Itsenäinen Suomi 90

Puhe itsenäisyyspäivänä 2007 Varpaisjärvellä


Suomen senaatti antoi 4. joulukuuta 1917 Suomen kansalle osoitetun itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi tasan 90 vuotta sitten tästä päivästä. Julistuksessa todetaan, että eduskunta on 15. päivänä marraskuuta julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, jonka tärkein tehtävä on Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttaminen ja turvaaminen. Tämän jälkeen todetaan: ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava, Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.” Julistus jatkuu toteamalla hallitusmuodolliset tehtävät, jotka se edellyttää, käsittelee Venäjän tilannetta sekä vetoaa kaikkiin julistuksen lukijoihin sen puolelle asettumisesta. Siinä lausutaan: ”Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen.

Julistuksessa mainitut arvot ovat vapaus, riippumattomuus, itsemääräämisoikeus sekä sivistys. Ne muodostivat Suomen valtiollisen historian toisen vaiheen. Valtiollisen historiamme ensimmäinen vaihehan oli Porvoon valtiopäivillä 1809 perustettu autonominen suuriruhtinaskunta. Se poikkesi Ruotsin yhteydessä olleesta Suomesta siten, että maalla oli oma oikeusjärjestelmä ja perustuslaki. Näin Suomen valtio perustettiin jo 1800-luvun alussa. Itsenäiseksi se tuli 1917.

Suomen valtion ensimmäinen vaihe, autonomisen suuriruhtinaskunnan vaihe, merkitsi maamme valtiollisen infrastruktuurin luomista, teollisuuden syntymistä, Suomen kohoamista, kuten itsenäisyysjulistus lausuu, sivistyskansojen joukkoon. 1900-luvun alkuun tultaessa Suomessa oli hallitusmuodollisen järjestyksen lisäksi lainsäädännöllisesti turvattu oma kieli, itsenäinen kuntajärjestelmä, koululaitos sekä raha. Oikeuslaitoksemme oli korkealaatuinen ja rangaistusjärjestelmää oli lievennetty, mikä on aina ollut sivistyskansojen keskeinen tuntomerkki.

Tuossa vaiheessa Suomi oli vahvasti sidoksissa nykyterminologiaa käyttääksemme globaaliin tai ainakin kansallisvaltioiden rajat ylittävään järjestelmään. Itsenäistymisessä oli kyse tahdosta nousta omille jaloille, olla riippumaton ja vapaa.

Valtion toinen vaihe, itsenäisen Suomen aika, merkitsi nyt keskittymistä oman tien rakentamiseen. Se merkitsi myös eräänlaista sulkeutumista. Suomen tahdottiin elävän omavaraisesti ja riippumattomasti muusta maailmasta. Vaikutteita muualta tuli toki saada ja kauppaa muun maailman kanssa käydä. Suunta oli kuitenkin pikemminkin Suomesta maailmalle kuin maailmalta Suomeen. Suomi tuli juosta, säveltää, kirjoittaa ja muotoilla maailmankartalle.

Erityisen kipeäksi kysymykseksi heti itsenäisyyden alkuvaiheessa muodostui sisällissodan arpien paikkaaminen ja kahtia jakautuneen kansakunnan eheyttäminen. Käytän tietoisesti sanaa sisällissota. Sota ei ollut pelkkä vapaussota, sillä suomalaiset sotivat keskenään eivätkä vain Venäjän vallasta irtautumiseksi. Se ei myöskään ollut pelkkä kansalaissota, sillä siihen osallistui kahdenkin vieraan vallan joukkoja.

Vaikka tuon tapahtuman arvet ovat säilyneet osittain nykypäivään asti, voi kuitenkin perustellusti lausua, että Suomen kansa eheytyi yhteisen uhkan edessä talvisodassa. Tuona aikana koettiin, että Suomi ei puolusta vain kotejansa vaan se on länsimaisen sivistyksen etuvartio. Tälle aatteelle syttynyt ja siinä yhdistynyt kansa pelasti itsenäisyytensä erityisesti kesän 1944 torjuntataisteluissa. Niistä se palasi kotiinsa ja alkoi rakentaa maata uudelleen.

Vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä maailmankartalle viety Suomi, jonka itsenäisyys taisteltiin sotien, rakennettiin menestystarinaksi. Tästä menestystarinasta nykyinen sukupolvi lausuu syvimmän kiitoksensa teille, sotaveteraanit ja jälleenrakentajasukupolvi. Olemme saaneet nauttia vapaustahtonne ja tulevaisuudenuskonne pohjalta kasvaneista hedelmistä jo kauan.

II
Samalla tuntuu perustellulta todeta, että olemme tulleet uuteen tilanteeseen Suomen valtiollisessa historiassa. Tämän uuden tilanteen synty ajoittuu 1990-luvun alkuun. Se muodostaa monin tavoin käännekohdan maamme historiassa. Kytkös Neuvostoliittoon sen hajotessa muuttui juuriin käyvällä tavalla. Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Maata kohtasi sen varattomuuden partaalle ajanut lama, jonka jälkiseurauksia on korjattu tähän päivään asti. Nämä muutokset yhdessä ovat kohdistaneet voimakasta painetta jokaiseen arvoon, joka on esitetty itsenäisyysjulistuksessamme: vapauteen, riippumattomuuteen, itsemääräämisoikeuteen ja sivistykseen.

Tänään olemme syvällisellä tavalla riippuvaisia maailmantaloudesta ja –politiikasta. Itsemääräämisoikeutemme on kansainvälisten sidoksiemme tähden vähintäänkin suhteellista. Sivistys on saanut tehdä tilaa sen paikalle asetetulle osaamiselle. Vapaus on suurta yksilön kohdalla, mutta olemmeko kansana tai valtiona vapaa?


Tässä kehityksessä keskeisintä on maailmanlaajan talouden muodostuminen kaikkea tapahtumista ohjaavaksi tekijäksi. Suomessa ilmiö kohdataan puheena kansainvälisen kilpailukyvyn merkityksestä sekä kannustuksena tuottavuuden lisäämiseen. Sivistyskäsityksen muuttuminen osaamiskäsitykseksi on näiden ajattelutapojen johdonmukainen seuraus. Tuottavuutta lisättäessä keskeistä on lisätä erilaisten tuotteiden valmistamistaitoa, osaamista. Näin koulutus nähdään tuotannontekijänä ja tieto vastauksena elinkeinoelämän kysymyksiin. Edelleen johdonmukainen seuraus tästä ajattelutavasta on se, että lähes kaikki elämän osa-alueet avataan markkinoille tuotteistamalla, hinnoittelemalla ja kilpailuttamalla ne.

III
Kuluvana syksynä olemme seuranneet näytelmää, joka merkitsee terveydenhuollon osalta sen viemistä markkinoille. Tehtyyn palkkasopimukseen sisältyy ehto, jonka mukaan terveydenhoidon palkankorotukset toteutetaan, mikäli alaa tehostetaan. Tämä merkitsee työntekijöiden määrän ainakin suhteellista vähentymistä, palveluiden ulkoistamista ja yksityistämistä. On hyviä perusteita arvella, että tämäntapaiset ratkaisut tulevat toteuttamaan todellisen palvelurakenteen muutoksen. Kuntauudistuksen lakia vastaan voi vielä hieman niskuroida. Voi perustellusti todeta, että mikäli joku laki on hämärä suhteessa perustuslakiin, on tietenkin noudatettava perustuslakia, jonka mukaan kunnilla on itsehallinto. Edelleen voi todeta, että väkimäärärajoitukset eivät perustu julkisaatettuun tutkimustietoon ja ovat lisäksi mielijohde, jonka täyttämättä jättämisestä ei määritellä laissa rangaistusta. Sen sijaan työmarkkinoilla tapahtuneiden muutosten seurauksena vaikuttaa ilmeiseltä, että kunnat joutuvat erittäin suuriin vaikeuksiin, mikäli ne koettavat tulevaisuudessa itse tuottaa kaikki peruspalvelut. On luultavaa, että peruspalveluita ostetaan muualta, ja hinta on markkinahinta.

Koulutus ja terveydenhuolto ovat tärkeitä esimerkkejä muutoksesta, jonka keskellä elämme. Ne molemmat ovat olleet hyvinvointivaltion keskeisimmät tukijalat. Koulutuksen yksipuolistuessa liiallisesti osaamiseksi ja tuotannontekijäksi monipuolisen ja aidot innovaatiot mahdollistavan sivistysjärjestelmän perustaan muodostuu rapautumista. Kun terveydenhuolto viedään nyt markkinoille, nämä markkinat eivät ole vain kotimaiset vaan kansainväliset. Markkinahinta on kansainvälinen ja myös palveluiden tuottajat ovat kansainvälisiä. On esimerkiksi kiinnostavaa nähdä, kuinka ison osan jokin ylikansallinen terveydenhoitoyritys tuottaa koko Pohjois-Savon terveyspalveluista muutaman vuosikymmenen kuluttua.

Tällaiset asiat lisäävät riippuvaisuutta ja herättävät kysymyksen vapauden määrästä. Valtiollisen historiamme uudessa tilanteessa kohtaamme siis edelleen samat perusarvot kuin itsenäisyysjulistuksen laatijat – vapauden, itsemääräämisoikeuden, riippumattomuuden ja sivistyksen. Ne ovat edelleen eläviä ja ajankohtaisia. 90 vuotta niiden muotoilemisesta ei ole tehnyt niitä elinkelvottomiksi. Asemamme on kuitenkin hyvin toisenlainen kuin itsenäisyysjulistuksen muotoilijoilla. Heille vapaus, itsemäärääminen, riippumattomuus ja sivistys olivat asioita, jotka oli pantava toimeen. Heille, ajan kovasta yhteiskunnallisesta tilanteesta huolimatta, nämä arvot aukaisivat innoittavan ja valoisan tulevaisuuden ja antoivat mielekkyyden koko heidän toiminnalleen. Me taas pikemminkin joudumme kysymään, onko meillä näihin varaa. Elämme yhteiskunnassa, jossa erityisesti vapauden, itsemääräämisen ja riippumattomuuden oikeudet ovat kunniassa ja viety yksilön tasolla niin pitkälle, että yhteiskunta on vaikeuksissa silloin, kun hänen elämänsä vaatisi ulkoista ohjausta. Mutta yhteisönä, kansankuntana ja valtiona näiden arvojen ja oikeuksien toteutuminen on paineen alaista.

IV
Miten kohdata tämä uusi, joiltain osin vaarallinen, mutta ehkä sittenkin pikemminkin jännittävä ja ratkaisua odottava tilanne?

Mielestäni kohtaamisen ydin liittyy juhlavuottaan viettävän Mikael Agricolan sanoihin: ”joka tuntee suomen kielen, tuntee Suomen mielen”. Me elämme maailmassa, joka uusintaa sanastonsa ja niihin liittyvän lomakkeistonsa muutaman vuoden välein. Käsittääkseni esimerkiksi työpaikkojen paljon puhuttu huonovointisuus liittyy tähän. On henkisesti tukalaa, kun merkittävä osa työnteosta kuluu uusien sanojen omaksumiseen, sanojen, joiden sisältö on epäselvä.

Tällaiseen ei auta muu kuin koulia itselleen sellaiset ajattelemisen ja kommunikoimisen taidot, joiden avulla on mahdollista nähdä, mikä kielen sisältö on vai onko sitä kenties ollenkaan. Erityisen keskeistä tällaiselle pyrkimykselle on välttää monoliittisia ja yksiarvoistavia puhe- ja ajattelutapoja. Tällä hetkellä tämä merkitsee kriittistä suhtautumista taloudelliseen ja tuotannolliseen kieleen. Se kieli on meille nyt tarjottu kieli. Alamme ymmärtää sen seurauksia, kun huomaamme, että vain harva elämänalue on jäänyt viemättä markkinoille. Taloudellis-tuotannollisen kielen välttäminen muodostaa salvan, jonka avulla suljemme sellaisten asioiden pääsyn markkinoille, joita emme sinne tahdo.

Markkinat ja kaupankäynti ovat luonnollinen elämänjärjestys. On kuitenkin luonnotonta ja epäinhimillistä, mikäli ne valtaavat kaiken muun. Kriittinen ajattelu ja kielenkäytön analyysi puolustaa moniarvoista ja monipuolista kulttuuria. Moniarvoisessa kulttuurissa ja elämänmuodossa on suhteellisen itsenäisiä elämänalueita, jotka eivät selity vain yhdestä selitys- ja tavoiteperustasta, markkinoista käsin. Tällä on merkittäviä seurauksia hyvinvoinnin kannalta. Lisäksi monipuolisen ja moniarvoisen elämänmuodon rakentaminen kielen ja ajattelun harjoittamisen kautta on olennaisen tärkeää ja modernia itsenäisyyden puolesta toimimista.

Kielen, erityisesti sen sisältöjen analysoimiseen ja ajattelutaitojen korostamiseen liittyen toinen lääke on koulutusmaailmamme irrottaminen markkinoilta. Tämä edellyttää sellaisen ajatuksen omaksumista, jonka mukaan koulutus ei ensisijaisesti ole osaamistuontantoa. Sen sijaan se on sellaisen sivistyksen harjoittamista, joka on itseisarvo. Osaaminen on tärkeä ja olennainen osa tietoa, mutta se ei ole riittävä tiedon määrittäjä. Pitää paikkansa, että tulevaisuuden haasteet edellyttävät innovaatiotoiminnan lisäämistä. Meidän on keksittävä, miten selviämme kovenevan kilpailun kalliimmaksi käyvässä maailmassa yhä vähemmällä väellä. Vain laajaan yleissivistykseen perustuva teoreettinen lähestymistapa voi antaa ratkaisuja näihin kysymyksiin. Todisteena tästä on länsimaisen tieteen ja yliopistolaitoksen historia. Mikäli näiden piirissä olisi kysytty, mitä hyötyä tästä on ja miten mikäkin asia on sovellettavissa, keksinnöt olisivat jääneet tekemättä. Innovatiivisuuden edellytys on riittävä määrä ajattelua ja vapautta. Mikäli keksimisen sisältö on ennalta määrätty, keksiminen muodostuu mahdottomaksi. Käsityksestä, jonka mukaan tieto tyhjentyy vastaukseksi elinkeinoelämän kysymyksiin, käsityksestä tiedosta tuotannontekijänä, on historiallisesti lähinnä huonoja kokemuksia. Tosin laaja-alaisen yleissivistyksenkin liiallisesti korostamisesta on esimerkkejä, kuten Japani. Sen väestöstä 75 % käy yliopiston. Viime kesänä tehdyn koulu-uudistuksen tärkeimpänä haasteena Japanissa on akateemisten taitojen lisääminen. Hintana on ollut kouluolojen inhimillisten suhteiden heikentyminen ja kilpailun ylikuumeneminen. Suomelle sopiva vaihtoehto olisi ehkä työelämälähtöisen osaamiskoulutuksen ja japanilaisen huippukoulutuksen välimaastossa. Se merkitsee nykyistä erittäin paljon voimakkaampaa satsaamista yleissivistävään koulutukseen kuitenkin niin, että kaikkien ei ole tarvis opiskella 10 vuotta.

Edellä mainittu sivistysnäkemys ei ole ensisijaisesti institutionaalinen kysymys. Sivistysyliopiston perustaja Wilhelm von Humboldt luonnehti yliopistoa niiden tiedolle antautuneiden ihmisten yhteenliittymäksi, jotka vapaina käytännön kysymyksistä omistautuvat totuuden etsimiselle. Vaikka tämä merkitsi yliopisto-instituution sisällä sitä, että kaikenlainen soveltava toiminta ja ammattiin harjaannuttaminen tuli sulkea sen ulkopuolelle, Humboldtin ajatus oli, että yliopisto on laajempi, universaalinen käsite. Se on eräänlainen elämänmuoto. Käytännössä se voi toteutua yhtä hyvin kansalaisopiston keskustelupiirissä kuin asialle omistautuneiden ystävien iltakahvilla. Suomalaisen sivistysperinteen korkea periaate, sivistyksen oikeus kaikille, sopii tähän näkemykseen hyvin. Suomalainen yhteiskunta ei muodostu koulutuksen perusteella syntyville yhteiskuntaluokille eikä sille, mikä on kunkin titteli. Sen sijaan se perustuu demokraattiselle sivistysnäkemykselle, jonka mukaisesti suomalainen yhteiskunta toimii hyvin silloin, kun sen jokaisella jäsenellä on riittävät yleissivistykselliset valmiudet. Lisäksi suomalaisen yhteiskunnan menestyksen perusta lepää siinä, että sen jokainen jäsen osaa ajatella itse.

Suomen itsenäistymisprosessi on syvästi sidoksissa ylioppilasnuorison toimintaan, niin 1800-luvun fennomaanisessa liikkeessä kuin 1900-luvun alun itsenäisyysliikkeessäkin. Tämä historiallinen tausta osoittaa siihen suuntaan, että myös nykyaikainen toiminta itsenäisyyden eteen on sidoksissa yliopistoon. Mutta tätä yliopistoa ei sen omien historiallisten määritelmien takia tarvitse ajatella instituution näkökulmasta. Pikemminkin se on elämänmuoto ja niiden ihmisten yhteenliittymä, jotka etsivät totuutta, pyrkivät hankkimaan tietoa saavuttaakseen edes osan totuudesta sekä harjaannuttavat ajatteluaan ja kieltänsä siten, että heille syntyy käsitys siitä, mikä maailma on ja missä mennään.

Perustakaamme siis mekin vertauskuvallisesti ilmaisten todellinen ”Itä-Suomen yliopisto”, kielen ja ajatuksen koulu ja yhteisö, joka koettaa kriittisesti käsittää aikaa, analysoida siinä esiintyvää kieltä ja sen merkityksiä sekä palauttaa kunniaansa puhetapojen ja näkökulmien moninaisuuden.

Tänään syttyvät tuhannet kynttilät. Ne ovat vapauden, riippumattomuuden, itsemääräämisen ja sivistyksen tulet, jotka pimenevässä illassa sittenkin valaisevat yhtä kirkkaina kuin 90 vuotta sitten. Hyvää itsenäisyyspäivää.