Miettelijä goes Shakespeare: all shall be well

Valmistaudun tässä iltaan, yöhön viimeiseen tätä vuotta. Karnevaalin, jonka vietto ei sinänsä ole Pommacin poksauttamista kummoisempaa, alla huomaan tuttujen sisäisten sankarivainajieni, olkootpa he nimeltänsä vaikkapa Boris Besserwisser (BB) ja Risto Romantikko (RR) käyvän seuraavaa keskustelua:

RR: Kohta on tämä vuosi iloineen ja murheineen loppu. Sen taakasta pääsee eroon ja hyvät muistot voi ottaa mukaansa, kun uusi vuosi, uusi alku syntyy!
BB: Helppopa on näkemyksesi elämästä! Oletko ottanut huomioon, että uusi vuosi on kontingentti kalenterimerkintä, jolla ei ole mitään sen kummempaa merkitystä kuin rahastus, joka on maailman ainoa elinkeino.
RR: Olikos nyt tuostakin pakko muistuttaa? Nyt tulen surulliseksi ja siteeraan kaihomielisesti Audenin runoa:

Poets have learned us their myths,
but just how did They take them?
That's a stumper.

When Norsemen heard thunder,
did they seriously believe
Thor was hammering?

No, I'd say: I'd swear
that men have always lounged in myths
as Tall Stories,

BB: Otapas nyt, sinähän puhut minun puheenvuorojani, senkin romanttinen typerys. Minähän tuon sinulle esitän!
RR: No, mutta mehän asumme samassa sielussa eikä meistä kumpikaan oikein tiedä, keitä me olemme. Kyllä minäkin saan noin sanoa, sentimentaalisesti, tiedäthän...
BB: Suutari pysyköön lestissään.
RR: Selvä, kummittelenpa siis kiltisti, kuten Shakespeare lausuisi sun inhan suohaisusi ryteikössö ja kavalan ajatusjuonesi paljastan. Puhut, mies, itsesi pussiin, sillä kuulehan, oi, miten runo jatkuu
BB: Ma olen pelkkänä korvana, sire (hah hah, sekin valhekuningas)...
RR:

that their real earnest
has been to grant excuses
for ritual actions.

Only in rites
can we renounce our oddities
and be truly entired.

BB: En kestä enempää, sait mut satimeen ja mua kurjaa armahda!
RR: Sua armahdan Julia Norwichlaisen sanoin, koko seuraava vuotesi olkoon niiden maalaama:
mutta kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi, ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi
but all shall be well, and all shall be well, and all manner of thing shall be well
vuonna 2008!

(Lainaukset Auden, Selected poems Vintage books, New York 1989, 303 ja Paavo Rissanen, Ikävöivä rakkaus, H-Y 1987, 147, mukaelmia Shakespeare, Myrsky).

Mielen kuvia

Pistoja (conpunctio) on kaksi: pelon ja rakkauden. Siitä tietoiseksi tultuasi ajattele, että mielesi on temppeli, jossa on esipiha ja sisäpiha sekä kaikkein pyhin.

Esipihalle sinut ajaa pelon pistos. Siellä esipihalla on sinun kätesi pesemän, jotta pääsisit peremmälle. Peremmälle kulkiessasi, sisään itseesi mennessäsi, tulet vihdoin kaikkein pyhimpään, arkin eteen. Siellä sinua pistää rakkaus.

Mutta heti, kun rakkaus on pistänyt, pistää pelko sen viereen sydämessäsi, sillä ylkä katoaa ikuisesti.

Tämä malli yllä on Gregorios Suuren spiritualiteetinteologinen näkemys, joka on yksi länsimaisen hengellisen elämän perusmalleista, vai pitäisikö sanoa tarkemmin, oli noin tuhannen vuoden ajan.

Kiinnostavaa siinä on kahden hengellisen perustunteen, pelon ja rakkauden, esiintyminen sekä hengellisen elämän ajatteleminen näiden jatkuvasti dialektiikaksi. Tässä mystiikassa Jumalan löytäminen on sen käsittämistä, että Jumalaa ei voi löytää.

Pelosta ja rakkaudesta esimerkkejä historiasta:

Platonin Filebos: ikuisen lähestyminen on nautinnon ja tuskan sekoitus; Augustinuksen De Civitate Dei: kristityt pelkäävät ja rakastavat Jumalaa; Martti Lutherin Iso Katekismus: meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa yli kaiken; Rudolf Otto: pyhä on ihastuttava ja kauhistuttava salaisuus.

Kummallisen yhtenäisenä säilynyt traditio.

Se pelko (timor) on niin sanottua pyhää arkuutta, tiedetyn, koetun ja aistitun pettävyyden kokemista maaperällä, jossa on sinun kenkäsi riisuman, sitä, että et enää mene ja kuvittele hallitsevasi elämää.

Toinen kiinnostava piirre on ajatella mieli temppeliksi.

Se on yksi antiikin ja keskiajan mielenfilosofisista paradigmoista. Toinen on Augustinus laaja piha ja loppumaton kenttä, muistin avara pelto, jossa on kaikki, taivas ja maa sekä meret. Kolmas on, sikäli kuin tiedän, hieman modernimpi ja peräisin Firenzestä, Ignatios Loyolan näkemys mielestä teatterina.

Ignatios ei vie meitä temppeliin vaan kehottaa suorittamaan ”paikan komposition”. Paikan kompositio on toiselta nimeltään näyttämön rakentaminen. Näyttämö rakennnetaan mieleen ”sisäisin silmin” siten, että toistetaan mielesssä pyhiä kirjoituksia sekä asetutaan katsomaan sisäisesti, mitä niissä on ja millaisia tunteita ne itsessä vaikuttavat. Nykyaikainen bibliodraama ja psykodraama periytyvät tähän historiaan.

Nykyaikainen mieli ei palaudu näihin metaforiin, siis mieli modernissa kognitiivisessa puheessa. Sen peruskuva on laskukone. Mieli on mekaaninen loogisia sääntöjä toteuttava havaintoa ja muistia hyväkseen käyttävä kalkylaattori.

Jälkimmäinen malli voi sinänsä olla totta, älkäämme arvosteltu sitä tässä. Mutta sen avulla on hyvin vaikea ymmärtää, mistä hengellisisssä teksteissä on kysymys muun muassa siksi, että niiden taustalla oleva mieltä koskeva kuva on niin perinjuurin toisenlainen.

Pesäpuu itkee yhä ja entistä vuolaammin

On tullut tässä lehtitilaukset perutuksi ja toimittajantolloja mollatuksi sellaisin ottein, että nytpä päätän antaa mä kiitosta, kun aihetta siihen on.

Lapinlahden ja Varpaisjärven paikallislehdessä on tänään aukeaman juttu kirjailija Matti Pulkkisesta. Jutun on taidollaan laatinut lehden toimittaja Katri Eskelinen, kirjallisuudenmaisteri ja keskeisimpiä henkilöitä ainoassa urheiluseurassa, jonka jäsen olen, Putkinotkon naisvoimistelijoissa.

Pulkkinen on asunut niin kutsutussa luontokylässä Lapinlahdella jo vuosia. Veden ja sisävessan puutteen sekä erityisesti 17 kilometrin hyisen mopomatkan takia Pulkkinen on nyt suonut itselleen oikeuden muuttaa Lapinlahden kirkonkylään nauttimaan kirkolla asumisen etuloista.

Pulkkinen selostaa haastattelussa autioituvien kylien tilannetta. Juttu on otsikoitu ”Kylien autioitumista seuraa sosiaalinen autius”. Vain yksittäisiä ihmisiä on jäljellä ja hekin näkevät toisistaan vain auton jäljet, lausuu Pulkkinen.

Pulkkisen mukaan ihmisten tapaamattomuuden synnyttävän autiuden täyttää mielikuvitus, joka on sitä luokkaa, että jos kaiken uskoisi, kulkisi ulkona vain aseen kanssa. Pahoja puheita viljellään vuolaasti. Jos menet kehumaan jostakusta, että siinä vasta näppärä kirvesmies, todetaan jo heti, että eikös sillä olekin kortti kuivumassa. ”Jos joku korvessa väittää, ettei yksinäisyys puristeleisi, epäilen, että valehtelee.”

Hän epäilee, että kylille ei saada väkeä muuta kuin ehkä ekokatastrofin avulla.

Pulkkisen kuvaus sosiaalisesta autiudesta, kuvitelmien maailmasta, pahansuopuudesta ja yksinäisyydestä on ehkä yksiulotteinen todistus, mutta mielestäni hän kiinnittää osuvasti ja valehtelemattomasti huomiota johonkin aidosti olemassa olevaan tasoon.

Tiedän kyllä kyliltä henkiseltä tasoltaan maailmanluokan tapauksia ja itse asiassa ajattelen kokemusteni perusteella siten, että vahvin ja kekseliäin väki elää periferiassa. Jotta voisi nähdä maailman, on päästävä maailman ulkopuolelle. Raukat menkööt merten taa, olen joskus mietiskellyt, kun oma voima vajoaa. Ystävällisyyttä ja uhrautuvaisuuttakin olen kohdannut enemmän kuin Pulkkisen haastattelun perusteella voisi ajatella.

Silti on väkevä huomio, että keskittymisen hinta on sosiaalinen autius, jonka ytimessä on pimeyttä ja paljon.

Meillä on sellainen keskittämisen logiikka, että Helsinki on kaiken keskus. Se ei ole vielä hukkunut veteen, mutta ainakin rautatieaseman seutu on hukkunut virstanhajuun sen jälkeen kun lähdin, kolmannen polven paljasjalkainen stadilainen muuten, tätä tulvaa pakoon.

Maakunnissa syytellään tätä Helsinkikeskeisyyttä ja kilvoitellaan siitä, mikä 20 000 – 50 000 asukkaan parakkitaajama olisi paikallinen keskus. Tässä ajattelu ei eroa siitä helsinkiläiseksi ajatellusta logiikasta, jota kovasti arvostellaan: keskus pitää olla ja ihmiset tuupata sinne. Ongelma vain on se, että keskuksiksi pyrkivät kylät ovat sikäli heikkoja, että niistä ei ole alueensa vetureiksi vaan pikemminkin imureiksi. Ne eivät säteile ympäristöönsä vaan syövät sieltä niiden voimavaroja täyttääkseen vajeitaan.

Keskittämisen logiikan sijaan pitää ajatella uudet ajatukset koko maassa, mikäli sosiaalisen autiuden kummitustarinat ja huonot välit halutaan muuttaa toisenlaisiksi.

Välipäivän huomautus

Mainitsen tässä välissä, että Jeesuksen syntyminen seimeen eli eläinten syöttöaltaaseen on ekologinen ilmiö enkä voi olla kuulematta kertomuksessa luomakunnan huokausta.

Se on tietysti kummallista maailmassa, jossa itäiset tietäjät kaiketi kantaisivat Betlehemin piltille hänen geenikarttansa, uusimman mallin kannettavan sekä Microsoftin osakkeita. Ehkä Maria kirkuisi heille kuten hän kenties kirkui silloin kairoksen hetkenäkin koristeellisissa puvuissaan saapuneille hännystelijöille lahjoineen: Ulos tollot, kun ette ymmärrä jumalallisesta kenosiksesta mitään!

Paimenet olisivat ehkä rekkakuskeja, jotka ajaisivat ojaan, kun sellaisia valoja vilkutellaan.

Se tähti, se tähti olikin kuulemma enkelparvi, eikä sellaisia voi selittää kaukoputkilla ja kosmisilla kartoilla, mutta tämä on puhdas maallikkomielipide.

Seimen toinen nimi on humilitas, nöyryys, jonka kantasana on humus, maa. Oikeasti nöyrä on lähellä maata, maanläheinen.

Mutta humus on niin huolissaan kaikesta siitä, mitä olemme tehneet, että oikea maanläheisyys on maasta hieman jalat irrallaan ja lentää.

Olen kuunnellut nyt toista päivää sademetsän ääniä (Thomas Marent, Maailman sademetsät, Tammi) enkä ole aina varma, onko kyseessä oikea lintu ja apina tai sade vai orkesteri. Niin keinotekoisen maailman asukas olen. Mutta yhtä kaikki, äänet ovat vaikuttavia.

Sellaisenkin teorian olen kuullut, että sademetsien paikalla oli kauan sitten kaupunkeja, jotka autioituivat metsiksi.

Ehkä tulevaisuuden Helsinkikin autioituu metsäksi ja lintujen ääniksi, sateen sivalluksiksi ja tuuleksi.

Olen miettinyt tätä enemmän kuin on sopivaa, mutta kysymys on asetettu sellaiseen nettiin, jonka jatkuva vastaus on, että palvelinta ei löydy. Me emme totisesti tiedä, mikä on keinotekoista ja mikä alkuperäistä, mutta viihdyn tuulen äänissä.

Jouluna 2007: Totuus äänestä

Joulu kertoo totuuden äänestä. Se muodostuu kahdesta meille jokaiselle tutusta äänisarjasta sekä äänestä, jota on vaikea muistillaan tavoittaa. Muistilla vaikeasti tavoitettava ääni unohtuu kahden hallitsevan äänisarjan välissä, mutta se on todellinen elämän ääni.

Äänisarjoista ensimmäinen kuuluu Roomasta. Siellä palvottiin jumalaa, jonka nimi oli Pax, Rauha. Hänen edustajansa, Rooman keisari, oli puolestaan Rauhanruhtinas. Rauhanruhtinas levitti rauhaansa ja demokratiaansa sotilaallisin keinoin ympäri tunnettua maailmaa. Tehtyjen valloitusten seurauksena Rooma vaurastui. Se täyttyi menestyksen, kasvun, rakentamisen äänistä. Siellä rakennettiin monikerroksisia asuintaloja, viihdekeskuksia kuten Forum Romanum ja meritaisteluareena sekä myös kulttuuritiloja kuten ensimmäinen julkinen kirjasto. Rauhanruhtinaan, keisarin, ja hänen kaupunkinsa vetovoima imi kansaa. Asutuksen myötä Roomaan syntyi ympäristöongelmia. Rauhanruhtinas ja hänen viisaat neuvonantajansa kehittivät ongelmaan ratkaisun. Päätettiin rakentaa viemäri.

Toinen äänisarja muodostuu vaelluksen äänistä, kahden ihmisen ehkä hengästyneestä, puhaltelevasta käynnistä ja hiekan ropinasta jalkojen alla. Ehkä toinen heistä, Joosef, ottaa pienen, kenties 14-vuotiaan morsiamensa Marian välillä syliinsä ja silittää hänen poskeaan ja hiuksiaan, pyyhkii kyyneleitä. Tämä vaatimaton pariskunta on matkalla rahoittamaan sitä viemäriä Roomassa. Tätä tarkoitusta varten tapahtui nimittäin se, mistä latinankielinen eli roomalaisen rauhan ruhtinaan omalla kielellä laadittu Uusi testamentti lausuu: Factum est autem in diebus illis exiit edictum a Caesare Augusto, ut describeretur universus orbis. Komeaa kuminaa tämä kieli, jonka sisältö on siis se, että keisari määräsi rahankeruun Rooman viemärin rakentamista varten.

Äänten lisäksi maisemaan kuuluu myös tähti. Mutta, yllättävää kyllä, se ei loista menestyksen ja kasvun eikä Pax-jumalan palvontaan perustuvan kansainvälisen demokratian yllä. Sen sijaan tähti paistaa provinssissa, pienessä Betlehemin kaupungissa, sen tallin yllä, jossa elämän leipä ottaa kodiksensa eläinten syöttöaltaan. Tuolla, koko luomakunnan lautasella, kuuluu sitten totuus äänestä, se ääni, jonka me olemme unohtaneet ja jota on vaikea muistaa, vaikka kuinka miettisi.

Ei se oikeastaan tainnut olla parkaisu. Vaikka ehkä siihen pelkoakin liittyi.

Oliko se pikemmin parahdus?

Vertaisisiko sitä määkinään?

Vai miten ilmaisisi sen kummallisen samalla korkean, ehkä aika vaimean ja jotenkin käheän tai peräti narisevan melko lyhytkestoisen äänen?

En osaa kuvata totuutta äänestä, joka on totuus elämästä. Yritän tässä vain muistella, miltä kuulostaa, kun ihminen on syntynyt ja hän ääntelehtii ensimmäistä kertaa.

Voin sen sijaan pikemminkin vain sanoa, että seuratkaa tähteä. Katsokaa missä se todella loistaa. Sinne kulkekaa. Salaisuus on tähden alla.

Tämä on tärkeää, sillä ilman tätä ääntä me kadotamme itsemme ja hukumme niihin kahteen äänisarjaan, joista yllä mainitsin. Me hukumme joko menestyksen ääniin tai sen maksun ääniin emmekä enää kuule itseämme.

Tämä on tärkeää suositun joululaulun kannalta ja siihen liittyvien kokemusten kannalta. Kymmenettuhannet ihmiset veisaavat kyynelsilmin kirkoissa ”nyt sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”. Tämä on tietysti kaunista, herkkää ja sykähdyttävää, joulutunnelman luovaa romantiikkaa, joka jouluun sopivasti on hieman punaposkista. Mutta sen lisäksi tässä on kyse elämästä ja kuolemasta, siitä, löydämmekö itsemme, oman persoonamme, joka on löydettävissä vain Jumalan yhteydessä. Johanneksen evankeliumi lausuu tästä asiasta näin: ”Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edeltä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä.” (Jh 10, 1-4).

Meistä kukaan ei muista omaa syntymisen ääntään. Omien lasten syntymisen äänen muistaminen on sekin vaikeaa. En osaa kuvata tuota ääntä sanallisesti. En siis osaa kertoa, miltä kuulostaa, kun sydämeen tehdyn joulun Jeesus-lapsi alkaa sydämessä todella äännellä. Luulisin, että totuus äänestä on salaisuus, ja jos niin on, niin myös totuus elämästä itsestään on salaisuus. Mutta sen tiedämme, että ainakaan helisevän vasken tai kilisevän kulkusen äänet eivät ole tuon salaisuuden ääniä. Totuus äänestä ja siis totuus elämästä on tämä, että se on kärsivällinen, lempeä, ei kadehdi, kersku eikä pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa, kestää kaiken, kaikessa uskoo, toivoo ja kaiken kärsii. Ja kun kaikki on kadonnut, se yksin jää jäljelle.

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa tämän palstan lukijoille!

Toivomuslista

Kuulin jokunen päivä sitten ensiluokkalaisten keskustelun: kerron isälle ja äidille vasta joulun jälkeen, että en usko joulupukkiin.

Tällaisen utilitaristisen joulumielen keskellä laaditaan toivomuslistoja.

Näitä näin ma miettiessäin lehteilin Juha Sihvolan teosta Toivon vuosituhat (Atena 1998), johon on käännetty Martha Nussbaumin laatima toivomuslista. Nussbaum ajattelee, että hyvä elämä muodostuu kaikille ihmisille yhteisistä hyvän elämän peruskokemusalueista. Lista on miettimisen arvoinen, erityisesti aikana, jolloin on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Sihvolan teoksessa se on sivulla 163 ja kuuluu näin:

1. Kuolevaisuus eli elämän käsittäminen kestoltaan rajalliseksi ja ulkoisten uhkien takia haavoittuvaksi sekä mahdollisesti näihin piirteisiin liittyvä ahdistus ja kuolemanpelko.
2. Ruumiillisuus ja siihen liittyvät perustarpeet (ruoka, juoma, suoja, seksuaalisuus, liikkuminen).
3. Tuskan ja nautinnon kokemisen kyky.
4. Kognitiiviset valmiudet, kuten havaitseminen, kuvittelu ja ajattelu.
5. Varhaislapsuuteen palautuvat riippuvaisuuden kokemukset.
6. Käytännöllisenä järkenä ilmenevä kyky elämän suunnittelemiseen, valitsemiseen sekä asioiden näkemiseen haluamisen ja välttämisen arvoisina.
7. Kyky valmistaa käyttökelpoisia esineitä ja välineitä erilaisiin päämääriin.
8. Kyky luoda yhteisöllisiä suhteita muiden ihmisten kanssa.
9. Kyky nähdä oma asema suhteessa muihin eläviin olentoihin ja yleensä luontoon.
10. Huumorintaju.
11. Kyky ymmärtää itsensä muista erilliseksi yksilöksi, joka on syntynyt ja sijoittunut erityiseen kulttuuriseen ympäristöön.

Ihminen, eläin ja kone

Esitelmä Tieteiden talossa Helsingissä 5. 4. 2001

Tieteelliset tulokset elämän synnystä ja kehittymisestä ovat tunnetusti muuttuvia. Maallikon onkin varsin hankala päivittää tietojaan sellaiseen muotoon, että alan asiantuntijoilla ei olisi niihin huomauttamista. Esitänkin seuraavassa vain karkean ja mahdollisesti yksityiskohtien osalta virheellisen läpileikkauksen eräistä elämän ja ihmisen historian yleisistä kehityssuunnista.

Eräistä luonnontieteilijöiden suurelle yleisölle suunnatuista teoksista kuten Stephen Jay Gouldin kirjasta Ihmeellinen elämä. Burgessin esiintymä ja historian kulku (Art House 1991) sekä Juha Valsteen Ihmisen kehitys (Kirjayhtymä 1991) saa seuraavanlaisen elämän historiaa koskevan kuvan. Maailmankaikkeus on reilut 10 miljardia vuotta vanha. Maa on puolestaan 4.5 miljardia vuotta vanha. N. 570 miljoonaa vuotta sitten tapahtui elämän kehityksessä ns. kambrikauden räjähdys, ja tutkijat ovat löytäneet ensimmäisten monisoluisten eläinten fossiilit tuolta ajalta. Näiden fossiilien joukossa oli myös Pikaia gracilens, joka on ensimmäinen tunnettu selkäjänteinen. Pikaian perillisistä eli selkäjänteisten pääjaksosta kehittyi nisäkkäiden luokka ja nisäkkäistä kädellisten lahko.

Tutkijoiden mukaan ensimmäiset kädelliset nisäkkäät muistuttivat päästäisiä ja ne söivät hyönteisiä ja kasveja. Näistä kehittyi n. 40 miljoonaa vuotta sitten apinoiden suku, joista puolestaan n. 20 miljoonaa vuotta sitten eriytyi ihmisapinoiden laji. Ne levisivät Afrikasta Eurooppaan ja Aasiaan n. 17-18 miljoonaa vuotta sitten.

Yksi apinalajeista oli etelänapinat, joita on pidetty ensimmäisenä tunnettuna lähisukulaisenamme. N. 2 miljoonaa vuotta sitten elänyt Homo habilis eli käteväihminen on mahdollisesti kehittynyt siitä. Käteväihmistä myöhäisempi ihmisapina on Homo erectus, pystyihminen. Sen arvellaan käyttäneen kielen alkeismuotoa ja hallinneen tulenkäytön; ensimmäinen tunnettu tulisija on n. 1.2 miljoonaa vuotta vanha ja se on löydetty Kiinasta. Pystyihminen kehitti kirveitä ja veitsiä metsästykseen.

Homo sapiensin eli nykyihmisen arvellaan kehittyneen n. 200 000 vuotta sitten. Kenties kuuluisimmat nykyihmiset eli neandertalilaiset muistuttivat nykyään elävistä ihmisistä lähinnä eskimoita. Silmien ympärillä olivat suuret luut, nenäaukko oli suuri, silmät pyöreät. Sekä neandertalilaisen aivot että luut olivat suuremmat kuin meillä. Ne söivät lihaa ja kasveja ja elivät n. 45-vuotiaiksi. On spekuloitu, että ne olisivat harjoittaneet uskonnollisia rituaaleja.

Vaikka edellä esitetty luonnostelma olisikin yksityiskohtien osalta virheellinen, se herättää useita käsitteellisiä ja filosofisluonteisia kysymyksiä. Näistä ensimmäinen kuuluu: millä perusteella voimme ajatella, että ihmisen ja apinan välillä on jotakin eroa? Jos yritämme vastata, että ihminen on geneettisesti erilainen kuin apina, kohtaamme vaikeuksia. Osa tutkijoista on kannattanut näkemystä, jonka mukaan heimo Hominidae koostuu ihmisistä, simpansseista ja gorilloista. Ihminen ja simpanssi ovat geneettisesti toisiaan lähempänä kuin simpanssi ja oranki, ja on lähinnä makukysymys, sanotaanko ihmistä apinaksi vai ei. Toinen vastausyritys voisi olla viittaaminen esimerkiksi Eino Kailan lanseeraamaan ajatukseen symbolifunktiosta. Tämäkin näkemys on ongelmallinen. Apinoiden väitetään oppivan viittomakieltä n. 300 merkkiä. Ne pystyvät muodostamaan kolmimerkkisiä lauseita ja opettamaan kieltä apinalauman jäsenille. Hauskoja tarinoita näistä asioista sisältyy esimerkiksi Jeffrey Moussaieff Massonin teokseen Miksi norsut itkevät? (WSOY, 1995). Voisimme edelleen sanoa, että ihmisillä on kulttuuri. Mutta miksi meidän pitäisi ajatella, että apinoilla ei ole sitä. Vihdoin joku voi väittää, että vain ihmisellä on uskonto. Tämäkin väite vaikuttaa kuitenkin kummalliselta. Emme koe ongelmalliseksi luonnehtia ihmisiksi henkilöitä, jotka eivät pidä itseään uskonnollisina. Uskonto itsekään ei välttämättä tee eroa ihmisen ja eläimen välillä. Esimerkiksi Vanha testamentti luonnehtii sekä ihmistä että eläintä samalla termillä, nefes hajja, joka tarkoittaa elävää olentoa. Toisaalta eräät teologiset teoriat väittävät, että uskonnolliset ihmiset ovat oma lajinsa, johon eivät kuulu ne ihmiset, jotka eivät usko. Esimerkiksi keskiajalla ehtoollisen ajateltiin synnyttävän populus christianuksen, jota kutsuttiin myös nimellä novele gent.

Ihmisen ja apinan erottaminen on siis varsin hämärä aihe. Tarve tuollaisen erottelun tekemiseen juontuu mm. siitä, että emme ole tottuneet ajattelemaan itseämme apinoina. Voi olla, että tämä olisi jonkin verran hedelmällistä esimerkiksi sosiaalisten suhteiden kannalta. Apinat huvittavat meitä ja tuottavat meille mielihyvää. Mikäli tarkastelisimme muita ihmisiä apinoina, voi olla, että ihmisyhteisön toiminta olisi hyväntuulisempaa. Toiseksi ihmisen ja apinan erottamisella on käsitteellinen historia. Tarkastelen sitä seuraavassa lähinnä Richard Sorabjin teoksen Animal Minds and Human Morals. The Origins of the Western Debate (Cornell University Press, 1993) pohjalta.

Antiikin filosofikouluissa tehdyt erottelut ihmisen ja eläimen välillä liittyvät kysymyksiin rationaalisuuden ja moraalin luonteesta. Aihetta koskevan keskustelun yksi lähtökohta on 500-luvulla eKr eläneen Alkmeionin näkemys. Alkmeion esitti, että ihminen eroaa muista eläimistä siten, että ihmisellä on käsittämisen tai ymmärtämisen kyky (xunienai). Muut eläimet havaitsevat (aisthanesthai) ilman, että ne käsittäisivät.

Nk. suurista filosofeista Platon oli varhaistuotannossaan taipuvainen ajattelemaan, että myös eläimillä on järkevä sielunosa. Timaioksen kohdassa 91d-92c hän esittää, että eläimillä on rationaalinen sielunosa, mutta ne eivät käytä sitä. Valtion kohdassa 367b hän väittää, että koira osoittaa rakkautta oppimiseen, mikä on sama asia kuin filosofia. Myöhäistuotannossaan Platon esittää kuitenkin, että eläimillä ei ole järkeä (logismos, logos, logistikon).

Platonia selkeämmän kannan asiaan omaksuu Aristoteles, joka olikin eläintieteilijä. Hän sanoo useissa kohdin (Politiikka 7.13, Nikomakhoksen etiikka 1.7, Metafysiikka 1.1.), että eläimillä ei ole järkeä (logos). Eläimillä on kuitenkin aisteja ja muistikuvia. Ne voivat oppia asioita ja niitä voi sanoa älykkäiksi. Aristoteles kirjoittaa Metafysiikan kohdassa 1.1. 980a27- 981a3: "Eläimet syntyvät luonnostaan aistivina, ja toisille aistimuksista ei synny muistikuvia, mutta toisille syntyy. Juuri siksi jälkimmäiset ovat älykkäämpiä ja oppivaisempia kuin ne, jotka eivät kykene muistamaan. Muistavista niillä, jotka eivät pysty kuulemaan ääniä, on tosin älyä (phronesis), mutta ne eivät kykene oppimaan asioita (kuten mehiläiset ja niitä mahdollisesti muistuttavat muut lajit); sen sijaan ne pystyvät oppimaan, joilla muistin lisäksi on myös kuuloaisti. Muut kuin ihmiset elävät aistivaikutelmiensa ja myös muistinsa varassa, mutta niillä on vain vähän kokemusta; ihmissuku elää myös taidon ja järjen päätelmien varassa. Muistamisesta ihmiselle syntyy kokemus, sillä useat muistikuvat samasta asiasta saavat aikaan sen, että muodostuu yksi kokemuksen kyky. Kokemus näyttää sangen samanlaiselta kuin tieto ja taito, mutta tosiasiassa ihmisten tiedot ja taidot syntyvät kokemuksesta, sillä ’kokemus synnytti taidon, kokemattomuus sattuman’, kuten Polos oikein sanoo."

Aristoteles siis erotti eri tasoisia toimintaan liittyviä kognitiivisia kykyjä. Eläimillä on niistä aistit, muisti ja äly (phronesis). Niiltä puuttuu kuitenkin järki (logos), joka on vain ihmisillä. Järki eroaa oppimiseen liittyvästä älykkyydestä siten, että siihen liittyy tietoa syistä ja yleisistä periaatteista. Vain ihminen voi muodostaa rationaalisen maailmankuvan. Tähän ei eläin Aristoteleen mielestä kykene. Ihmisillä on Aristoteleen mukaan muitakin kykyjä, joita eläimillä ei ole. Ihmisillä on harkintaa (logismos), ajatuksia (dianoia, nous), ja uskomuksia (doxa).

Aristoteleen ajatus ihmisestä järkevänä eläimenä eli rationaalisen maailmankuvan muodostamiseen kykenevänä agenttina on keskeinen lähtökohta myöhemmälle eläimen ja ihmisen väliselle erottelulle. Tämä erottelu ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei eläimiä voisi pitää nykyisessä mielessä kognitiivisina olentoina. Aristoteleskin ajatteli, että eläimet voivat opettaa toisilleen erilaisia merkkejä ja niiden mieli tuottaa arvostelman tapaisia representaatioita ympäristöstään esimerkiksi silloin, kun niiden on paettava vaaraa. On myös ongelmallista väittää, että ihminen olisi rationaalisen maailmankuvan luomiseen kykenevä olento. Jokainen tieteenfilosofian peruskurssin suorittanut henkilö tietää, ettei tällä hetkellä ole olemassa tieteellistä konsensusta siitä, mikä maailma on.

Ihmiselle ominaisen rationaalisen maailmankuvan muodostamisen kykyyn liittyvän muunnelman esittivät kristilliset kirkkoisät. He eivät korostaneet niinkään eläimen järjettömyyttä, vaan sitä, että ihminen, toisin kuin eläin, on viisas. Hänellä on viisauden (sapientia) kyky ymmärtää yliluonnollisen todellisuuden näkyväiselle maailmalle antama merkitys ja tarkoitus. Tämä oli esimerkiksi 300 jKr eläneen Lactantiuksen kanta.

Yliluonnollisiin totuuksiin suuntautuvasta sapientaalisesta elämän lähestymisestä luopumista luonnehdittiin puolestaan eläimellisyyteen lankeamiseksi. Tämä on esimerkiksi nk. erämaaisien kirjoituksista kootun suositun kreikkalaiskatolisen hartausteoksen Filokalian keskeisiä teemoja. On kiinnostavaa, että kun kreikkalaiskatolista uskoa on usein luonnehdittu eläinystävälliseksi uskonnolliseksi asenteeksi, ainakaan Filokalian ensimmäinen osa ei sisällä yhtään myönteistä lausuntoa eläimistä. Kaikki eläimiin liittyvät kohdat ovat kielteisiä. Esimerkiksi kirjoituksessa Opetuksia ihmisen luonteesta todetaan seuraavaa: "13. Ihmisen nimen ansaitsee vain se, joka on viisas, tai se, joka ottaa vastaan ojennuksen. Se joka kieltäytyy tekemästä parannusta, on ’epäihminen’, sillä tuo kieltäytyminen on epäinhimillistä. Tällaisia ihmisiä on vältettävä: ne, jotka elävät tyytyväisinä pahuudessa, eivät voi päästä kuolemattomien joukkoon. 14. Viisaus - jos meillä sitä todella on - tekee meidät ihmisen nimen arvoisiksi. Jos meiltä puuttuu viisaus, eroamme eläimistä vain ruumiin jäsenten rakenteen ja puhekyvyn perusteella. Viisas tietäköön siis olevansa kuolematon ja vihatkoon jokaista häpeällistä himoa, joka koituu ihmiselle kuolemaksi. 42. Hengenvoimiensa puolesta ihminen kuuluu tuon sanoin selittämättömän jumalallisen voiman yhteyteen: ruumiinsa puolesta hän taas on sukua eläimille. Mutta harvat ovat ne, jotka täydellisinä ja ymmärtäväisinä ihmisinä pyrkivät suuntaamaan ajatuksensa Jumalaan ja Vapahtajaan päästäkseen sukulaisuuteen Hänen kanssaan. Tämän he osoittavat teoillaan ja nuhteettomalla vaelluksellaan. Useimmat hylkäävät mielettöminä tämän jumalallisen, kuolemattoman Jumalan lapsen osan ja tyytyvät elottomaan, onnettomaan ja lyhytaikaiseen ruumiillisuuteen. Eläinten tavoin he mielivät vain lihan himoja ja nautintojensa vallassa erkanevat Jumalasta ja syöksevät sielunsa alas taivaista halujensa syövereihin.96. Järjettömien eläinten tavoin tuhoutuvat ne sielut, joita järki ei pidä aisoissa ja joiden himoja ts. murhetta ja nautinnonhalua ei valvo, hillitse ja ohjaa ymmärrys. Tällöin näet järki riistäytyy himojen valtaan kuin vaununajaja, jonka hevoset pillastuvat."

Samoin kirkkoisä Ambrosius lausuu: " Varo, ihminen, alentamasta itseäsi eläinten lajiin! Varo alentumasta niin paljon täyttämään ruumiin haluja, vatsaa! Ajattele ruumiisi asemaa ja ota sen mukaisesti suunta henkisesti ylöspäin. Miksi riistää itseltäsi ymmärrys, jonka Luoja on sinulle antanut? Miksi asettua samalle asteelle eläimen kanssa, josta Jumala haluaa sinut erottaa sanoessaan: ’Älkää olko niin kuin järjettömät orhit ja muulit’ (Ps. 32:9)".

On paikallaan mainita, että Ambrosiuksen teos Hexaemeron eli Kuuden päivän työt on merkittävä antiikin luonnontieteen tulosten kokoelma, jossa hän luonnehtii eläimiä luonnollisen oikeudenmukaisuuden merkittävinä edustajina. Ambrosius kertoo, miten nuoret haikarat, jotka osoittavat kiitollisuutta syntymästään hoitamalla vanhoja haikaroita, ovat esikuvia lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan. Tunturikyyhkyset opettavat leskiä olemaan menemättä naimisiin. Kalojen joukossa ei puolestaan vallitse samanlaista lajien sekoitusta kuin maalla, jossa ihminen pahuudessaan on tuottanut muulin hevosen ja aasin sekoituksena. Kurkiparven nukkuessa suolla kukin vartioi vuorollaan ja niiden lentäessä kukin on vuorollaan johtaja.

Kootusti antiikin eläimen ja ihmisen eroa koskevaa näkemystä voi luonnehtia siten, että niin profaanien kuin uskonnollisten kirjoittajienkin näkökulmasta ihminen on eläin. Hänellä on kuitenkin kykyjä, joita eläimillä ei ole. Aristoteelisessa mallissa nämä kyvyt liittyvät rationaalisen maailmankuvan muodostamiseen ja kristillisillä kirjoittajilla ne liittyvät kykyyn olla käsitteellisellä tavalla yhteydessä yliluonnolliseen todellisuuteen.

Nämä ideat periytyivät keskiaikaiseen keskusteluun ihmisen ja eläimen erosta. Yhdeksi ratkaisumalliksi tuli sanoa, että eläinten mieli (mens brutorum) muodostaa yksittäistapauksia koskevia representaatioita kun taas ihmisten mieli kohdistuu yleisiin periaatteisiin ja totuuksiin. Ajatuksen voisi ehkä ilmaista myös niin, että ihminen kykenee muodostamaan todellisuutta koskevia teorioita, eläin ei.

Toinen antiikissa alulle saatettu keskusteluteema koski eläinten ja ihmisten moraalisia ominaisuuksia. 400 eKr elänyt Demokritos väitti, että eläimet ovat vastuullisia teoistaan. Eläimillä esiintyy halua tehdä väärin ja tästä syystä ne ovat oikeudenmukaisen rangaistuksen alaisia. Samanlainen ajatus esitetään myös Vanhassa testamentissa, jonka mukaan kuolemantuottamukseen syyllistynyt härkä tulee tappaa kivittämällä se.

Myös Aristoteles ajatteli, että eläimet ovat jossain mielessä vastuullisia teoistaan. Tämä johtuu siitä, että hän uskoi eläinten voivan toimia vapaaehtoisesti (hekousios), joskaan ne eivät kykene harkitsevaan valintaan (proairesis) tekojensa suhteen. Eläinten väärät teot ovat kuitenkin niiden omassa vallassa. Ne perustuvat niiden haluihin sekä tietoisuuteen siitä, mitä ne ovat tekemässä. Varsinainen moraalinen vastuullisuus liittyy kuitenkin järkeen ja sen käyttöön, mistä seuraa, että eläimet eivät ole sanan tiukassa mielessä moraalisia olentoja. Tämä olikin epikurolaista filosofikoulua lukuun ottamatta antiikin ajattelijoiden vakiokanta. Eläin ja ihminen erotettiin siis moraalisen vastuullisuuden näkökulmasta. Monien nykyajan ihmistenkin mielestä on luontevaa ajatella, että jos Pekka tappaa lemmikkihiirensä, hänen moraalissaan on jotakin ongelmallista, mutta jos Pekan kissa tappaa saman hiiren, emme pidä kissaa moraalisesti kieroutuneena tapauksena.

Kysymys eläinten moraalisesta luonteesta on kuitenkin hämärä. Roomalaisessa oikeudessa luonnonoikeuden määritelmä on seuraava: "Luonnonoikeus (ius naturale) on se, minkä luonto opettaa kaikille eläimille (omnia animalia docuit)." Vielä 4. vuosisadan Ateenassa eläin voitiin karkottaa maanpakoon, jos se oli tappanut jonkun. Toisaalta saman kohtelun sai tiiliskivi, joka oli pudonnut jonkun päähän.

Tarkastelen seuraavaksi toista kysymystä, jonka elämän ja ihmisen kehityshistoria herättää. Jos ihmisen menneisyys on lajinkehityksellinen, onko hänen tulevaisuutensakin sellainen? Kehittyykö tulevaisuudessa uusi ihmislaji? Millainen se olisi? Miten suhtautuisimme siihen, mikäli eläisimme rinnan sen kanssa, kuten todennäköisesti menneisyyden sukulaisemme ovat eläneet rinnan meidän kanssamme?

Yhtenä mahdollisuutena uudenlaisen ihmislajin kehittymiseen on pidetty seuraavaa. On mahdollista, että täydentäisimme itseämme mekaanisilla laitteilla, joiden avulla toimintamme tehostuu ja aivokapasiteettimme laajenee. Toinen mahdollisuus uuden ihmislajin synnyttämiseen kätkeytyy geeniteknologiaan. Kolmas mahdollisuus puolestaan liittyy elävän koneen rakentamiseen. Käsittelen lähinnä viimeistä mahdollisuutta. Tukeudun osittain Ilkka Tuomen ja Sara Heinämaan teokseen Ajatuksia synnyttävät koneet (WSOY 1989).

Kysymys ihmisen keinotekoisesti valmistamista elävistä olennoista ja koneista on vanha. Esimerkiksi Kalevalassa se esiintyy seppä Ilmarisen takoessa naisen. Antiikin kertoja Ovidius puolestaan kirjoittaa kuvanveistäjä Pygmalionista, joka veisti Athenesta kuvapatsaan, jolle Athene antoi hengen. Tällaisen toiminnan eettinen oikeus asetettiin sekin jo varhain kyseenalaiseksi Prometheus –myytin muodossa.

Kirjoittaessaan ihmisen ja eläimen erosta, Rene Descartes sanoo teoksensa Metodin esitys luvussa V (WSOY, 1994): "...Tätä eivät suinkaan pidä omituisena ne, jotka tietävät kuinka paljon erilaisia automaatteja eli itsestään liikkuvia koneita inhimillinen kekseliäisyys pystyy tekemään käyttämällä ainoastaan hyvin harvoja kappaleita. Kun näitä verrataan niihin moniin luihin, lihaksiin, hermoihin, valtimoihin, laskimoihin ja kaikkiin muihin elimiin, joita on kaikkien eläinten ruumiissa, niin tämä ruumis, katsottuna koneeksi, joka on Jumalan kätten tekoa, on verrattomasti paremmin suunniteltu ja liikkeiltään ihmeellisempi kuin mikään niistä, joita ihmiset voivat keksiä. Olin tässä kohden erityisesti pysähtynyt osoittamaan että jos olisi sellaisia koneita, joissa olisi apinan tai jonkin muun järjettömän eläimen ulkoelimet ja muoto, emme voisi mitenkään havaita, etteivät mainitut koneet olisi kaikin puolin saman luontoisia kuin nämä eläimet. Jos taas olisi koneita, jotka olisivat meidän ruumiimme kaltaisia ja jäljittelisivät toimintaamme siinä määrin kuin henkisessä katsannossa olisi mahdollista, meillä olisi kuitenkin kaksi hyvin varmaa keinoa päästä selville siitä, etteivät ne olisi todellisia ihmisiä. Ensinnäkin se, etteivät nämä koneet koskaan kykenisi käyttämään sanoja eivätkä muita merkkejä niin muodostaen kuin me teemme ilmaistaksemme toisille ajatuksiamme. Voidaan näet kyllä kuvitella kone niin rakennetuksi, että se lausuu sanoja, vieläpä niin, että se lausuu joitakin ruumiinliikkeisiin soveltuvia sanoja, jotka saavat aikaan jotain muutosta sen elimissä: esimerkiksi siten, että kun kosketamme sen jotakin kohtaa, se kysyy mitä sille tahdotaan sanoa, ja jotakin toista kohtaa kosketettuamme huutaa tuntevansa kipua, ja muuta sentapaista. Toiseksi nämä koneet, vaikka ne suorittaisivatkin monia tehtäviä yhtä hyvin tai kenties paremminkin kuin kukaan meistä, eivät mitenkään pystyisi suorittamaan eräitä toisia tehtäviä, ja siitä havaittaisiin, etteivät ne toimi tietoisesti, vaan ainoastaan elintensä rakenteen mukaisesti.... Näitä kahta keinoa käyttäen voimme siis myös havaita ihmisten ja eläinten välisen eron."

Paljon siitä, mitä Descartes sanoo, näyttää pitävän paikkansa. Voimme tehdä robotin, jolla on luusto, sisäelimet, verenkierto ja iho. Kameroiden avulla se voi ’nähdä’ ja äänityslaitteiden avulla se voi ’kuulla’. Se voi liikkua, piirtää, kirjoittaa ja siihen voidaan asettaa myös ääni, jonka avulla se keskustelee tuottamillaan lauseilla. Tekoälyn alalla elämme kuudennen sukupolven tietokoneiden eli keinotekoisten hermoverkkojen kehittämisen aikaa. Hermoverkkolaskureissa on elektroninen muisti ja keskusyksikkö ja niissä käytettävät ohjelmat ovat jakaantuneet ohjelman kaikkien hermosolujen kytkentöihin. Niiden ohjelmointi tarkoittaa keinotekoisten neuronien eli hermosolujen kytköksien muuttamista. Eräät koneet muuttavat itse kytkentöjensä voimakkuuksia eli siis oppivat asioita. Tällä hetkellä on alkamassa neurolaskureiden massatuotanto.

Alan kirjallisuus esittää lukuisia esimerkkejä keskustelevista koneista. Tuomen ja Heinämaan kirjassa oleva esimerkki on PAM-niminen robotti. Sen koostumukselle on olennaista käsikirjoitusohjelma eli ohjelma, joka kertoo ihmisten tavoitteista ja käyttäytymistavoista sekä lausegeneraattori. PAMiin voi syöttää esimerkiksi seuraavan kertomuksen: "John halusi rahaa. Hän hankki aseen ja käveli viinakauppaan. Hän kertoi omistajalle haluavansa vähän rahaa. Omistaja antoi Johnille rahaa ja John poistui." Kun PAMille esittää kysymyksiä, se vastaa seuraavalla tavalla: "Miksi John hankki aseen? KOSKA JOHN HALUSI RYÖSTÄÄ VIINAKAUPAN Miksi John uhkasi kauppiasta? KOSKA JOHN TARVITSI VÄHÄN RAHAA. Miksi kauppias antoi rahat Johnille? KOSKA KAUPPIAS EI HALUNNUT LOUKKAANTUA. Miksi John poistui? KOSKA JOHN EI HALUNNUT JÄÄDÄ KIINNI."

Millä tavoin PAM eroaa ihmisestä? Rene Descartesin vastaus on, että se ei ole tietoinen. Mitä tietoisuus on? Descartesin ajatuksia monella tavoin ennakoinut Augustinus huomauttaa, että koira on tietoinen, koska se huomaa, kun se sulkee silmänsä. Jos tietoisuus on jonkinlaista omien henkisten toimintojen huomaamista, ei ole ehkä mahdotonta puhua koneiden tietoisuudesta. Mikä nimittäin estäisi, että niihin rakennetaan niiden omia toimintoja tarkkaileva ohjelma, jota kutsutaan tietoisuudeksi. Kartesiolainen perinne edellyttää tietoisuudelta kuitenkin jotakin syvällisempää. Tietoisuus on ajattelua, joka ei ole spatiotemporaalista. Se ei siis ole ruumiillista eikä ruumiissa sijaitsevaa, vaan ruumiin kanssa interaktiota harjoittavan sielun toimintaa. Tällaista näkemystä kutsutaan modernissa mielen filosofiassa kartesiolaiseksi viitekehykseksi ja siitä irtautuminen vaikuttaa hankalammalta kuin prima facie kummallinen ajatus ruumiittomasta sielusta antaisi aiheen olettaa.

Ne, jotka kannattavat ihmisen kaltaisen koneen rakentamisen mahdollisuutta ajattelevat, että kieli ja ajattelu on luonteeltaan syntaksinen prosessi. Syntaksi tarkoittaa kielen sanastoa ja kielioppia. Näkemys, jonka mukaan kieli ja ajattelu on syntaktista, esittää, että kielen merkitykset muodostuvat syntaktisten rakenteiden välisenä vuorovaikutuksena.

Teoreettisesti merkittävän lähtökohdan tälle teorialle on antanut Noam Chomsky esimerkiksi töissään Syntactic Structures, (1957) ja Aspects of the Theory of Syntax (1965). Chomskyn luonnosteleman transformaatiokieliopin mukaan kielen perustana on rajallinen määrä ydinlauseita, jotka luovat perustan yksinkertaisille väitelauseille kuten "Minä pidän luennon". Transformaatiokielioppi on tarkoitettu toimintaan, jossa ydinlauseista johdetaan toisiaan muistuttavia lauseita kuten "Pidänkö minä luennon?", "Pidetään luento" ja "en pidä luentoa". Mikäli ihmisen ajattelu on ydinlauseista muotoutuvaa toimintaa, se voidaan mallintaa ja toistaa mekaanisesti. Tästä näkökulmasta käsin voimme sanoa, että esimerkiksi PAM on ajatteleva kone.

Monet ovat kuitenkin pitäneet tällaista ajattelua outona. Alan kirjallisuudessa tunnetuin vastaesimerkki ajattelun syntaktiselle luonteelle on John Searlen teoksessaan Minds, Brains and Science (Harward University Press 1984) esittämä "kiinalaisen huoneen" nimellä tunnettu ajatuskoe, joka on seuraava. Kuvittele, että olet lukittu huoneeseen, joka on täynnä kiinalaisia symboleita sisältäviä numeroituja koreja. Et ymmärrä kiinaa. Sinulla on suomenkielinen ohjekirja, joka kertoo, miten kiinankielisiä symboleita käytetään. Ohjeet ovat seuraavanlaisia: ota korista 1 sen-ja-sen-näköinen merkki ja laita sen vasemmalle puolelle korista 2 sen-ja sen-näköinen merkki. Huoneeseen tulee postiluukusta kiinalaisten symboleiden jonoja. Tehtävä on ohjekirjan avulla vastata näihin jonoihin (jos tulee jono 1,2,3,4 siinä ja siinä järjestyksessä lähetä jono 5,6,7,8 siinä ja siinä järjestyksessä) Kiinalaisten symbolien jonot ovat kiinankielisiä kysymyksiä niiden lähettäjille, huoneesta lähtevät jonot ovat kiinankielisiä vastauksia niiden saajille. Jos toimit ohjekirjan mukaisesti, ymmärsitkö kiinaa?

Searlen vastaus on kielteinen. Hänen mukaansa koneella ei ole keinoja ymmärtää symbolien merkityksiä. Ihmisen ja koneen ero on siten se, että ihminen ymmärtää merkityksiä. Ihminen on semanttinen olento. Kone on vastaavasti syntaktinen. Tämä erottelu on synnyttänyt keskustelun ihmisen mielen semanttisesta luonteesta ja sen perustasta.

Tunnetuin mielen semanttista luonnetta kannattava teoreetikko lienee Jerry Fodor, joka teoksessaan The Language of Thought (1975) väittää, että ihmismielessä on kielenkaltainen representaatioiden väline, jossa henkisten tapahtumien edustukset luetellaan ja ilmaistaan. Lauseen ymmärtäminen on luonnollisen kielen lauseen kääntämistä sanattomalle mentaalikielelle. Ajatteleminen on aivoissa tapahtuva ilmiö, joka tarkastelee mielen representaatioiden syntaktisia ominaisuuksia sellaisella tavalla, että se liittää niihin merkityksen.

Osa keskusteluun osallistuneista filosofeista on pitänyt mielen ja ruumiin välistä erottelua heijastavaa kysymystä ajattelun syntaktisesta vs. semanttisesta luonteesta turhauttavana. Turhautumista on lisännyt se, että henkisiksi toiminnoiksi luonnehdittujen ilmiöiden yksi-yhteen vastaavuuden osoittaminen aivoissa ei ole onnistunut, toisin kuin monet, esimerkiksi Armstrong 1957 julkaisemassaan artikkelissa Are Psychic Processies Brain Processies, ovat otaksuneet.

Esimerkiksi emootiotutkimuksen piirissä on esitetty, että sama emootio voi aktivoida erilaisia aivotiloja tai kaksi eri emootiota samanlaisia aivotiloja. Keskusteluun turhautuneet ovat esittäneet, että aivo- ja tekoälytutkimuksen edetessä tapahtuu kopernikaaninen kumous. Se osoittaa että mielen ja aivojen suhde on sama kuin veden ja H2O:n. Käy ilmeiseksi, että kukaan ei ole koskaan uskonut, ajatellut eikä tuntenut mitään, vaan sen sijaan nämä kansanpsykologiaksi kutsuttuun viitekehykseen kuuluvat ilmaisut muodostavat vanhentuneen ja jollain tavoin taikauskoisen teorian, jonka aivo- ja tekoälytutkimuksen tulokset eliminoivat. Tällaista kantaa on edustanut Paul M. Churchland esimerkiksi teoksessaan The Matter and Consciousness.

Luonnostelen lopuksi edellä esitettyjen teemojen pohjalta joitakin linjauksia kysymyksiin, mikä erottaa ihmisen eläimestä ja koneesta ja mikä toisaalta tekee hänet niin eläimeksi kuin koneeksikin.

Mielestäni luonnontieteen näkökulmasta ei ole painavia syitä väittää, että ihminen ei olisi apina eli siis eläin. Myös länsimaisen ajattelun filosofiset ja katsomukselliset perinteet luonnehtivat ihmistä eläimeksi hanakammin kuin ehkä joskus väitetään. Aristoteelisessa perinteessä ainakin kehittyneimpiä nisäkkäitä pidetään kognitiivisina olentoina ja vastaavasti ihmistä eläimenä, jolla on muista eläimistä poikkeava todellisuutta koskevan teoretisoinnin kyky. Kristillinen perinnekään ei näytä sisältävän ajatusta, jonka mukaan olisi väärin sanoa, että ihminen on keskeisiltä toiminnoiltaan eläin. Ihminen väitetään eroavan muista eläimistä siten, että hänellä on mahdollisuus olla viisaudeksi luonnehditun kyvyn avulla jollain käsitteellisellä tasolla yhteydessä yliluonnolliseen todellisuuteen. Molempien perinteiden näkökulmasta vaikuttaisi luontevalta väittää, että ihmisen ja muiden eläinten ero liittyy erilaiseen todellisuutta koskevaan suhtautumiseen. Tämäkin väite on kuitenkin jonkin verran spekulatiivinen.

Uudella ajalla esimerkiksi kartesiolaisuudessa vahvistuneeseen augustinolaiseen ajatukseen ihmisestä itseään tarkastelevana tietoisuutena liittyi idea siitä, että ruumiilliset ja myös osa psyykkisistä toiminnoista voidaan mallintaa mekaanisesti, mutta ihmisen ajattelua eli sielua ei. Tämä kartesiolaiseksi viitekehykseksi luonnehdittu metafyysinen oletus on edelleen vahva esimerkiksi mentaalikieltä koskevassa keskustelussa.

Ne, jotka eivät oleta kartesiolaista viitekehystä, uskovat, että kaikki ihmisen toiminnot voidaan toistaa mekaanisesti. Ihminen ja eläin eivät eroa tässä suhteessa toisistaan.

Itse en usko, että ihmisen mekaaninen kopio voitaisiin toteuttaa lähitulevaisuudessa. En tunne keskustelun viimeistä tilannetta, mutta vielä kymmenen vuotta sitten tilannetta kuvattiin siten, että kärpäsen aivojen tasoisen mekaanisen neuroverkon tuottaminen merkitsisi ratkaisevaa vallankumousta neurofysiologian ja tekoälytutkimuksen alueella.

Jos ihmisen mekaaninen kopio toteutettaisiin, olisin taipuvainen ajattelemaan, että se ei olisi uusi ihmislaji. Luulisin, että ihmisen eläimellisyys estää häntä muuttumasta koneeksi. Voi olla, että on luontevaa sanoa joitakin tietokoneen toimintoja tekotahdoksi tai tekotunteeksi. Ihmisen ja eläimen toiminnot näyttävät kuitenkin olevan sidoksissa elävään ruumiiseen.

Anakoreetin elämää

Ensimmäisillä kristillisissä vuosisadoilla syntyi kiinnostavia ryhmittymiä. Yksi oli pidemmälle ehtineiden (gnostikoi) ja tavallisten uskovaisten (pistikoi) välinen jako, joka esiintyy esimerkiksi Kleemens Aleksandrialaisen kirjoituksissa. Kristilliset gnostikot ovat hänen mukaansa kuolemattomuuden koulussa apatian tilan saavuttaneita kohti agapee-rakkautta ylentyneitä sieluja, jotka omistautuvat elämässään uskolle. Suurin osa kirkon jäsenistä muodostaa karvalakkiosaston, jonka piirissä ei vallitse syvä ymmärrys, mutta kuitenkin pelastus.

Toinen jako oli jako eremiitteihin tai anakoreetteihin ja kenobiitteihin. Eremiitit tai anakoreetit olivat erämaahan vetäytyneitä hurskaita, jotka taistelivat erityisesti erämaassa asuvia demoneita eli vääristyneitä tunteita vastaan. Heistä tunnetuin on Antonios, ja ehkä etevin demonientunnistaja oli Evagrios Pontoslainen sekä hänen oppilaansa Johannes Cassianus. Kenobiitit olivat puolestaan luostarimaisessa yhteisössä eläviä uskolle omistautujia. Egyptissä Pakomikkoksen laitoksissa eli 300-luvulla tuhansia munkkeja ja nunnia, jotka muodostivat protestiliikkeen Egyptin yhteiskunnallisia oloja vastaan. Heille taloudellinen menestys ei ollut elämän päämäärä vaan päämäärä oli omistautua sille, mitä ihminen itse kaipaa. Paradoksaalisesti kenobiittien laitoksista muodostui myös taloudellisesti merkittäviä ja menestyneitä yhteisöjä.

Eremiittien ja kenobiittien ideat muodostivat pohjan vastaiselle eurooppalaiselle kulttuurihistorialle. Yksi jälkivaikutus oli Britanniaan muodostunut hurskaus, josta Paavo Rissanen kertoo teoksessaan Ikävöivä rakkaus. Englannin keskiajan suuret mystikot. (Herättäjä 1987). Paavo Rissanen oli kesken työpäivänsä pois nukkunut teologian dosentti, joka väitteli John Donnesta ja kehittyi maamme johtavaksi brittispiritualiteetin tuntijaksi. Hän toimi lähinnä niin kutsutun hiljaisuuden liikkeen piirissä, mutta hoiti myös yliopistollisia opetusvirkoja, joista hänen kiitolliset luentojen kuuntelijansa hänet lämmöllä muistavat.

Brittivirtaus huipentui Walter Hiltonin teologiaan ja lisäksi sen myös Suomessa tunnettuihin edustajiin kuului Juliana Norwichlainen. Kiinnostavia kirjoittajia Englannissa olivat myös Richard Rolle, jolle mystinen kokemus liittyi äänten kuuntelemiseen sekä Margery Kempe, jonka ajattelu liittyy mannereurooppalaiseen naismystikkojen liikkeeseen.

Rissanen on kääntänyt teokseensa tekstinäytteitä. Niistä yksi on nimeltään 1200-luvulla kirjoitettu Anakoreetin sääntö. Sääntö kuvaa jännittävästi anakoreetin elämänmuotoa, joka on on ankara ja jopa pelottava, mutta joka ei ole vailla myöhempien aikojen lukijassa myös hymyä synnyttäviä ulottuvuuksia.

Anakoreettia pidettiin maailmalle kuolleena. Osittain hautajaismessun kaavaa muistuttavissa seremonioissa piispa vihki anakoreetin majan tämän kammioksi. Vainajakokelaan kammio oli kuitenkin verraten miellyttävä asunto. Se sijaitsi yleensä kirkon seinään kiinnitettynä. Siinä oli ristikkoikkuna kirkkosalliin, josta käsin anakoreetille tarjottiin ehtoollinen sekä samanlainen kadulle ulkomaailmaan. Siitä anakoreetti saattoi pälyillä kadulle sekä kadullakulkijat virkistää päiväänsä kurkistelemalla anakoreetin pyöriskelyä pikku häkissään kuin eläintarhassa ikään. Tuon ajan tositeeveetä siis, todellinen Big Brother.

Kammiosta tai paremminkin sananmukaisesti piruntorjuntabunkkerista oli usein yhteys myös anakoreetin rentoutumistiloihin, viihtiöön tai olohuoneeseen, jossa anakoreetin palvelusväki (sic!) ja vieraat saattoivat seurustella maailmalle kuolleen kanssa. Eikä tämä vielä mitään. Palvelusväelle oli erikseen asuntoja majan ympärillä, ja saattoipa majan edustalla olla sievä pikku puutarhakin.

Anakoreetti söi kaksi kertaa päivässä, kevyitä aterioita. Keskipäivällä hänen oli lupa hotkaista tuopillinen olutta. Askeesi, joka heikensi ruumista liikaa, oli kielletty. Pukeutumisen oli määrä olla vaatimatonta, mutta riittävää.

Jouluhassutusarvoitus

Vanha mies istui vanhassa keinutuolissa ja luki vanhaa sanomalehteä. Kuinka vanha mies oli?

Mielestäni pätevä vastaus ei kelvannut kysyjälle. Vastasin, että koska mikään ei ole vanhempi kuin eilisen päivän sanomalehti ja lehti oli vanha eli ei tämänpäiväinen, on ukko syntynyt tänään, koska hän ei voi olla yhtä vanha kuin lehti esitetyillä kvalifioinneilla on. Myös keinutuoli on valmistettu puolenyön jälkeen.

Joka tietää vastauksen, on avannut hassunhauskan kalenterinluukun.

Pienihminen

Pienviljelijä oli ennen sellainen, jolla oli muutama hehtaari viljeltävänä ja muutama lehmä sekä muita kotieläimiä. Talvella työskenneltiin metsässä, kesällä pellolla.

Yli kolmen lehmän omistaja ei ehkä enää ollut pienviljelijä. Yli kolmen lehmän henkilö kuului Maalaisliittoon. Alle kolmen lehmän henkilö oli kommunisti. Opettaja, joka oli vähintään ylioppilas ja huikeimmissa tapauksissa jopa maisterisihminen edusti viran puolesta Kansallista Kokoomusta.

Tilakoot ovat Euroopassa muuttuneet eikä pienviljelijöitä enää ole.

Jäljelle jäävä vaihtoehto on olla pienihminen.

Pienihmisellä on maailmassa yleisesti ottaen vilu. Hänen sydäntään lämmittää kaksi tai kolme ajatusta, joiden hän uskoo pitävän paikkansa.

Pienihminen toivoo, että suhdanteet eivät osuisi omalle kohdalle ja että hän saisi hiljaisesti ja salaa vaalia sitä, mikä on hänelle kallista.

Kalleimpiin kuuluu tässä oleva Cezannen maalauksen kopio huoneen seinällä. Ei ole koiraa karvoihin katsomista, voisi lainata tunnettua kansanviisautta, pienihmisellä on tyylitajua. Emme aina tule ajatelleeksi, että ehkäpä pienihminen on ollut nuoruudessaan merillä.

Pienihminen seuraa hieman huolissaan uutisia, mutta on vakuuttunut siitä, että asiat eivät ole siten kuin uutiset, jotka ovat hänen näkökulmastaan maksettuja mainoksia, väittävät.

Pienihmisellä on kenties vihko tai jopa blogi, johon hän kirjaa havaintoja ja mietteitä. Hän on katsonut sisäänpäin tuhannen sylen syvyyteen, josta hänen on vaikea tunnistaa itseään, mutta joka katsominen edustaa hänen käsitystään kansalaisvelvollisuudesta. Hän on katsonut ympärilleen, nostanut hattua ohikulkijoille ja toivonut, että nämä eivät toteuttaisi häneen kohdistuvia hyötyä tavoittelevia aikeitaan. Pienihminen on oppinut sopivan määrän kyräilevää orientaatiota.

Pienihmisen mökin pikkuportilla on anopin kuva ja teksti: täällä vartioin minä. Pelotteen suoman rauhantunteen voimasta pienihminen saattaa lehteillä tietonsa lähteitä sekä virittäytyä iltaan, joka pysähtyy, on tumma ja täynnä yksilön sisimmästä nousevien kysymysten vastaamattomuutta.

Pikkutunneille tultaessa pienihminen vetäytyy levolle, yöpuulle. Hän oikahise vartensa, puhaltaa kynttilän sammuksiin ja kääntää selkänsä huoneeseen päin.

Silloin hiiri uskaltautuu kolostansa ja käy kiinni pienihmisen leipälautaselle unohtamaan juustoon. Tästä opimme, että pienihminenkin voi olla hyödyllinen ja tehdä hyvää.

Päivän mietelause

Evagrios Pontoslainen: "Tosi munkki on erillään kaikesta ja yhdistynyt kaikkeen."

Juhlien jälkeen

Suomen 90-vuotisjuhlat ovat ohi. Ohi ovat myös Linnan juhlat.

Miten käy itsenäisyysjuhlien tulevaisuudessa? Itsenäisyyspäivänä kunnissa pidettävät juhlat ovat kunniakansalaisten, sotaveteraanien, tilaisuuksia. Nuorta väkeä niissä ei juurikaan näy. Kouluissa tosin pidetään virkeitä juhlia, joissa käydään läpi Suomen historiaa ja lauletaan isänmaallisia lauluja. Ehkä niillä on tulevaisuus.

Linnan juhlat vaikuttavat saippuaoopperalta. Ehkä olen vain kateellinen ja osaton siksi, etten ole koskaan saanut kutsua. Mutta toimittajat kyselevät tuollaista "miltä booli maittaa" -tason juttua. Kansainvälistä mainetta saanut autoilija kertoo ystävällisesti, että kiva tulla kattoon.

Olen ollut joitakin kertoja maakunnallisissa tilaisuuksissa, joissa on tungos. Niissä heippaillaan tuttuja, millä on oma merkityksensä.

Kaiketi Linnan juhlienkin merkitys on niihin osallistuville samanlainen. Niissä voi tuntea olevansa mukana mukana. Katsoja näkee, miten paljon Suomessa on erilaisia järjestöjä, joilla on ollut juhlavuosi tai joiden toimintaan presidentti on tutustunut.

En ymmärrä, miten kukaan voi nauttia siitä hytkymisestä neliön kokoisella alueella.

On jotenkin paradoksaalista, että yhdessä maailman demokraattisimmasssa maassa järjestetään yhdet maailman suurimmat kuninkaalliset juhlat. Onkohan tämäkin tapa tullut Venäjän hovista, Mannerheimhan loi valtionhoitajakautenaan etikettiä. Kekkosen kuuluisa sisääntulo oli sitä. Hän hytkyi, kuten vaappui Marski, jolla oli polvivamma.

Kaisa Kallio kuulemma piti tätä menoa turhuutena. Hän oli ehdottanut Kyöstille, että pidetään Siioninvirsiseurat juhlien sijasta. Presidentti Koivisto, jonka sisääntulo on nykyisten juhlien huipentuma, saattaisi ajatella hieman samansuuntaisesti. Taidan laittaa hänelle tekstarin ja kysyä asiaa, että oisko susta hyvä niin.

Tarvitaan uudistusta, hyvä väki. Olisi perustettava uusia seuroja, kuten Tomppeliherrat, annettava uusia arvoja, kuten peräkamarineuvos ja pikkukamarineuvos.

Lisää Sibeliusta III

Erik Tawaststjerna kirjoittaa Sibeliuksen kouluvuosista: "Seuraavan vuoden helmikuussa hän pystyi kirjeitse kiittämään sukkaparista ja kertomaan että 'koulussa on niin hauskaa'. Mutta jo tässä varhaisvaiheessa joutui muusikko ristiriitaan koulun vaatimusten kanssa. Opettaja totesi, että pojan sielunelämä oli ikään katsoen kehittynyttä, mutta ajatukset pyrkivät usein harhailemaan läksyistä kaukana. Hajamielisesti hän töhri kirjoitusvihot täyteen nuotteja ja tuntui kuulostelevan mielessään viriäviä säveliä. Rangaistukseksi hän joutui opetajanpöydän alle istumaan. Siellä tuntui vastenmieliseltä katselle neiti Savoniuksen huopatossuja, ja samoin oli mustan taulun pyyhkimiseen käytetty kostea sieni epämiellyttävä."

Ainolle, Suomein kauneimmalle tytölle, hän kirjoitti: "Minä ajattelin suudella Sinua mutta pelkäsin että se olisi sitten viimeinen kerta kun kävin Teillä." Mutta myös näin: "R. A. Olen sattumalta Königissä. Anna anteeksi etten ota Sinua vastaan. Omasi J."

Musiikkielämästä hän totesi: "Ylipäätään minun on miltei vaikeaa viihtyä modernissa musiikkielämässä. Kaikki vaikuttaa teollisuudelta. Taiteilijat puhuvat pelkästään palkkioistaan. Idealismi on haihtunut, ja entisestä romantiikasta on tullut arkipäiväisen tarkkasilmäistä."

Joutsenet olivat hänelle tärkeitä: "Villijoutsenia uiskentelee järvessämme - ne kohoavat kyllä lentoon aamunkoitteessa. Vaikka en enää pysty näkemään niitä, iloitsen siitä etä saan hengittää samaa ilmaa kuin ne."

Ministeriö on suositellut tätä päivää, Sibeliuksen syntymäpäivää, yleiseksi liputuspäiväksi. Hän syntyi 1965 ja kuoli 1957, 50 vuotta sitten. Aino, hänen puolisonsa, kuoli 1968, 97 vuoden ikäisenä.

Itsenäinen Suomi 90

Puhe itsenäisyyspäivänä 2007 Varpaisjärvellä


Suomen senaatti antoi 4. joulukuuta 1917 Suomen kansalle osoitetun itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi tasan 90 vuotta sitten tästä päivästä. Julistuksessa todetaan, että eduskunta on 15. päivänä marraskuuta julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, jonka tärkein tehtävä on Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttaminen ja turvaaminen. Tämän jälkeen todetaan: ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava, Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.” Julistus jatkuu toteamalla hallitusmuodolliset tehtävät, jotka se edellyttää, käsittelee Venäjän tilannetta sekä vetoaa kaikkiin julistuksen lukijoihin sen puolelle asettumisesta. Siinä lausutaan: ”Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen.

Julistuksessa mainitut arvot ovat vapaus, riippumattomuus, itsemääräämisoikeus sekä sivistys. Ne muodostivat Suomen valtiollisen historian toisen vaiheen. Valtiollisen historiamme ensimmäinen vaihehan oli Porvoon valtiopäivillä 1809 perustettu autonominen suuriruhtinaskunta. Se poikkesi Ruotsin yhteydessä olleesta Suomesta siten, että maalla oli oma oikeusjärjestelmä ja perustuslaki. Näin Suomen valtio perustettiin jo 1800-luvun alussa. Itsenäiseksi se tuli 1917.

Suomen valtion ensimmäinen vaihe, autonomisen suuriruhtinaskunnan vaihe, merkitsi maamme valtiollisen infrastruktuurin luomista, teollisuuden syntymistä, Suomen kohoamista, kuten itsenäisyysjulistus lausuu, sivistyskansojen joukkoon. 1900-luvun alkuun tultaessa Suomessa oli hallitusmuodollisen järjestyksen lisäksi lainsäädännöllisesti turvattu oma kieli, itsenäinen kuntajärjestelmä, koululaitos sekä raha. Oikeuslaitoksemme oli korkealaatuinen ja rangaistusjärjestelmää oli lievennetty, mikä on aina ollut sivistyskansojen keskeinen tuntomerkki.

Tuossa vaiheessa Suomi oli vahvasti sidoksissa nykyterminologiaa käyttääksemme globaaliin tai ainakin kansallisvaltioiden rajat ylittävään järjestelmään. Itsenäistymisessä oli kyse tahdosta nousta omille jaloille, olla riippumaton ja vapaa.

Valtion toinen vaihe, itsenäisen Suomen aika, merkitsi nyt keskittymistä oman tien rakentamiseen. Se merkitsi myös eräänlaista sulkeutumista. Suomen tahdottiin elävän omavaraisesti ja riippumattomasti muusta maailmasta. Vaikutteita muualta tuli toki saada ja kauppaa muun maailman kanssa käydä. Suunta oli kuitenkin pikemminkin Suomesta maailmalle kuin maailmalta Suomeen. Suomi tuli juosta, säveltää, kirjoittaa ja muotoilla maailmankartalle.

Erityisen kipeäksi kysymykseksi heti itsenäisyyden alkuvaiheessa muodostui sisällissodan arpien paikkaaminen ja kahtia jakautuneen kansakunnan eheyttäminen. Käytän tietoisesti sanaa sisällissota. Sota ei ollut pelkkä vapaussota, sillä suomalaiset sotivat keskenään eivätkä vain Venäjän vallasta irtautumiseksi. Se ei myöskään ollut pelkkä kansalaissota, sillä siihen osallistui kahdenkin vieraan vallan joukkoja.

Vaikka tuon tapahtuman arvet ovat säilyneet osittain nykypäivään asti, voi kuitenkin perustellusti lausua, että Suomen kansa eheytyi yhteisen uhkan edessä talvisodassa. Tuona aikana koettiin, että Suomi ei puolusta vain kotejansa vaan se on länsimaisen sivistyksen etuvartio. Tälle aatteelle syttynyt ja siinä yhdistynyt kansa pelasti itsenäisyytensä erityisesti kesän 1944 torjuntataisteluissa. Niistä se palasi kotiinsa ja alkoi rakentaa maata uudelleen.

Vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä maailmankartalle viety Suomi, jonka itsenäisyys taisteltiin sotien, rakennettiin menestystarinaksi. Tästä menestystarinasta nykyinen sukupolvi lausuu syvimmän kiitoksensa teille, sotaveteraanit ja jälleenrakentajasukupolvi. Olemme saaneet nauttia vapaustahtonne ja tulevaisuudenuskonne pohjalta kasvaneista hedelmistä jo kauan.

II
Samalla tuntuu perustellulta todeta, että olemme tulleet uuteen tilanteeseen Suomen valtiollisessa historiassa. Tämän uuden tilanteen synty ajoittuu 1990-luvun alkuun. Se muodostaa monin tavoin käännekohdan maamme historiassa. Kytkös Neuvostoliittoon sen hajotessa muuttui juuriin käyvällä tavalla. Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Maata kohtasi sen varattomuuden partaalle ajanut lama, jonka jälkiseurauksia on korjattu tähän päivään asti. Nämä muutokset yhdessä ovat kohdistaneet voimakasta painetta jokaiseen arvoon, joka on esitetty itsenäisyysjulistuksessamme: vapauteen, riippumattomuuteen, itsemääräämisoikeuteen ja sivistykseen.

Tänään olemme syvällisellä tavalla riippuvaisia maailmantaloudesta ja –politiikasta. Itsemääräämisoikeutemme on kansainvälisten sidoksiemme tähden vähintäänkin suhteellista. Sivistys on saanut tehdä tilaa sen paikalle asetetulle osaamiselle. Vapaus on suurta yksilön kohdalla, mutta olemmeko kansana tai valtiona vapaa?


Tässä kehityksessä keskeisintä on maailmanlaajan talouden muodostuminen kaikkea tapahtumista ohjaavaksi tekijäksi. Suomessa ilmiö kohdataan puheena kansainvälisen kilpailukyvyn merkityksestä sekä kannustuksena tuottavuuden lisäämiseen. Sivistyskäsityksen muuttuminen osaamiskäsitykseksi on näiden ajattelutapojen johdonmukainen seuraus. Tuottavuutta lisättäessä keskeistä on lisätä erilaisten tuotteiden valmistamistaitoa, osaamista. Näin koulutus nähdään tuotannontekijänä ja tieto vastauksena elinkeinoelämän kysymyksiin. Edelleen johdonmukainen seuraus tästä ajattelutavasta on se, että lähes kaikki elämän osa-alueet avataan markkinoille tuotteistamalla, hinnoittelemalla ja kilpailuttamalla ne.

III
Kuluvana syksynä olemme seuranneet näytelmää, joka merkitsee terveydenhuollon osalta sen viemistä markkinoille. Tehtyyn palkkasopimukseen sisältyy ehto, jonka mukaan terveydenhoidon palkankorotukset toteutetaan, mikäli alaa tehostetaan. Tämä merkitsee työntekijöiden määrän ainakin suhteellista vähentymistä, palveluiden ulkoistamista ja yksityistämistä. On hyviä perusteita arvella, että tämäntapaiset ratkaisut tulevat toteuttamaan todellisen palvelurakenteen muutoksen. Kuntauudistuksen lakia vastaan voi vielä hieman niskuroida. Voi perustellusti todeta, että mikäli joku laki on hämärä suhteessa perustuslakiin, on tietenkin noudatettava perustuslakia, jonka mukaan kunnilla on itsehallinto. Edelleen voi todeta, että väkimäärärajoitukset eivät perustu julkisaatettuun tutkimustietoon ja ovat lisäksi mielijohde, jonka täyttämättä jättämisestä ei määritellä laissa rangaistusta. Sen sijaan työmarkkinoilla tapahtuneiden muutosten seurauksena vaikuttaa ilmeiseltä, että kunnat joutuvat erittäin suuriin vaikeuksiin, mikäli ne koettavat tulevaisuudessa itse tuottaa kaikki peruspalvelut. On luultavaa, että peruspalveluita ostetaan muualta, ja hinta on markkinahinta.

Koulutus ja terveydenhuolto ovat tärkeitä esimerkkejä muutoksesta, jonka keskellä elämme. Ne molemmat ovat olleet hyvinvointivaltion keskeisimmät tukijalat. Koulutuksen yksipuolistuessa liiallisesti osaamiseksi ja tuotannontekijäksi monipuolisen ja aidot innovaatiot mahdollistavan sivistysjärjestelmän perustaan muodostuu rapautumista. Kun terveydenhuolto viedään nyt markkinoille, nämä markkinat eivät ole vain kotimaiset vaan kansainväliset. Markkinahinta on kansainvälinen ja myös palveluiden tuottajat ovat kansainvälisiä. On esimerkiksi kiinnostavaa nähdä, kuinka ison osan jokin ylikansallinen terveydenhoitoyritys tuottaa koko Pohjois-Savon terveyspalveluista muutaman vuosikymmenen kuluttua.

Tällaiset asiat lisäävät riippuvaisuutta ja herättävät kysymyksen vapauden määrästä. Valtiollisen historiamme uudessa tilanteessa kohtaamme siis edelleen samat perusarvot kuin itsenäisyysjulistuksen laatijat – vapauden, itsemääräämisoikeuden, riippumattomuuden ja sivistyksen. Ne ovat edelleen eläviä ja ajankohtaisia. 90 vuotta niiden muotoilemisesta ei ole tehnyt niitä elinkelvottomiksi. Asemamme on kuitenkin hyvin toisenlainen kuin itsenäisyysjulistuksen muotoilijoilla. Heille vapaus, itsemäärääminen, riippumattomuus ja sivistys olivat asioita, jotka oli pantava toimeen. Heille, ajan kovasta yhteiskunnallisesta tilanteesta huolimatta, nämä arvot aukaisivat innoittavan ja valoisan tulevaisuuden ja antoivat mielekkyyden koko heidän toiminnalleen. Me taas pikemminkin joudumme kysymään, onko meillä näihin varaa. Elämme yhteiskunnassa, jossa erityisesti vapauden, itsemääräämisen ja riippumattomuuden oikeudet ovat kunniassa ja viety yksilön tasolla niin pitkälle, että yhteiskunta on vaikeuksissa silloin, kun hänen elämänsä vaatisi ulkoista ohjausta. Mutta yhteisönä, kansankuntana ja valtiona näiden arvojen ja oikeuksien toteutuminen on paineen alaista.

IV
Miten kohdata tämä uusi, joiltain osin vaarallinen, mutta ehkä sittenkin pikemminkin jännittävä ja ratkaisua odottava tilanne?

Mielestäni kohtaamisen ydin liittyy juhlavuottaan viettävän Mikael Agricolan sanoihin: ”joka tuntee suomen kielen, tuntee Suomen mielen”. Me elämme maailmassa, joka uusintaa sanastonsa ja niihin liittyvän lomakkeistonsa muutaman vuoden välein. Käsittääkseni esimerkiksi työpaikkojen paljon puhuttu huonovointisuus liittyy tähän. On henkisesti tukalaa, kun merkittävä osa työnteosta kuluu uusien sanojen omaksumiseen, sanojen, joiden sisältö on epäselvä.

Tällaiseen ei auta muu kuin koulia itselleen sellaiset ajattelemisen ja kommunikoimisen taidot, joiden avulla on mahdollista nähdä, mikä kielen sisältö on vai onko sitä kenties ollenkaan. Erityisen keskeistä tällaiselle pyrkimykselle on välttää monoliittisia ja yksiarvoistavia puhe- ja ajattelutapoja. Tällä hetkellä tämä merkitsee kriittistä suhtautumista taloudelliseen ja tuotannolliseen kieleen. Se kieli on meille nyt tarjottu kieli. Alamme ymmärtää sen seurauksia, kun huomaamme, että vain harva elämänalue on jäänyt viemättä markkinoille. Taloudellis-tuotannollisen kielen välttäminen muodostaa salvan, jonka avulla suljemme sellaisten asioiden pääsyn markkinoille, joita emme sinne tahdo.

Markkinat ja kaupankäynti ovat luonnollinen elämänjärjestys. On kuitenkin luonnotonta ja epäinhimillistä, mikäli ne valtaavat kaiken muun. Kriittinen ajattelu ja kielenkäytön analyysi puolustaa moniarvoista ja monipuolista kulttuuria. Moniarvoisessa kulttuurissa ja elämänmuodossa on suhteellisen itsenäisiä elämänalueita, jotka eivät selity vain yhdestä selitys- ja tavoiteperustasta, markkinoista käsin. Tällä on merkittäviä seurauksia hyvinvoinnin kannalta. Lisäksi monipuolisen ja moniarvoisen elämänmuodon rakentaminen kielen ja ajattelun harjoittamisen kautta on olennaisen tärkeää ja modernia itsenäisyyden puolesta toimimista.

Kielen, erityisesti sen sisältöjen analysoimiseen ja ajattelutaitojen korostamiseen liittyen toinen lääke on koulutusmaailmamme irrottaminen markkinoilta. Tämä edellyttää sellaisen ajatuksen omaksumista, jonka mukaan koulutus ei ensisijaisesti ole osaamistuontantoa. Sen sijaan se on sellaisen sivistyksen harjoittamista, joka on itseisarvo. Osaaminen on tärkeä ja olennainen osa tietoa, mutta se ei ole riittävä tiedon määrittäjä. Pitää paikkansa, että tulevaisuuden haasteet edellyttävät innovaatiotoiminnan lisäämistä. Meidän on keksittävä, miten selviämme kovenevan kilpailun kalliimmaksi käyvässä maailmassa yhä vähemmällä väellä. Vain laajaan yleissivistykseen perustuva teoreettinen lähestymistapa voi antaa ratkaisuja näihin kysymyksiin. Todisteena tästä on länsimaisen tieteen ja yliopistolaitoksen historia. Mikäli näiden piirissä olisi kysytty, mitä hyötyä tästä on ja miten mikäkin asia on sovellettavissa, keksinnöt olisivat jääneet tekemättä. Innovatiivisuuden edellytys on riittävä määrä ajattelua ja vapautta. Mikäli keksimisen sisältö on ennalta määrätty, keksiminen muodostuu mahdottomaksi. Käsityksestä, jonka mukaan tieto tyhjentyy vastaukseksi elinkeinoelämän kysymyksiin, käsityksestä tiedosta tuotannontekijänä, on historiallisesti lähinnä huonoja kokemuksia. Tosin laaja-alaisen yleissivistyksenkin liiallisesti korostamisesta on esimerkkejä, kuten Japani. Sen väestöstä 75 % käy yliopiston. Viime kesänä tehdyn koulu-uudistuksen tärkeimpänä haasteena Japanissa on akateemisten taitojen lisääminen. Hintana on ollut kouluolojen inhimillisten suhteiden heikentyminen ja kilpailun ylikuumeneminen. Suomelle sopiva vaihtoehto olisi ehkä työelämälähtöisen osaamiskoulutuksen ja japanilaisen huippukoulutuksen välimaastossa. Se merkitsee nykyistä erittäin paljon voimakkaampaa satsaamista yleissivistävään koulutukseen kuitenkin niin, että kaikkien ei ole tarvis opiskella 10 vuotta.

Edellä mainittu sivistysnäkemys ei ole ensisijaisesti institutionaalinen kysymys. Sivistysyliopiston perustaja Wilhelm von Humboldt luonnehti yliopistoa niiden tiedolle antautuneiden ihmisten yhteenliittymäksi, jotka vapaina käytännön kysymyksistä omistautuvat totuuden etsimiselle. Vaikka tämä merkitsi yliopisto-instituution sisällä sitä, että kaikenlainen soveltava toiminta ja ammattiin harjaannuttaminen tuli sulkea sen ulkopuolelle, Humboldtin ajatus oli, että yliopisto on laajempi, universaalinen käsite. Se on eräänlainen elämänmuoto. Käytännössä se voi toteutua yhtä hyvin kansalaisopiston keskustelupiirissä kuin asialle omistautuneiden ystävien iltakahvilla. Suomalaisen sivistysperinteen korkea periaate, sivistyksen oikeus kaikille, sopii tähän näkemykseen hyvin. Suomalainen yhteiskunta ei muodostu koulutuksen perusteella syntyville yhteiskuntaluokille eikä sille, mikä on kunkin titteli. Sen sijaan se perustuu demokraattiselle sivistysnäkemykselle, jonka mukaisesti suomalainen yhteiskunta toimii hyvin silloin, kun sen jokaisella jäsenellä on riittävät yleissivistykselliset valmiudet. Lisäksi suomalaisen yhteiskunnan menestyksen perusta lepää siinä, että sen jokainen jäsen osaa ajatella itse.

Suomen itsenäistymisprosessi on syvästi sidoksissa ylioppilasnuorison toimintaan, niin 1800-luvun fennomaanisessa liikkeessä kuin 1900-luvun alun itsenäisyysliikkeessäkin. Tämä historiallinen tausta osoittaa siihen suuntaan, että myös nykyaikainen toiminta itsenäisyyden eteen on sidoksissa yliopistoon. Mutta tätä yliopistoa ei sen omien historiallisten määritelmien takia tarvitse ajatella instituution näkökulmasta. Pikemminkin se on elämänmuoto ja niiden ihmisten yhteenliittymä, jotka etsivät totuutta, pyrkivät hankkimaan tietoa saavuttaakseen edes osan totuudesta sekä harjaannuttavat ajatteluaan ja kieltänsä siten, että heille syntyy käsitys siitä, mikä maailma on ja missä mennään.

Perustakaamme siis mekin vertauskuvallisesti ilmaisten todellinen ”Itä-Suomen yliopisto”, kielen ja ajatuksen koulu ja yhteisö, joka koettaa kriittisesti käsittää aikaa, analysoida siinä esiintyvää kieltä ja sen merkityksiä sekä palauttaa kunniaansa puhetapojen ja näkökulmien moninaisuuden.

Tänään syttyvät tuhannet kynttilät. Ne ovat vapauden, riippumattomuuden, itsemääräämisen ja sivistyksen tulet, jotka pimenevässä illassa sittenkin valaisevat yhtä kirkkaina kuin 90 vuotta sitten. Hyvää itsenäisyyspäivää.

Maamme ja julistus

Päivän kysymys: minä vuonna Suomen valtio on perustettu? Oikea vastaus ja kymmenen pistettä: 1809.

Noiden aikojen jälkimainingeista on kummunnut kansallisen itsenäisyyden ajatus, jonka julistukseksi 1800-luvulla muodostui Maamme.

J.L Runebergin Maamme (Suomentanut Paavo Cajander) laulettiin Fredrik Paciuksen sävelin ensi kerran julkisesti Kukanpäivänä 13. toukokuuta 1848. Harvoin tulee katsotuksi sen sanat kokonaan. Laitan tähän lähestyvän itsenäisyyspäivän merkeissä:

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,soi, sana kultainen!Ei laaksoa, ei kukkulaa,ei vettä rantaa rakkaampaa,kuin kotimaa tää pohjoinen,maa kallis isien!

On maamme köyhä, siksi jää,jos kultaa kaivannetSen vieras kyllä hylkäjää,mut meille kallein maa on tää,sen salot, saaret, manteret,ne meist on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat koskemme kuohuineen,ikuisten honkain huminat,täht'yömme, kesät kirkkahat,kaikk'kuvineen ja lauluineenmi painui sydämeen.

Täss auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat,kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin,täss Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voine kertoella, ken?Kun sota laaksoissamme soi,ja halla näläntuskan toi,ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?

Täss on sen veri virrannut hyväksi meidänkin,täss iloaan on nauttinut ja murheitansa huokaillut se kansa, jolle muinaisin kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill on verraton ja kaikki suotuisaa,vaikk onni mikä tulkohon,maa isänmaa se meillä on. Mi maailmass on armaampaa ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa,sen näkee silmämme.me kättä voimme ojentaa ja vettä rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss' on se,maa armas isäimme.

Jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin,mis itkien ei huoattais,vaan tärkein riemun sielu sais,ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa maa tuhatjärvinen miss' elämämme suojan saa,sa muistojen, sa toivon maa,ain ollos, onnes tyytyen,vapaa ja iloinen.

Suomen Kansalle.

Suomen Eduskunnan istunnossa tänä päivänä on Suomen Senaatti puheenjohtajansa kautta antanut Eduskunnan käsiteltäväksi m.m. ehdotuksen uudeksi hallitusmuodoksi Suomelle. Antaessaan tämän esityksen Eduskunnalle on Senaatin puheenjohtaja Senaatin puolesta lausunut:

Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.

Tämän päämäärän saavuttamiseksi tarvitaan lähinnä eräitä toimenpiteitä Eduskunnan puolelta. Suomen voimassaoleva Hallitusmuoto, joka on nykyisiin oloihin soveltumaton, vaatii täydellistä uusimista, ja siitä syystä hallitus nyt on Eduskunnan käsiteltäväksi antanut ehdotuksen Suomen hallitusmuodoksi, ehdotuksen, joka on rakennettu sille perusteelle, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Katsoen siihen, että uuden hallitusmuodon pääperusteet on saatava viipymättä voimaan, on Hallitus samalla antanut esityksen perustuslain säännöksiksi tästä asiasta sekä eräitä muitakin lakiehdotuksia, jotka tarkoittavat tyydyttää kipeimmät uudistustarpeet ennen uuden hallitusmuodon aikaansaamista.

Sama päämäärä vaatii myös toimenpiteitä Hallituksen puolelta. Hallitus on kääntyvä toisten valtojen puoleen saadakseen maamme valtiollisen itsenäisyyden kansainvälisesti tunnustetuksi. Tämä on erityisesti nykyhetkellä sitä välttämättömämpää, kun maan täydellisestä eristäytymisestä aiheutunut vakava asema, nälänhätä ja työttömyys pakottavat Hallitusta asettumaan suoranaisiin väleihin ulkovaltojen kanssa, joiden kiireellinen apu elintarpeiden ja teollisuutta varten välttämättömien tavarain maahantuomiseksi on meidän ainoa pelastuksemme uhkaavasta nälänhädästä ja teollisuuden pysähtymisestä.

Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen. Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta riippuvaisena. Suomen kansa uskoo, että vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous eivät tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon. Ja Suomen kansa rohkenee samalla toivoa maailman muiden kansojen tunnustavan, että Suomen kansa riippumattomana ja vapaana paraiten voi työskennellä sen tehtävän toteuttamiseksi, jonka suorittamiselle se toivoo ansaitsevansa itsenäisen sijan maailman sivistyskansojen joukossa.

Samalla kuin Hallitus on tahtonut saattaa nämä sanat kaikkien Suomen kansalaisten tietoon, kääntyy Hallitus kansalaisten, sekä yksityisten että viranomaisten puoleen, hartaasti kehoittaen kutakin kohdastansa, järkähtämättömästi noudattamalla järjestystä ja täyttämällä isänmaallisen velvollisuutensa, ponnistamaan kaikki voimansa kansakunnan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi tänä ajankohtana, jota tärkeämpää ja ratkaisevampaa ei tähän asti ole Suomen kansan elämässä ollut. Helsingissä, 4 päivänä joulukuuta 1917.
Suomen Senaatti

P. E. SVINHUFVUD. E. N. SETÄLÄ.
KYÖSTI KALLIO. JALMAR CASTRÉN.
ONNI TALAS. ARTHUR CASTRÉN.
HEIKKI RENVALL. JUHANI ARAJÄRVI.

Päivän mietelause

Pseudo-Dionysios Areiopagita: "Minun erokseni on ristiinnaulittu."

Rakkaus ennen olevaa

Jean-Luc Marionin Dieu sans l’être ilmestyi jo 1982 ja osa sen teksteistä on kymmenen vuotta tätäkin vanhempaa. Englanninnos God without Being ilmestyi 1991. Tämän jälkeen Marion, joka on alun perin Descartes-tutkija, on ollut yksi johtavista teologisen maailman nimistä.

En ole lukenut vielä kirjaa kokonaan, mutta selostan sitä hieman David Tracyn ja tekijän oman esipuheen avulla, koska teos liittyy olennaisesti viime päivinä mielessä pyörineisin teemoihin.

Modernille teologialle (sikäli kuin sitä on pidetty konstruktiivisena toimintana eikä historiallisena tutkimuksena,) on ollut tyypillistä kaksi vaihtoehtoista strategiaa: korrelaatio tai ilmoituksesta liikkeelle lähteminen.

Korrelaatio on teologisen ajatuksen soveltamista moderniin tilanteeseen. Sen tunnettuja edustajia ovat olleet Paul Tillich ja Karl Rahner. Myöhemmin korrelaatio on muuttunut poliittiseksi konfrontaatioksi kuten feministisessä teologiassa tai ekoteologiassa.

Ilmoituksesta liikkeelle lähteneitä ajattelijoita ovat esimerkiksi Karl Barth ja Hans Urs von Balthasar. Heidän mielestään Jumala ja jumalallinen todellisuus on sikäli toisenlainen kuin moderni maailmaa, että yhteyttä näiden välille ei luonnollisella tavalla solmiudu.

Marion on poikkeava teologi. Hän valitsee lähtökohdakseen ilmoituksen ja muodostaa suhteessa klassiseen teologiaan mutta samalla nihilismiin, eksistentialismiin ja postmodernismiin näkemyksen, joka pyrkii vapauttamaa teologian siitä, mikä on hänen mukaansa idolatriaa eli maallisesta filosofiasta.

Jumalapuhe on Marionille ikoni, kun taas filosofia idoli. Teologiasta on tehtävä teo-logiaa erotukseksi modernista teo-logiasta. Tämä tapahtuu, kun oivalletaan, että Jumala ilmoittaa itsensä ensisijaisesti rakkautena (agape).

Teologian idolatriaksi tekevä ajatteluperinne on järjen (Kant), Olemisen (Akvinolainen) moraalisuuden (Nietzsche) jumalanpalvonta. Tästä perinteestä irtaantumiseksi on kuljettava yhtäältä Pseudo-Dionysioksen Jumalan nimien teoriaan sekä postmoderniin, postmetafyysiseen ja postheideggerilaiseen yritykseen ajatella Jumala olemisen (Sein) horisontin ulkopuolisena ilmoituksen Agapeena.

Hamletin kysymys "ollako vai eikö olla?" on Marionin mukaan ensisijainen kysymys jokaiselle ihmiselle. Mutta se ei ole Jumalan kysymys. Jumala on vapaa inhimillisistä rajoitteista ja tilanteesta. Hänessä rakkaus edeltää olemista.

Marionin mukaan Jumala on siis ensisijaisesti Rakkaus eikä Oleva. Jumala on hänen mielestään ehdottomasti olemassa, mutta olevan filosofia on siten saastunutta, että sitä ei voi soveltaa, ainakaan vaivattomasti, Jumalaan.

Miten hän, hurskas katolinen filosofi, tulee toimeen maailmassa, jossa tomismi on suosituimmuusasemassa? Marion vastaa, että Tuomaskaan ei tarkoittanut olevalla (esse) sitä mitä ens communen perinne ja siihen liittyvä Hegelin ja Nietzschen kritiikki. Lisäksi Tuomas ei liittänyt Jumalan olemista metafyysiseen olevaa koskevaan käsitykseen vaan kirjoitti, että jumalalliset asiat eivät kuulu metafysiikkaan sen objekteina (res divinae non tractantur a philosophis, nisi prout sunt rerum omnium principia).

P.S.

Kirjaa pystyy näemmä lukemaan netissä. Tein googlella haun God without Being ja ensimmäinen osuma avasi teoksen luettavaksi.

Joitakin syitä siihen, miksi en kannata reformoitua epistemologiaa

Timo Koistinen selostaa kirjassaan Usko ja tiedollinen oikeutus (STKSJ 2001) niin sanottua reformoitua epistemologiaa seuraavalla tavalla: ”Plantingan ja Wolterstorffin ajatteluun on vaikuttanut 1800-luvun Hollannissa alkunsa saanut suuntaus, jota kutsutaan ’uuskalvinismiksi’ ja jonka mukaan filosofinen ajattelu ei ole uskonnon kannalta autonomista. Uuskalvinistit ovat korostaneet, että filosofinen ajattelu ja teorianmuodostus tapahtuu erilaisten uskonnollis-maailmankatsomuksellisten ennakko-oletusten ja motiivien valossa, joten mitään täysin uskonnollisesti neutraalia filosofiaa ei ole olemassa…Plantingan, Wolterstorffin ja Alstonin teorian yksi keskeisimmistä oletuksista on se, että uskonnollisella uskolla (religious faith, fides) on doksastinen tai episteeminen sisältö. Esimerkiksi Wolterstorffin mukaan varsinainen kristillinen usko, joka on ’paradigmaattisessa muodossaan’ Jumalan lupauksiin kohdistuvaa luottamusta, edellyttää myös tavallista uskomusasennetta, eli sitä, että joitakin Jumalaa koskevia propositioita hyväksytään todeksi. Samoin Plantingan mukaan ”usko (tai luottamus Jumalaan” (belief in God) ja ”usko, että Jumala on olemassa’ (belief that God exists) kuuluvat tiukasti yhteen. Hän toteaakin, että ihminen ei voi luottaa Jumalaan, ellei tämä usko Jumalan olevan olemassa. Samaan tapaan ajattelee Alston…(ss.15-16).”

Plantingan foundationalismista Koistinen lausuu muun muassa seuraavaa: ”1980-luvun alkupuolella Plantinga muotoili klassisen foundationalismin tilalle teorian, jossa rationaalisten perususkomusten ala on laajempi kuin perinteisissä foundationalistisissa teorioissa. Tämä teoria on varsin vapaamielinen sen suhteen, minkälaisia uskomuksia perususkomusten joukkoon voi kuulua. Klassisen foundationalismin hyväksymien perususkomusten lisäksi niiden joukkoon voidaan lukea esimerkiksi muistiin ja ”toisten todistukseen’ perustuvia uskomuksia. Olennaista tässä on se, että Plantingan mukaan myös tiettyjä teistisiä uskomuksia voidaan pitää perususkomuksina: eli niiden hyväksyminen on rationaalista ilman evidentiaalisia perusteita.” (ss.46-47).

Simo Knuuttila ja eräät muut, kuten Robert Audi, ovat esittäneet, että reformoitujen epistemologien oletus Jumalan olemassaoloa koskevan uskomuksen kuulumisesta uskonnolliseen elämänmuotoon on virheellinen. Heidän mukaansa tämä uskomus on uskonnollisen kielen edellytys, mutta ei osa tätä kieltä. Knuuttilan mielestä uskonnollisen elämänmuodon kannalta riittää, että henkilö toivoo Jumalan olevan olemassa.

Esitetty kritiikki on mielestäni pätevää, sillä ajattelen, että uskonnollista elämänmuotoa ei voi rajata vain niin kutsuttujen uskovaisten (believers) alueeksi. Uskovaiset ovat yksi uskonnollisten ihmisten ryhmä, mutta käsitykseni mukaan suurin osa uskonnollisista ihmisistä ei ole uskovaisia siinä merkityksessä kuin reformoidut epistemologit esittävät.

Samalla, kun reformoitu epistemologia rajaa uskonnollisten ihmisten joukkoa, se laajentaa uskonnon aluetta liikaa väittäessään, että ei olisi uskonnollisesti neutraalia filosofiaa. Tämän oletuksen taustalla on luultavasti näkemys, jonka mukaan ihminen on homo religiosus. En usko tähän uskomukseen vaan uskon pikemminkin, ettei ole ihmisen luonnollisten ominaisuuksien vastaista olla uskonnollinen. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät ole millään tavoin uskonnollisia. On filosofeja, joiden filosofia on uskonnollisesti neutraalia siten, ettei se liity millään tavalla uskontoon. Mielestäni esimerkiksi Ilkka Niiniluodon filosofia on uskonnollisesti neutraalia, vaikka hän onkin ottanut kantaa uskonnollisiin kysymyksiin. Esimerkkeinä hänen filosofiastaan ovat Otavan julkaisemat esseekokoelmat.

On outoa väittää, että henkilö ei voi luottaa Jumalaan, ellei usko tämän olevan olemassa. Kun henkilössä syntyy uskonnollisen luottamuksen tunne, se syntyy riippumatta siitä, onko hän muodostanut mielessään Jumalan olemassaoloa koskevan uskomuksen vai ei. Luottamus on riskikäsite ja tunne eikä varmuuskäsite ja propositionaalinen asenne, kuten Plantinga näyttää ajattelevan.

Uskonnollinen usko Jumalaa koskevien propositioiden todeksi uskomisena on mielestäni liian suppea näkemys uskonnon luonteesta. Uskonnolla on ”kohtaloon”, kasvatukseen, tahtomiseen, tunteisiin ja käyttäytymiseen liittyviä ulottuvuuksia, jotka ovat sen kannalta vähintäänkin yhtä tärkeitä ja luultavasti tärkeämpiä ulottuvuuksia kuin usko uskonnollisten propositioiden totuuteen.

Lisäksi uskonnollisten oppien luonnehtiminen tosiksi tai epätosiksi propositioiksi on yksinkertaistava näkemys uskonnollisen kielen luonteesta. Onko esimerkiksi viimeinen tuomio propositio tai joukko propositioita, joka tulisi myöntää tai kieltää? Mielestäni se on pikemminkin kuva, joka totuuden tai epätotuuden arvioiminen on yhtä vaikeaa kuin arvioida Sibeliuksen neljännen sinfonian totuutta tai epätotuutta.

Suomessakin käyty keskustelu siitä, pitäisikö uskontunnustuksen yhteydessä jotenkin ilmoittaa, mikä siitä on totta ja mikä ei, osoittaa mielestäni infantiilia asennoitumista uskonnon monimuotoista luonnetta kohtaan ja uskonnollisen kielen luonteen väärinkäsittämistä.

Giffordin sääntö lausuu: ”on aina, kaikkialla ja kenelle tahansa väärin uskoa mitään riittämättömän evidenssin perusteella.” Toisin sanoen siinä katsotaan, että uskomuksiin liittyy velvollisuuksia. Reformoidut epistemologit eivät kiistä tätä, mutta tulkisevat näiden velvollisuuksien sisällön toisin kuin Gifford, joka luonnehti riittämättömän evidenssin perusteella syntynyttä uskomusta rikokseksi ihmiskuntaa kohtaan.

Niillä perusteilla, joilla Plantinga muodostaa foundationalisminsa, päädytään relativismiin ja eräänlaisen postmodernismiin. Miksi tässä yhteydessä pitäisi enää puhua uskonnollisen uskon rationaalisuudesta, kun rationaalisuus hajautuu asiaksi, joka voi tarkoittaa lähes mitä tahansa? Eikö tämä ala olla jo jonkinlainen ”rikos ihmiskuntaa kohtaan”?

Vaikka foundationalistinen kanta voi ehkä tukea sellaisen näkemyksen osoittamista, että Jumalan olemassaoloon uskova henkilö ei ole kahjo, uskon, että se ei ole riittävä teoria tiedon luonteesta, vaan evidentialistinen näkemys, jonka mukaan tiedon tulee perustua erilaisiin todisteisiin, on oikeansuuntaisempi ja intuitiivisesti luontevampi teoria siitä , mitä tieto on.

Jumalan olemassaolon uskonnollisen uskon ehdoksi asettavan kalvinismin taustalla ovat imperialistiset pyrkimykset, pyrkimys maailmanvaltaan. Se merkitsee sitä maailmanpoliittiseksi, mutta myös tieteellisesti. Reformoitu epistemologia on mielestäni faustinen uni, sitä samaa unta, jota näkevät kaikenteoriasta unelmoivat tieteilijät. Miksi sellainen pitäisi olla, pitääkö kaiken olla selitettävissä? Näin toimittaessa sivuutetaan viime vuosisadalla esille noussut kenties ainoa todellinen uutuus tietoteoriassa: pitääkö oletus, jonka mukaan tiedon lisääntyminen on aina hyvää, paikkansa?

Teismi on filosofinen oppirakennelma. Mielestäni uskonto ei ole filosofiaa. Kristillisen uskon kannalta olennaisempia Jumalaan liittyviä kysymyksiä ovat Hänen mysteerinsä, katoamisensa, pimeytensä ja salaisuutensa, suhde pahaan sekä esimerkiksi kolminaisuusoppi. Henkilö voi rukouksessa sanoa ”Jumala, jos olet olemassa”, mutta tämä ei ole filosofinen teistinen kannanotto. Mikäli se on sellainen, henkilö lakkaa rukoilemasta.

Erityisesti kristillisessä uskossa on kysymys Jumalan kohtaamisesta toisessa ihmisessä, Jeesus nasaretilaisessa, sekä toisissa ihmisissä, lähimmäisissä. Toivo, pelastuksen toivo, liittyy näihin kohtaamisiin.

Olisiko Genetsaretin järven kalastajien pitänyt ensin muodostaa päässään Jumalan olemassaoloa koskevan proposition assentoiminen kuullessaan kutsun ”seuraa minua”. Ja olisiko heidän tästä kutsusta seuranneen pitkin poikin Galileaa tapahtuneen heilumisen seurauksena pitänyt jotenkin selittää maailma Jumalalla?

Joulukalenteri

Seuraava luukku, olkaa hyvä!

Kuumaakylmää

1960- ja 1970-luvuilla lapsille järjestettiin pikkujouluiksi kutsuttuja tilaisuuksia joulukuun ensimmäisenä päivänä. Yhtenä tapahtumana oli kuumaakylmää, leikki, jossa pieni lahja oli piilotettu kaapin taakse ja lapsen kulkiessa sitä kohti lausuttiin että kuumenee, ja lapsen kulkiessa siitä etäämmälle lausuttiin, että kylmenee.

Pikkujoulut ovat sittemmin muuttuneet aikuisten juhliksi, joissa saa iskeä typerältä pomolta hampaat kurkkuun, harjoittaa haureutta työtoverinsa kanssa ja juoda päänsä täyteen kalliita humalluttavia juomia. Niiden viettäminen aloitetaan lokakuussa ja päätetään hyvissä ajoin ennen vappua. Siirtyminen maatalousyhteiskunnasta urbaaniin todellisuuteen merkitsee sitä, että ihmisen on itsensä ryhdyttävä jouluna teurastettavaksi siaksi.

Itse asiassa en tiedä, onko tämäkään yllä enää muodissa, vai viedäänkö porukat konserttiin tai teatteriin ja tarjotaan hillitty illallinen, jolla työnantaja kustantaa korkeintaan lasillisen punaviiniä. Saattaa olla suositumpi tapa nykyisin.

Itse vein porukan viikko sitten Kuopion musiikkikeskukseen kuuntelemaan Kuopion tuomiokirkon kamarikuoron 30-vuotiskonserttia. Johtaja, Pertti Rusanen, on johtanut kuoroa koko tuon ajan, ja se merkitsee noin 500 konserttia. Lauloivat nyt suomalaisia lauluteoksia, kuten Kuulaa. Kuoron harjoittelutahdista vinkiksi Pertti oli harjoittanut kuorolla myös Verdin Heprealaisten orjien kuoron, joka tietysti sopii myös työpaikan pikkujoulujuhlan ylevöittämiseksi.

Kuumaakylmää on hyvä, pikkujouluista mieleen jäänyt leikki. Mitä kaapin taakse onkaan piilotettu ja kuka ja mikä valistaa, onko kulku kuumenevaa vai kylmenevää, oikeaan osuvaa vai loitontuvaa?

Raamattututkimuskritiikkiä

Rauno Räsänen kirjoittaa blogissaan Alvin Plantingan jumalatodistuksesta ja viittaa Tapio Puolimatkan teokseen Usko, tieto ja myytit (2005). Tänä syksynä Puolimatka, Jyväskylän yliopiston kasvatusfilosofian professori, julkaisi uuden kirjan Usko, tiede ja Raamattu. Kirjoitin siitä laajemman arvion toisaalle, joten mainitsen tässä vain pari keskeistä asiaa.

Tapio Puolimatkan teoksen tarkoituksena on raivata tilaa Jumalalle tieteellisessä keskustelussa sekä erityisesti osoittaa historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen liittyviä ongelmia. Teos liittyy kansainväliseen historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen arvostelevasti suhtautuvaan suuntaukseen.. Ehkä tunnetuin tämän raamatuntutkimukseen kriittisesti suhtautuvan suuntauksen puheenvuoro on Hermes and Athena: Biblical Exegesis and Philosophical Theology (by Eleonore Stump, Thomas P. Flint; University of Notre Dame Press, 1993).

Kirjoittaja puolustaa reformoidun epistemologian merkittävimmän ajattelijan Alvin Plantingan näkemystä uskonnollisesta uskosta yhtenä perususkomuksena. Pitääkin paikkansa, että tutkijat olettavat lukuisan joukon asioita. En kuitenkaan usko, että perususkomukset selittävät tieteellisen toiminnan luonnetta niin voimakkaasti kuin Plantinga esittää. Esimerkiksi W. van Quinen empirismikritiikkiä koskevan keskustelun lopputulemaksi jäi, että Quine joutui vetäytymään rigoristisesta kannastaan. Perususkomuksia voi arvioida kriittisesti ja niiden taakse voi nähdä.

Uskonnollinen usko näyttää Puolimatkan mukaan olevan eräänlainen maailmanselitys kalvinistisesti tulkittuna. Tässä hänen kantansa näyttäisi poikkeavan niin keskiaikaisesta teologiasta kuin luterilaisesta teologiastakin.

Keskiaikaisessa teologiassa uskonnollisen uskon maailmanselitysosa jää luonnollisen filosofian tehtäväksi.

Myöhäiskeskiajalla taas Duns Scotus esittää, että olevaa olevana tutkivan metafysiikan viimeinen kohde on kyllä Jumala, mutta järki on nykyisessä tilassaan sikäli puutteellinen, että Jumala nähdään vasta taivaassa. Jumala on siten järjen kohde silloin, kun järkeä tarkastellaan objektiivisesti, mutta ei silloin, kun sitä tarkastellaan nykyisen elämän rajoitusten puitteissa. Suomalaisessa luterilaisessa uskonnollisessa perinteessä asia on ilmaistu näin: kaupungin herkkuja ei jaeta matkalla.

Teoksen keskellä käsitellään parinsadan sivun verran raamatuntulkinnan ja tieteenhistorian välisen suhteen kehkeytymistä. Jakso ei ole mielestäni onnistunut, sisältää mielestäni hyvin ongelmallisia tulkintoja eikä ole filosofian- ja teologianhistoriantutkimuksellisesti perusteltu. Lisäksi sitä ei tarvittaisi kirjan argumentaation tueksi.

Teoksen ansiot liittyvät yhtäältä siihen, että se esittelee modernin angloamerikkalaisen uskonnonfilosofisen keskustelun ideoita ja toisaalta siihen, että se ilmaisee tekijän tässä viitekehyksessä muotoileman näkemyksen. Teoksessa on runsaasti mielenkiintoisia kirjallisuusviitteitä ja tekijä selostaa viittaamiensa kirjojen sisältöä hyvin.

On hyvä olla tietoinen, että historiallis-kriittinen raamatuntutkimus ei ole itsestäänselvyytenä hyväksytty nimenomaisesti niiden englanninkielisten tutkijoiden keskuudessa, joiden alana on tieteenfilosofia ja sen suhde uskonnolliseen uskoon.

Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että jumalakysymyksellä tulisi olla ainakin teologisessa tieteessä olennainen paikka vaikka käsitykseni sekä uskonnollisesta uskosta että tieteestä on eri tavoin värittynyt kuin kirjoittajan teoksessaan esittelemä näkemys. Mielestäni plantingalaisen ratkaisun ongelmat ovat osittain samanlaisia kuin plantingalaiselle ratkaisulle historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ongelmat: juttu menee niin rationaaliseksi, että se on jo absurdia.