On tullut tässä lehtitilaukset perutuksi ja toimittajantolloja mollatuksi sellaisin ottein, että nytpä päätän antaa mä kiitosta, kun aihetta siihen on.
Lapinlahden ja Varpaisjärven paikallislehdessä on tänään aukeaman juttu kirjailija Matti Pulkkisesta. Jutun on taidollaan laatinut lehden toimittaja Katri Eskelinen, kirjallisuudenmaisteri ja keskeisimpiä henkilöitä ainoassa urheiluseurassa, jonka jäsen olen, Putkinotkon naisvoimistelijoissa.
Pulkkinen on asunut niin kutsutussa luontokylässä Lapinlahdella jo vuosia. Veden ja sisävessan puutteen sekä erityisesti 17 kilometrin hyisen mopomatkan takia Pulkkinen on nyt suonut itselleen oikeuden muuttaa Lapinlahden kirkonkylään nauttimaan kirkolla asumisen etuloista.
Pulkkinen selostaa haastattelussa autioituvien kylien tilannetta. Juttu on otsikoitu ”Kylien autioitumista seuraa sosiaalinen autius”. Vain yksittäisiä ihmisiä on jäljellä ja hekin näkevät toisistaan vain auton jäljet, lausuu Pulkkinen.
Pulkkisen mukaan ihmisten tapaamattomuuden synnyttävän autiuden täyttää mielikuvitus, joka on sitä luokkaa, että jos kaiken uskoisi, kulkisi ulkona vain aseen kanssa. Pahoja puheita viljellään vuolaasti. Jos menet kehumaan jostakusta, että siinä vasta näppärä kirvesmies, todetaan jo heti, että eikös sillä olekin kortti kuivumassa. ”Jos joku korvessa väittää, ettei yksinäisyys puristeleisi, epäilen, että valehtelee.”
Hän epäilee, että kylille ei saada väkeä muuta kuin ehkä ekokatastrofin avulla.
Pulkkisen kuvaus sosiaalisesta autiudesta, kuvitelmien maailmasta, pahansuopuudesta ja yksinäisyydestä on ehkä yksiulotteinen todistus, mutta mielestäni hän kiinnittää osuvasti ja valehtelemattomasti huomiota johonkin aidosti olemassa olevaan tasoon.
Tiedän kyllä kyliltä henkiseltä tasoltaan maailmanluokan tapauksia ja itse asiassa ajattelen kokemusteni perusteella siten, että vahvin ja kekseliäin väki elää periferiassa. Jotta voisi nähdä maailman, on päästävä maailman ulkopuolelle. Raukat menkööt merten taa, olen joskus mietiskellyt, kun oma voima vajoaa. Ystävällisyyttä ja uhrautuvaisuuttakin olen kohdannut enemmän kuin Pulkkisen haastattelun perusteella voisi ajatella.
Silti on väkevä huomio, että keskittymisen hinta on sosiaalinen autius, jonka ytimessä on pimeyttä ja paljon.
Meillä on sellainen keskittämisen logiikka, että Helsinki on kaiken keskus. Se ei ole vielä hukkunut veteen, mutta ainakin rautatieaseman seutu on hukkunut virstanhajuun sen jälkeen kun lähdin, kolmannen polven paljasjalkainen stadilainen muuten, tätä tulvaa pakoon.
Maakunnissa syytellään tätä Helsinkikeskeisyyttä ja kilvoitellaan siitä, mikä 20 000 – 50 000 asukkaan parakkitaajama olisi paikallinen keskus. Tässä ajattelu ei eroa siitä helsinkiläiseksi ajatellusta logiikasta, jota kovasti arvostellaan: keskus pitää olla ja ihmiset tuupata sinne. Ongelma vain on se, että keskuksiksi pyrkivät kylät ovat sikäli heikkoja, että niistä ei ole alueensa vetureiksi vaan pikemminkin imureiksi. Ne eivät säteile ympäristöönsä vaan syövät sieltä niiden voimavaroja täyttääkseen vajeitaan.
Keskittämisen logiikan sijaan pitää ajatella uudet ajatukset koko maassa, mikäli sosiaalisen autiuden kummitustarinat ja huonot välit halutaan muuttaa toisenlaisiksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Tiedätkös yhtään niin sanotusti kehittyneempää 'korkeakulttuuria', jossa väestö ei olisi ikäänkuin determinoidusti ryhtynyt pakkautumaan joihinkin harvalukuisiin suuriin keskuksiin?
Sanotaan, että Euroopan voima on ollut sen monikansallisuudessa, kaupunkikulttuurissa eli monissa paikallisissa keskuksissa - siis ylipäätään vaikutteitten ja intressien pluraalisuudessa, jotka ovat tietenkin synnyttäneet sotia mutta myös paljon hedelmällistä yhteistyötä.
Yhtä kaikki - Euroopan asujaimisto on etenkin modernisaation aikana vaeltanut kaupunkeihin pitempään kuin missään muaalla, vaikka vanhoja kaupunkeja ei alunperin olekaan voitu rakentaa yksityisautoilua silmälläpitäen kuten Suomessa, joka on kaupungistunut oikeastaan vasta 1900-luvulla.
Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassakin on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut käynnissä valtava urbanisoitumiskehitys.
Japani ja USA ovat tietysti aivan omat tapauksensa.
Suomi taas on asukasluvultaan niin pieni valtio, ettei tänne voi kasvaa kuin yksi metropoli, jonka ympärille kaikki keskittyy.
Mutta tilanne muuttuu. 5 miljoonaa ihmistä ei voi sulloutua suur-Helsinkiin, ellei sitten ryhdytä 'valloittamaan' esim. Sipoota (kuten on jo tehty), rakentamaan pilvenpiirtäjiä ja tunneleita oikein urakalla, mikä on mielestäni sekä ekologisesti että ylipäätään sosiologisesti järjetön ratkaisu - sanottiinpa New Yorkista tai Singaporesta mitä tahansa.
Ilmansaasteet näissäkin kaupungeissa vastaavat pahimmillaan paria askia tupakkaa päivässä (Singaporesta, jota kehutaan muka ekologiseksi, en ole varma).
Sitäpaitsi osa maailman suurimmista kaupungeista koostuu joka tapauksessa slummeista. Infrastruktuuri ei kehity samassa tahdissa kuin väestö lisääntyy.
*
Entä jos kaikesta huolimatta visioisimme urbanisaatiota Suomessa oikein tosissamme viimosen päälle.
Kaikki, joille se onnistuu, muuttakoon Helsinkiin tai sen ympäristöön.
Muu Suomi julistettakoon luonnonsuojelualueeksi lukuunottamatta muutamaa kaupunkikeskittymää.
Lapinlahti ja Portaanpään kristillinen opistokin olisivat 'rauhoitettua aluetta'.
Portaanpäätä käytäisiin sitten katsomassa täältä Tapanila-Malmi-Puistola-taajamasta kuin aboriginaalien yhdyskuntaa ikään - maksua vastaan tietenkin.
Nettoaisitte isot rahat pääsylipputuloilla, majoituksella ja kulttuuriantropologisesti kiinnostavilla luennoilla ;)
Hiukan samaan tapaan kuin Valamo parin kolmen viime vuosikymmenen aikana.
*
Tuosta löytyy nykyfaktaa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaupungistuminen
Rane
Olet oikeassa, valitettavasti. Pihvi on se, että Helsinki on ainoa kokoluokaltaan kaupungin mitat hädintuskin täyttävä keskus Suomessa, mutta samalla urbanisoitumisen myötä se Helsinki, jossa olen elänyt, on muuttunut. Kotipaikkojani olivat Kruunuhaka ja Johannes, jotka olivat eräänlaisia kirkonkyliä. Yhden ainoan kaupungin mahdollisuutta ei ymmärretä, kun koetetaan väkisin väkisin tehdä metropoleja joka mämmilästä. Toijalan taakse pitäisi perustaa Suomen mummola ja luonnonsuojelualue. Minulla on sellainen idea, että teen eräästä metsästä Jumalandian. Sinne tulee demonijuna ja itseruoskintapiste. Ja rahat pois. Sulle, hyvä veli, jäsenetuhintaan tiskin alta...terveisin pappisskunkki Petri
Kyllähän Toijalan yläpuolisen Suomen voisi myydä venäläisille uusrikkaille, ehkä Tamperetta ja Oulua lukuun ottamatta. Nyt ne pirulaiset matkustavat Siperiasta asti hiihtämään ja luistelemaan Suomeeen, vaikka niillä itsellään on lunta, jäätä ja pakkasta tundralla loputtomiin, ja ikirouta. Kuopiossakin on aloitettu katukilpien muuttaminen kyrillisiksi. Vanhan keskikoulun aikana täällä piti lukea venäjää ja kaupunkia sanottiin Suomen Moskovaksi. Joutaakin saada takaisin vanhan maineensa.
Ja voi jukoliste Petteri Parosen Sarasvuo-hömpötystä. Onhan Kuopio puoli maailmaa ja Sarasvuo puoli jumalaa, mutta silti. Anna mun kaikki kestää.
A-K.H
Kaikki kunnia lehdistölle ja tälle sisäiselle sankarivainajalle Pakilasta, muuta eikö kuule ole aikoihin eletty, kun lukee lööpissä, että Sarasvuo saapunut Kuopioon! Minulle soitti sen firmasta kerran yksi konsulentti ja kysyi, että tietäisinkö hyviä kirjoja imagonmuutokseen. Sanoin, että kyllä tiedän, mutta se maksaa 7000 euroa minuutti. Yhteydenpito loppui kuitenkin valitettavasti siihen.
Minä olen elänyt puolet elämästäni maalla, vähän joka puolella Suomea. Parhaimmat paikat olivat Sukevan keskusvankila vv. 47-50 ja Etelä-Pohjanmaan Järviseutu ja siellä erityisesti Särkikylä Evijärveltä, vv. 1978-86. Väliin mahtuu sitten Kangasala, joka alkoi jo keskikoulun aikaan olla Tampereen esikaupunki ja Etelä-Pohjanmaan Kyrönmaa, jossa samat vanhat iikollit pitävät jöötä niinku aina.
Kaupunkejakin mahtuu joukkoon paljon, niistä pidin Tukholmasta ja New Yorkista ja Oregonin Portlandista. Helsinki alkoi olla kannibaalien miehittämää 70-luvulla, joten sieltä lähdettiin pakoon.
Nyt olen jumissa Vaasassa. Ehkä jumiutuminen hellittää ennen kuin otan ja dementoidun tänne.
Helsinki on todella muuttunut tuntemattomaksi. Tututkin ihmiset puhuvat löperyyksiä, pinnallisuus kukoistaa. Ja oletan että ihmisten toistensa ahmimiselle ei näy loppua.
Loppuunpalaneita tuntuu olevan paljon, ihan nuorissakin.
Kuka lie aikoinaan lausahtanut: Siellä hyvä missä ei meitä. (?)
Yksinäisyyden kokemus lienee ainakin hitusen erilaista kokea kaupungeissa kuin autioituneella maaseudulla.
Kaupungissa pahimmillaan yksilö on kuin keon muurahainen, tai häkkilintu. Keskellä toisia ja välinpitämättömyyttä.
Maaseudulla taas ihminen tulee enemmän osaksi luontoa, vuodenaikojen kiertokulkua. Hänen ahdistuksensa saattaa liittyä -vapaamman taivaan- alla kosmisempia ulottuvuuksia, kuin kaupungin vuokrayksiön ikkunasta kelmeitä kaupungin valoja seuraavalla.
Liekö meitä helpompi hallita, ja tarvittaessa jonkun myös tuhota, kun kaikki olemme pakattuna mahdollisimman tiiviisti samalle alueelle?
No kehityksen kulku on nyt tänään tämä -laumoittuminen kaupunkeihin,
parempiin elinmahdollisuuksiin, parempaan elämään, ja työn perään on lähdetty jo ties kuinka kauan maaseuduilta. Eikä loppua näy, ainakaan ennen kuin luontoäiti puuttuu asioiden kulkuun.
Makaaberia suorastaan on, että täällä pikkukaupungeissa puretaan kerrostaloja asukkaiden puutteessa, kun taas pääkaupungissa asunnottomia asunnontarvitsevia riittää.
Mutta milloinkas ne onnen lahjat tasan menisivät.
Leonoora, muistaakseni Pariisi rakennettiin vuoden 1871 kommuunin ja kommunardikapinan jälkeen uudelleen levein bulevardein, niin että asukkaita olisi helppo valvoa.
Roomassa Mussolini rakensi mahtitien Vatikaaniin asti, ehkä hän tahtoi valvoa sitä.
Tässä kaupungissa leveät bulevardit tulivat sen jälkeen kun vanha Vaasa paloi ja Järnefelt oli kuvernöörinä, Setterbergin asemakaava ja paljon hienoja kuvernementin taloja.
Olet aivan oikeassa siinä, että maaseudulla vuodenajat, nämä nyrjähtäneetkin, tuntuvat tosilta ja ihminen elää sitä sykliä herkemmin kuin ikinä kaupungissa.
Siinä on sellainen puoli, että kun viimassa ja tuiskussa ja auringossa kulkee ja ahavoituu, niin "minä" saa rajansa, vaikka tuuli kulkeekin ihoa pitkin hermoratoihin ja sieltä aivoihin.
Pimeimpäänkin aikaan maaseudulla oli parempi hengittää. Täällä olisi ihmisiä joita vasten hengähtää, mutta harvemmin sellaisia tapaa.
Selkänojaa täällä selvästi kaipaavat monet.
Lähetä kommentti