuin Suomi, joka ampui hyvinvointivaltion hengiltä 1990-luvun mittaan.

Saksalla ei ole leikattua indeksiä eikä oikein mitään muutakaan, paitsi samat ongelmat kuin meillä, väestöongelmat ja rahoitusongelmat, ja niiden nimi on se, että talous ajaa seinään niin että ryskyy.

Yhdysvallat sosialisoi nyt tappiot mutta privatisoi edelleen voitot. Nimi on roskapankki ja se on lainattu Suomesta.

Voitot ovat syntyneet tilanteesta, joka laittaa sosialisoimaan tappiot. On asuntokupla. Ja se on myös Suomessa. Ja se meidät kaataa.

Meillä on tällainen tulevaisuus: heikko Saksa, vahva Venäjä. Yhdysvaltain hajoamista ei kukaan tiedä kuten Neuvostoliiton hajoamistakaan ei kukaan tiennyt. Intia johtaa, Kiina tulee kaarteessa kakkosena. Suomessa on Aalto-yliopisto, yhteisöllisyys ja välittämisen ryhtiliike eli siis kivat sulle.

Ajoin madamoisellen Halpa-Halliin. Näytin, miltä harmaa takki ylläni näyttää. Uskottava, hän lausui.

Ajoin kassalle ja ostin sen työpuvukseni. En luotolla, suoraan tililtä.