Kyykkyviheltäjiä ja pillipiipareita

Tämä filosofina ja sosiologina työskennellyt henkilö sai säveltäjäkoulutuksensa Alban Bergiltä. Hän avusti Thomas Mannia Tohtori Faustin kirjoittamisessa sekä loi Schönbergin ja Stravinskyn välille vastakohta-asetelman esitettyään että Schönbergin atonaalinen musiikki on itse musiikkiin sisältyvä välttämätön kehitystaso kun taas Stravinsky edustaa tälle välttämättömälle vastakkaista taantumusta. Säveltäjänä hän loi suppean tuotannon sekä esiintyi silloin tällöin konserttipianistina.

Ettämikäkukahähelmo?Vastaus on Theodor Adorno, Sibeliuksesta pahasti pistänyt tyyppi, joka on kirjoittanut muun muassa teoksen Philosophie der Neuen Musik.

Katsahdin tietoihin yllä luettuani Huonosti käyttäytyviä filosofeja ja havahduttani siihen, että monet filosofit ovat olleet musiikkiinpäin kallellansa.

Nietszche oli kuulemma parempi pianisti kuin ensin ihailemansa ja sitten torjumansa Wagner, joka kuulemma oli pianistina melko surkea.

Wittgensteinista mainitaan yleensä, että hänen mielisäveltäjänsä oli Schubert, soittimensa klarinetti, kotiopettajansa Brahms ja veljensä käsipuoli pianisti Paul, jolle Ravel sävelsi pianokonserton oikealle kädelle.

Heräjää tahattoman komiikan tuntu, kun von Wright siellä täällä kehuu Wittgensteinin virheetöntä vihellystaitoa. Pitäisiköhän minunkin viheltää tähän blogiin tuohon valokuvanäyttelyn alle kaikki Sibeliuksen sinfoniat lukijain ihastukseksi? Tai miten olisi Bachin Goldberg-variaatiot tai sellosonaatit?

Ehkä joku levy-yhtiö kiinnostuisi. Suomalainen filosofian dosentti viheltää kotomaansa kansallissäveltäjän koko tuotannon 15 cd:ssä arktista yksinäisyyttä ja luonnontunnelmaa uniikilla tavalla ilmentäen! Kaikki tämä on tehty köyhätkyykkyyn asennossa. Kyykkyviheltäjäfilosofi!

Rousseau oli oikeastaan sellainen. Tämä herra, jonka perintönä puhumme luonnollisesta ikään kuin sellaista tässä artefaktien maailmassa jossakin olisi, oli ammatiltaan nuottienkirjoittaja ja nokkahuilunsoittaja, milloin ei lorvinut jonkun varakkaan suojeluksessa pilleineen piiparoimassa.

Otavan isossa musiikkitietosanakirjassa Rousseau saa tittelin säveltäjä.

Hän kuulemma vaikutti romantiikan musiikkiin ihan oikeasti ja eri paljon. Hän korosti musiikkia luonnon kuvaajana ja korkeampana puheena, jossa harmoniat ovat melodian rykäiseviä kommentteja. Diderotin johdolla koottuu Ensyklopediaan eli ihkaekaan Wikipediaan hän kirjoitti artikkelin musiikista, jota sittemmin kovasti oikaistiin.

Rousseau loi muutamalla lauseella ja kuvalla paluu luontoon –filosofian, mutta toiminnaltaan hän oli romaanikirjailija ja säveltäjä. Hänen sävellyksiään esitettiin aikanaan Pariisin oopperassa. Kuuluisin kappale on Le Devin du village. Hänen viimeiseksi suuremmaksi sävelteoksekseen jäi melodraama Pygmalion.

Onks tietoo, onko näitä levytetty?

Lenin, mimeettinen halu, ihmissuhteet ja Venäjä

Oxfordin historian professori Robert Service sattui paikalle, kun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen arkistot avattiin. Tuloksena on laaja elämänkerta Leninistä, joka pyrkii arvioimaan tämän elämää, ajattelua ja toimintaa kohtuullisesti eli liioittelematta suuntaan tai toiseen. Elämänkerrassa Lenin asettuu taustaansa vasten, osoittautuu oppineeksi, mutta vain suppealla alueella, ja tunne-elämänsä osalta problemaattiseksi henkilöksi, jonka vaikutus oli mittava, mutta jota ei tulisi sitäkään korostaa liikaa. Vasemmistolainen neuvostopolitiikka olisi syntynyt ilman häntäkin.

Tsaarin vallalle kävi hieman kurjasti, sillä siltä loppui aika kesken. Venäjä oli avautumassa länteen. Sen yhteiskunnalliset olot olivat rikkaiden ja köyhien valtavasta erosta huolimatta parantuneet, sen tiede ja kulttuuri olivat astumassa eurooppalaiselle näyttämölle. Ensimmäinen maailmasota vei kaiken, länsimaistuminen ei ehtinyt toteutua. Saksan häviö sodassa puolestaan avasi tien Leninille ja hänen kumppaneille. Jos Saksa olisi voittanut, se olisi hyökännyt Venäjälle ja tuntemamme tarinan sijasta kertoisimme toisen.

Lenin ihaili länttä, mutta valikoivasti. Hänestä Saksa, Marx ja saksan teollisuus olivat loistava menestyksen mallikuva. Mutta samalla hän tahtoi venäläistää lännen. Lännen venäläistämisen pyrkimyksessään hän sai aikaiseksi yksipuoluevaltion, ideologisen monoliitin, sotaisan ateismin, valtioterrorin ja kilpailevien yhteiskunnallisten instituutioiden eliminoinnin. Tällaisena järjestelmä oli sovellettavissa yhtä hyvin katoliseen, oppineeseen läntiseen Tsekkoslovakiaan kuin köyhään Pohjois-Vietnamiinkin.

Mitä Lenin kaipasi?

Kysymys tuli mieleen selaillessani Rene Girardin teosta A Theater of Envy. William Shakespeare. (Oxford University Press 1991).

Girard lukee Shakespearen tuotannon uudelleen mimeettisen halun ja siihen kytkeytyvän kateuden näkökulmasta. Hän huomauttaa, että emme kaipaa asioita niiden sisäisten arvojen takia vaan siksi, että muutkin kaipaavat niitä. Tästä matkimisen (ja ilveilyn) pelistä johtuen välillemme syntyy jakamista, joka elättää meitä niin pitkään kuin kykenemme haluamaan sitä mitä muut. Mutta jakamisen loppuessa meistä tulee toistemme pahimpia vihollisia.

Mimeettinen kaipaus on yksi tapa käsittää myös vallankumousta. Lenin kaipasi länttä, mutta hänen poliittisen psyykensä kehittymättömyys aiheutti sen, että hänestä tuli kumppaninsa väkivaltainen muuttaja. Jaettavaa ei ollut tarpeeksi, vaan se loppui lyhyeen.

En usko, että Girardin selitysmalli on kattava - tämä sillä varauksella, että käsityksen hänen ideastaan perustuu silkkaan lehteilyyn.

Ihmisellä on kyky kaivata myös asioita niiden itsensä takia.

Mimeettisesti jaettavan loppuminen merkitsee omille jaloilleen asettumista ja muodostaa mahdollisuuden vähemmän symbioottiseen resiprookkisuuteen, jossa kaipauksen kumpikin osapuoli kaipaa ilman toisiinsa kohdistuvaa mimesistä.

Girard huomauttaa, että akateemisissa piireissä mimeettinen kaipaus ei ole ollut kovinkaan suuressa huudossa, hänen otaksumansa mukaan siksi, että se on kateuden verho.

Voi olla. Ehkä asiaa ei ole analysoitu, mutta asia kyllä elää esimerkiksi opettaja-oppilas –suhteissa. Ihminen on eläin, joka oppii matkimalla. Ajatelkaamme vain tunnettua esimerkkiä Wittgensteinista ja hänen oppilaistaan. Oppilaat matkivat Wittgensteinin eleitä, äänenpainoja ja ilmaisutapaa. Tämä oli varmasti ilveilevää, sillä matkinen suoritetaan sekä ilolla että sekä kohteelle että itselle naureskellen.

Läheskään kaikki oppilaat eivät kuitenkaan Wittgensteinista irtaantuessaan tulleet hänelle kateellisiksi. Esimerkiksi von Wright säilytti elämänsä loppuun asti kiitollisen tunteen opettajaansa kohtaan vaikka suuntautuikin filosofina toisaalle.

Mimeettisen halun tyhjentyessä niin yhteiskunnan kuin yksityisenkin ihmisen kypsyys mitataan siinä, voiko se tai hän asettua tasavertaiseen suhteeseen kaipaukseen osallistuneen kanssa, kulkea omaa tietään ja tuoda kaipauksen kohteeseen uusia ulottuvuuksia.

Pietari Suuri tahtoi eurooppalaistaa Venäjän. Lenin tahtoi sitä omalla tavallaan. Ja niin on tahtonut Putin. Venäjän ja Euroopan suhdetta voi miettiä myös mimeettisen kaipauksen näkökulmasta. Nykyinen koveneva meno, puhe Venäjän omasta tiestä, herättää kysymyksen siitä, onko Venäjän länsimaistaminen yritys, joka uudelleen ja uudelleen tyhjentyy ja synnyttää kateuden ja vihollisuuden tilanteen. Mimeettisestä halusta eteenpäin astuminen on tässä katsannossa todellinen historiallinen kohtalonkysymys.

Sodan nimi

Vuoden 1918 töistä käytetään nimiä vapaussota, kansalaissota, punakapina, kapina ja sisällissota.

Olin lapsena sellaisten vanhempien ihmisten vaikutuspiirissä, jotka käyttivät termeistä ensimainittua. Mutta olin myös toisenlaisten tarinoiden vaikutuspiirissä, Tampereella, kaupungissa, jossa Ratinansillalta etsin pienenä verta ja pelkäsin.

Aika kuluu nopeasti. Syntyessäni vuosisadan alun sodasta oli kulunut noin 45 vuotta. Suurin piirtein saman verran kuin tästä päivästä syntymäni aikoihin.

Vielä vähemmän oli kulunut toisen maailmansodan päättymisestä. Hyvänen aika, sama kuin miettisi nyt 80-luvun puolivälin asioita.

Ei itse asiassa ihme, että kun joskus 70-luvun lopulla näytettiin lopullisesta ratkaisusta eli juutalaisten tuhoamisesta tehtyä televisiosarjaa Polttouhrit, käytiin kiivasta keskustelua, sopiiko sellaista näyttää. Aikaa oli kulunut liian vähän.

Toisesta maailmansodasta, sen päättymisestä lasketaan nykyinen aika, joka joidenkin mielestä on nyt päättymässä. George Soros kuulemma on tokaissut, että 60 vuoden talouskasvu päättyy nyt kriisiin.

Ylikankaan kirjoista opin termin sisällissota, joka on perusteltu siten, että sotaan osallistui kahden vieraan vallan joukkoja, eikä se näin ollen ollut kansalaissota. Vapaussota ja punakapina ovat puolestaan niin poliittisesti värjäytyneitä, että ne eivät valota historian kulkua korrektilla tavalla.

Kukin nimittäköön kuten parhaimmaksi hartauteensa katsoo. Historiankirjoituksessa käytetään ja käytettäköön termiä sisällissota.

Äsken pidettiin seminaari kirkon suhteesta sisällissotaan. Todettiin aivan oikein, että kirkko sitoutui lähinnä valkoisen Suomen aatteeseen. Toisaalta punaisten puolella oli paljon kirkon jäseniä ja myös joitakin pappeja toimi niin sanotulla punaisten puolella.

Asiat ovat yksilöiden tasolla monimutkaisempia kuin kokonaisuuden osalta. Mika Waltari kertoo, että vieraillessaan työläiskodeissa Helsingissä hän hämmästyi näiden vaurautta, joka oli aivan toista luokkaa kuin hänen, valkoisen papin orvon pojan, konekirjoittajaäidin ylläpitämässä kodissa. Mutta riistäjäksi syytettiin, koska se on politiikkaa. Ja politiikka ei katso tosiasioita vaan on aate, joka osoittaa tosiasiat vääriksi, jos on tarpeen.

Meillä kullakin on omat sukutaustamme, mutta asettuminen jommallekummalle puolelle tai niiden ulkopuolelle ei kerro vielä millaiset ovat olleet elinolosuhteet esivanhempiemme kodissa. Pispalassa kulki sodan aikana muuan miestä väkevämpiin taipuisa tapaus, joka yöstä kajahtaneeseen kysymykseen ”punainen vai valkoinen?” vastasi mitä järkevimmin: ”riippuu siitä kuka kysyy.”

Surmatyön tehnyttä henkilöä noina päivinä tyrmässä tapaamassa käynyt sukulaiseni kauhistui tämän katseesta ja välitti tuleville sukupolville kokemuksensa: ”Niin pitää elää, että tämä ei toistu.”

Mikä on tärkeää

Portaanpään kristillinen opisto vietti eilen 85-vuotispäiväänsä. Vieraita oli 400. Juhlat olivat komeat. Kun tällainen väkimäärä veisaa Herraa hyvää kiittäkää, jo jytisee. En ole juurikaan päässyt istahtamaan koneen äärelle.

Juhlapuheen piti professori Juho Saari, mies, jonka kanssa syksyllä -89 heitimme Hampurin asemalla kolikkoa, kumpi menee Bukarestiin ja kumpi Prahaan.

Juho sanoi muun muassa näin:

"...on huomionarvoista, että kaikki hallituksemme sitten 1990-luvun alun laman ovat korostaneet kilpailukyvyn merkitystä. Hallituksemme eivät ole samalla voimalla ja antaumuksella pohtineet kysymystä suomalaisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Tässä on selvästikin kansallisen korjausliikkeen paikka, pitäähän suurin osa kansastamme nykyistä kehitystä epäoikeudenmukaisena ja -toivottavana.

Samalla tavalla on koulutuksen avulla syytä kysyä itseltämme, mikä on koulutuslaitoksemme perustavanlaatuisin tarkoitus...Nyrkkisääntömme on, mitä enemmän koulutusta, sen parempi tuotto - mutta mieluusti vielä niin, että pyrimme pitämään huolen tietynasteisesta niukkuudesta juuri oman alamme osaamisessa. Vähän kärjistäen, mitä vähemmän hammaslääkäreitä, sen parempi hammaslääkäreille. Samalla voimme koulutuksen avulla luokitella ihmiset omiin lokeroihinsa: mikään ei Suomessa ihmisiä yhtä selkeästi kuin koulutustaso.

Edellä oleva, arvoisat kuulijat, tuottokeskeinen tapa on kuitenkin Järveläisen kriteerien valossa ilmeisesti väärin ajateltu. Voisiko kuitenkin olla niin, että lähtökohtamme pitäisi - vielä nyt lähestyttäessä 2010-lukua- olla sivistys itsessään. Portaanpään opisto toimii näin ja se luo omaa profiiliaan nimenomaan sivistysopistona. Se on opiston tietoinen valinta. Käsitykseni mukaan se myös resonoi ihmisten oikeustajun kanssa: on reilua ja oikein, että kaikilla on itseisarvoinen oikeus sivistykseen."

Yhdestä noin 20 päivän aikana pitämästäni puheesta sanoin näin:

Kymmenen vuotta sitten opiston 75-vuotisjuhlassa tuotiin esille opiston merkitys sekä elettiin tunnelmassa, jonka mukaan opiston toiminta taitaa sittenkin onnistua jatkumaan rankan talouskuurin ahdingosta huolimatta. Viisi vuotta myöhemmin, 80-vuotisjuhlassa, kerroimme selviytymistarinaa. Kurimuksesta oli päästy kuiville, pettuputken pää ammotti tylsänä selän takana ja yskäisimme kuin kölin alta vedetyt merivettä. Nyt kerron kertomuksen hyvinvoinnista, joka on jatkunut tasaisesti viimeiset viisi vuotta.

Olemme valmiit siirtymään ensi vuosikymmenelle. Jos 80- ja 90-luvun loppujen juhlissa seuraava vuosikymmenen näytti opiston voimavarojen näkökulmasta erittäin haasteelliselta, olemme nyt tilanteessa, jossa näitä voimavaroja ei näytä monista muutoksista ja niin sanotuista haasteista huolimatta uhkaavan vakavasti mikään. Tämän tilanteen saavuttamiseksi on tehty hirmuisen paljon työtä, josta lausun kiitoksen opiston henkilökunnalle sekä teidän, ystäviemme, rukouksille.

Kohta hamaan menneisyyteen siirtyvän vuosikymmenen aikana olemme saneeranneet opiston lähestulkoon kokonaan niin ulkoisten kuin henkistenkin rakennusten osalta. Jos toimintaympäristöämme kohtaakin tulevaisuudessa saneeraustarve, voimme rauhallisesti todeta, että Portaanpäässä tämä työ on tehty jo. Samalla olemme rakentaneen uusia niin rakennuksia kuin henkisiä sisältöjäkin. Henkilökunta on kouluttautunut, vakiintunut ja katsellut maailmaa kotipiirin lisäksi Ateenassa, Prahassa, Pietarissa, Tallinnassa, Beijingissä ja Lontoossa. Myös uusia toimia on voitu perustaa. Tämän työn seurauksena loppujen lopuksi aika harvalla on henkilökunnallemme uutisia kerrottavana siitä, miten koulu pitäisi järjestää. Valitsemamme koulutusmuodot ovat osoittautuneet tarpeellisiksi ja pikemminkin vahvistuviksi kuin heikkeneviksi, vaikka matkan varrella olemme joutuneet luopumaan monesta sellaisestakin koulutuksesta, joka olisi innostanut meitä itseämme. Taloutemme on ollut jo 14 vuotta ylijäämäinen, velkaa on enää jämät jäljellä siitä Moolokin kidasta, jonka opisto kohtasi 90-luvun alussa. Vuosibudjettimme koko on reilun 10 vuoden aikana lähes kaksinkertaistunut. Oppilasmäärämme ovat olleet jatkuvasti kasvussa emmekä ole voineet ottaa tänne opiskelijoita läheskään niin paljon kuin olisimme tahtoneet.

Meillä menee siis hyvin. Toimintaamme ei voi järkiperustein kyseenalaistaa ja itseluottamuksemme on kunnossa. Siirrymme seuraavalle vuosikymmenelle odottavin ja kiinnostunein mielin tietäen, että varustuksemme on poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Tulemme entistä voimakkaammin ajamaan sivistyksen asiaa ja olemme varmoja että sivistyksen soihtua ja totuuden tulta ei mikään sammuta vaan hämärässä ne loistavat entistä kirkkaammin. Max Weber on lausunut: jos tahdot tuntea kansan, tutustu ensin sen uskontoon. Tiedämme, että olemme pohjoissavolaisen hengellisen perinteen keskeinen edustaja ja että sitä edustaessamme edustamme viime kädessä lyömätöntä toimintaympäristömme tuntemusta.

Opiston selviämisen taustalla on sen toimintakulttuuri, johon ihmiset, niin oppilaat kuin opettajatkin täällä sitoutuvat. Opiston henki luodaan joka päivä uudelleen. Siihen sisältyy inhimillinen perusote, jonka yksi oppilaistamme ilmaisi hienolla tavalla tämän juhlan alla julkaistussa lehtihaastattelussa: Portaanpää on rento, mutta jopa ryhdikäs. Kun tällaista tulee oppilaan suusta, tuntuu siltä, että perille meni.

Runo nöyrästä mielestä

Mihinkä me menisimme,

hartaus on julmaa,

kirkkokansa raakaa,

kerjuuta jos häpeisimme?

Filosofien huono käytös

Aamulehden sijasta selailin alennusmyynnistä taskuun jäänyttä teosta Huonosti käyttäytyvät filosofit, joka sisältää epäsankarillisia ulottuvuuksia korostavat miniatyyrimuotokuvat Rousseaun, Schopenhauerin,Nietzschen, Russelin, Wittgensteinin, Heideggerin, Sartren ja Foucaultin elämästä.

Lista on melko edustava, koska kaikki ovat Filosofeja sanan suuren yleisön omaksumassa merkityksessä.

Nousee mieleen se, että kaikkien käsiteltyjen filosofien suhde akateemiseen instituutioon on ongelmallinen ehkä lukuunottamatta Heideggeria ja Foucaultia, jotka olivat akateemisen instituution sisällä toimineita ajattelijoita.

Russellin tunnettu filosofinen tuotanto on lähinnä populaarikirjoittelua, jota hän harjoitti kuutisenkymmentä vuotta - hän oli kuollessaan 97-vuotias - sen jälkeen, kun hän luopui akateemisesta urasta kirjoitettuaan Principia Mathematican, joka on hänen kirjoittamistaan ainoa teos, jolle akateeminen yhteisö antaa arvoa. Russell noussee kuitenkin Filosofin muotokuvaksi kuin Einstein tieteilijän muotokuvaksi 1900-luvulta, tämä Dirty-Bertie, jonka kirjoituksista suurin osa hylättäisiin nykyisten filosofianlaitosten aineseminaareissa epäkriittisenä ja -analyyttisenä humpuukina.

Ellei Wittgensteinia, joka lopetti filosofian, lasketa.

Wittgenstein ei viihtynyt professorinvirassaan montaakaan vuotta. Rousseaulla, Schopenhauerilla ja Sartrella ei virkaa ollutkaan.

Havahduin siihen, kuinka nykyistä keskustelua ennakoiva Schopenhauer olikaan. Hän kuuluu niihin harvoihin, jotka pitivät länsimaiden ulkopuolella elävää ajattelua arvossa ja yhdisti kantilaisen filosofian buddhalaiseen ja hindulaiseen ajatteluun. Seksuaalisuuden merkityksen hehkuttajana tämä kyltymätön naisvihaaja ennakoi voimakkaasti Freudin teorioita.

Foucaultin sadomasokistiset sekoilut Kalifornian kylpylöissä ovat kaikessa riettaudessaan kiinnostava tarina ja herättävät kysymyksiä siitä, missä mielessä virka ja persoona, kuten luterilainen sanoisi, voivat erota toisistaan lähes itsenäiseksi saarekkeeksi. Sekin on paradoksaalista, että tiedon arkeologina Foucault oli yksi eniten niin sanotuista tosiasioista kiinnostunut filosofi 1900-luvulla, paradoksaalista, sillä juuri tosiasioiden kadottaminenhan on koko toisen maailmansodan jälkeisen (kantilaisen ja husserlilaisen) ranskalaisen ajattelun credo.

Mikä on ajattelun ja elämänmuodon yhteys ja mikä viran ja persoonan suhde, ovat keskeiset kysymykset, jotka aamukahvia juodessa tällaisen teoksen äärellä heräävät.

Lifelong learning

Kauhistuneet lukijat huomasivat vanhuus-tekstistäni, että pistelin vallan kaameita väärin suomalaisen yhteiskunnan pyhästä lehmästä, elinikäisestä oppimisesta. Sehän on oikeasti 1920-luvulla englantilaisessa koulutuspolitiikassa luotu idea, jonka Unesco otti pääopikseen 1950-luvulta lähtien. Kuinka ihanaa: opiskelemme ja kehitymme koko elämämme ja siinä sivussa kehitysmaatkin nousevat ja niinpoispäin.

Tietoni asiasta ovat väärästä lähteestä, joka on Matti Saaren teos Kari Kairamo. Kohtalona Nokia, Gummerus 2000. Kannattaa lukea, tämä teos tästä, joka sanoi: on juostava, jotta pysyisi paikallaan. Tästä miehestä, joka on körttipappien joukosta N.K. Malmbergin Yli-Härmässä 1850-luvun alussa saaman veljien tuomion yhteydessä luikkineen Alfred Kihlmanin suora jälkeläinen. Alfred, joka oli aika velikulta sekä valtiopäivillä että teollisuudessa toi Suomeen myös niin sanotun beckiläisyyden, jonka mukaan taikasana on Raamattu, Raamattu ja Raamattu. Tämä näkemys oli vallitseva Suomen teologisessa koulutuksessa aina 1960-luvulle asti ja sen viimeinen edustaja oli dogmatiikan professori Osmo Tiililä, joka erosi luterilaisesta kirkosta sen maallistumisen takia. Kun Tiililä kirkosta eroamisensa jälkeen hieman polleana kyseli seuraajaltaan Teinoselta, että mitäs sanot, totesi Teinonen: Itse olet opettanut että extra ecclesiam nulla salus, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta!

Kairamo kuului muun muassa eurooppalaisten teollisuusjohtajien aatelistoon, joka käytti nimeä European Round Table. Järjestön julkaisemassa teoksessa Education for life hän kirjoitti: "Ammattitaitoinen ja hyvin koulutettu henkilökunta on menestyksen pääedellytys...koulutus on Euroopan kilpailukyvyn strateginen avain. Uusiutuminen vaatii pitkäjännitteisiä panostuksia uusiin markkina-alueisiin, uusiin tuotteisiin, teknologiaan ja ennen kaikkea henkisten voimavarojen sekä organisaation toimintatapojen kehittämiseen. Toimintamallien tehostamisessa on tietotekniikalla tärkeä rooli." (Saari, ss. 128-129).

Brüggessa, European Collegessa Kairamo puhui 1. 7. 1988 näin: "Kulutuselektroniikassa tuotteiden tekninen puoliintumisikä on korkeintaan pari-kolme vuotta. Ihmisten, jotka suunnittelevat ja valmistavat näitä tuotteita, pitäisi uusia osaamisensa vähintään samassa tahdissa kuin tuotteet teknistyvät....Lifelong Learning (koko elämän kestävä oppiminen) on tämän päivän tunnussana. Sen käytännön toteutuminen vaatii toimintamallien muuttamista. Se vaatii myös meitä yksilöiltä entistä suurempaa aloitteellisuutta ja kouluttautumishalukkuutta. Meillä kullakin on vastuu omasta kilpailukyvystämme ja omasta kehityksestämme." (Saari, s. 177).

Että sen pituinen. Education, education, education.

Päivän uutinen on, että puolet saksalaisista ei tahdo ostaa enää Nokian kännyköitä tuotannon siirtämisen pois takia. Sosiaalista internationatsionaalia järjestetään nyt globalisaation opein eli seurataan sitä, mitä teollisuus ja liike-elämä ovat tehneet jo kauan. Kemijärven tehtaan operaatioita ei yht'äkkiä kommentoikaan muutama jänghäjoonas vaan järjestö, jossa on 10 miljoonaa jäsentä. Aseena on kulutus: ei osteta!

Ammattiyhdistysliikkeen kansainvälistyminen ja tämän volyymin käyttö sekä kulutuksen ottaminen aseeksi on hyvin kiinnostava ilmiö, jonka globalisaatio tuo tullessaan. Se on mielestäni yhtä iso kysymys kuin ilmastopaketit ja niiden muassaan tuomat muutokset elämäämme.

De senectute

Lyhyiden blogien ystävien riemastukseksi laitan tähän iltaisen puheen:

Kestää kauan, ennen kuin ihminen oppii olemaan nuori. Synnymme maapallolle miljoonien vuosien perimä DNA:ssamme. Elämä on paljolti tämän perinnön määrittämää, mutta myös sen piirissä siksi tulemista mitä olemme. Se, mitä olemme, on puolestaan tavattoman uutta ja nuorta verrattuna historiaan, jota säilömme kehossamme.

Ranskalainen kirjailija Roger Garaudy pohdiskelee yllä olevaan tapaan jo vuosikymmeniä sitten suomeksi julkaistussa teoksessaan Ihmisen ääni. Hän ilmaisee pohdinnallaan yhden ulottuvuuden iästä. Ikä on subjektiivinen, henkilökohtainen kokemus, johon voimme myös tietyissä rajoissa vaikuttaa itse. Nämä rajat määrittyvät ihmissuhteista, joita meillä on, yhteiskunnasta, joka kohtelee meitä tietyllä tavalla, henkilökohtaisista ominaisuuksista, kuten ruumiin- ja hengenvoimista, joita voimme kehittää ja myös siitä, jota yksi sanoo kohtaloksi, toinen sattumaksi ja kolmas Jumalaksi.

On todennäköistä, että riittävästi rakkautta kokenut, hyvät yöunet nukkunut ja sopivasti työtä tehnyt perinteistä kotiruokaa syönyt henkilö elää hieman yli 80-vuotiaaksi. Vuonna 1994 suomalaisista satavuotiaista väitellyt lääkäri Jukka Louhija toteaa teoksessaan Satavuotiaiden salaisuus, että pitkä elämä perustuu muun muassa seuraaviin asioihin. Perintötekijöille emme voi mitään, mutta elintavoillemme, joilla on merkitystä, voimme. Naiset elävät pidempään kuin miehet, mutta naisten tupakoinnin ja alkoholinkäytön lisääntymisen takia ero tullee kuroutumaan. Rasvoja tulisi välttää, ja mikäli 165 cm pitkä henkilö painaa yli 80 kiloa, hänen kannattaisi laihduttaa. Enempää kuin yksi monivitamiinipilleri päivässä ei kannattaisi ahtaa itseensä pillereitä. Normaali kotiruoka on turvallisin ateria. Huumorintajuisuus ja sosiaalisuus ovat pitkän iän tekijöitä. Tupakointi on erittäin haitallista ja niin myös päivittäinen alkoholinkäyttö. Ammatilla näyttää olevan varsin vähäinen merkitys pitkän iän suhteen, mutta koulutuksella näyttäisi olevan enemmän tekemistä tämän asian kanssa. Pitkä ikä edellyttää myös riittävästi lepoa, säännöllistä liikuntaa, aivojumppaa ja hyvää onnea.

Nämä ovat siis nyrkkisääntöjä, joihin liittyy monia muttia. Arkkiatri Ylpön kerrotaan lausuneen 100-vuotispäivillään, että tulisipa AIDS. Tätä oudoksuttaessa hän valotti vitsailuaan lausumalla, että siinä tapauksessa jäljellä oleva elinikäodotus on 8 vuotta. Olen tavannut 90-vuotiaita, jotka ovat lausuneet pitkän iän salaisuudeksi, että se on viinaa ja tupakkaa sopivassa määrin. Mutta yhtä lailla olen surrut alle 40-vuotiaiden ihmisten hautajaisissa. Olen tavannut itsensä nuoriksi ja voimakkaiksi kokevia ihmisiä, jotka ovat eläneet useita vuosikymmeniä, mutta myös vain vähän aikaa eläneitä ihmisiä, jotka vaikuttavat hyvin vanhoilta. Kun tutustumme uuteen henkilöön, joka ilmoittaa meille ikävuosiensa määrän, emme voi vielä tämän pohjalta muodostaa käsitystä siitä, kuinka vanha tai nuori hän todella on.

Iän henkilökohtaisen kokemisen tosiasiasta ehkä osittain johtuu, että sanat vanhuus ja vanhus ovat tämän hetkisessä keskustelussa kulttuurissamme kyseenalaistettuja. Joku voi todeta, että hän on ylpeä siitä, että hän on vanha. Tällä hän tarkoittaa ikävuosiensa määrää sekä niiden aikana kertynyttä elämänkokemustaan. Toinen taas sanoo, ettei missään nimessä tahdo osallistua tapahtumaan, joka on suunnattu vanhuksille, koska hän ei runsaasta vuosiensa määrästä huolimatta ole mikään vanhus vaan virkeä ja toimintakykyinen ihminen. Niinpä erilaisia tilaisuuksia ja koulutuksia järjestäneiden piirissä on koetettu kehitellä uusia sanoja ja ryhdytty puhumaan eläkeläisistä, ikääntyneistä, ikä-ihmisistä ja varttuneista. Myös näihin nimityksiin kohdistuu arvostelua. Yhtenä syynä tähän lienee se, että emme mielellämme tule luokitelluiksi. Kaipaamme yksilöllistä kohtelua: kysymys on juuri minusta ja minun elämästäni, ei jonkun yleisen ihmisryhmän tai –luokan elämästä.

Vanhuus oman itsen luonnehdintana ei ole myöskään erityisen houkutteleva, mikäli se määritellään kuten internetissä oleva Wikipediatietosanakirja asian ilmaisee. Wikipediassa lausutaan: ”Vanhuus on tila, jossa ihmisen ruumilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä. Se johtaa lopulta kuolemaan.” Näistä syistä johtuen selvästi ylpeitä ikäihmisia taitavat olla lähinnä lapset, jotka ilmoittavat, että ”minä olen jo 5 vuotta vanha”.

1.
Yleensä ihmiset tavoittelevat vanhuutta sikäli, että toivovat viettävänsä maapallolla kohtuullisen pitkän ajan. Tästä näkökulmasta käsin suhtaudumme vanhuuteen myönteisesti. Toisaalta voimien menettämiseen ja kuoleman lähestymiseen liittyvien teemojen takia vanhuuteen on ainakin länsimaisessa kulttuurissa suhtauduttu aina hieman kielteisesti. Esimerkiksi kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin filosofien kirjoituksissa esitellään ja käsitellään vanhuuteen liittyviä arvostelevia näkemyksiä, jotka luonnehtivat tuon ajanjakson yleisiä näkemyksiä sekä muotoutuivat eurooppalaisen ajattelun lähtökohdiksi. Selostan seuraavaksi hieman kreikkalaisen Aristoteleen ja roomalaisen Ciceron näkemyksiä vanhuudesta.

Teoksensa Retoriikka toisessa kirjassa Aristoteles tarkastelee kullekin ikävaiheelle tyypillisiä tunteita. Todettuaan nuorison heikkouksien liittyvät liiallisuuteen ja rajuuteen, hän lausuu, että vanhat ovat niitä, jotka ovat ohittaneet keski-iän ja että heidän luonteensa muodostuu suurin piirtein nuoruuden vastakohdista. Hän kirjoittaa: ”Vanhat ovat eläneet kauan, heitä on petetty usein, he ovat itse tehneet lukuisia virheitä. Kun useimmat asiat ovat päättyneet huonosti, he eivät ole varmoja mistään ja pitävät kaikkea huonompana kuin pitäisi. He arvelevat aina, mutta eivät tiedä mitään. Epävarmuutensa takia he lisäävät aina sanomaansa ’ehkä’ tai ’luultavasti’. He sanovat kaiken näin eivätkä mitään suoraan. He ovat pahaluonteisia, mikä perustuu siihen, että he näkevät kaiken huonossa valossa.” Tätä synkkää latinkiansa Aristoteles jatkaa väittämättä, että vanhat ihmiset eivät luota muihin ja ovat epäluuloisia. He eivät tavoittele suuria eivätkä ole anteliaita. He ovat pelokkaita ja pahaa ennakoivia ja päälle päätteeksi vielä palelevatkin ja ovat äreitä. Aristoteles jatkaa samanlaisten kielteinen tunteiden luetteloimista vanhoille ihmisille, mutta riittäköön tämä hänen käsityksensä esittelemiseksi.

Aristoteleen näkemys on kiinnostava kahdesta syystä. Se ehkä ilmaisee, millaiseksi elämä muotoutui kreikkalaisen kaupunkivaltion piirissä, kun sitä eli riittävän pitkään. Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä, onko ylistetty Ateena loppujen lopuksi ollut niin miellyttävä paikka kuin humanistinen perinne on väittänyt. Toisaalta se ilmaisee antiikissa tiettyihin elämänkokemuksiin pohjautuvat käsitykset siitä, mitä on olla vanha. Näitä käsityksiä vastaan omalla kohdallaan suuntautuvat ne aikalaisemme, jotka eivät tahdo käyttää itsestään nimitystä vanhus tai vanha vaikka olisivatkin eläneet pitkään.

Verrattuna Aristoteleen esittämään näkemykseen, roomalaisen senaattorin ja oikeusfilosofin Ciceron näkemys on kiinnostava, koska hän pyrkii osoittamaan, että vanhuutta vastaan esitetty yleinen arvostelu on virheellistä. Marcus Tullius Cicero oli 100-luvulla jKr. elänyt roomalainen senaattori, jonka tunnetuin teko oli hänen Rooman konsulina suorittamansa Catilinan salaliiton paljastaminen. Catilinaa vastaan suunnatut puheet toimitettiin kirjaksi, jolla ennen suomalaisiakin koululaisia kiusattiin. Mutta Cicero kirjoitti muitakin kirjoja. Yksi niistä oli Cato maior de senectute eli Cato vanhemman käsitys vanhuudesta. Teoksessaan Cicero esittää, että yleiset vanhuutta vastaan esitetyt näkemykset ovat seuraavat: vanhuus ensinnäkin estää toimimasta, toiseksi vie voimat, kolmanneksi riistää nautinnot ja neljänneksi siinä on kuolema läsnä.

Cicero vastaa vanhuutta koskevaan arvosteluun Caton suulla: Pitää paikkansa, että vanhuus riistää nuoruuden voimat. Jäljelle jäävät kuitenkin arvokkaammat toimialat kuten valtiollinen, älyllinen ja kasvatuksellinen työ. Vanhuus kyllä merkitsee nuoruuden voimien uupumista, mutta vanhuudessa hengen voimat ovat suuremmat kuin nuoruudessa. Sekin pitää paikkansa, että vanhuus riistää aistinautinnot. Tämä on kuitenkin suorastaan toivottavaa, koska se tekee mahdolliseksi henkiset nautinnot. Ne ovat huomattavasti arvokkaampia kuin ensimainitut. Vihdoin on totta, että vanhuuteen liittyy kuoleman läheisyys, mutta myös tässä asiassa vanhemmat ovat nuoria ihmisiä onnellisemmassa asemassa, koska he pääsevät lähemmäksi sielun kuolemattomuutta koskevia elämänkatsomuksellisia kysymyksiä.

Cicero muotoili filosofiset perusteet näkemykselle, jonka mukaan vanhuus ja viisaus kuuluvat yhteen. Koska ihmiselämä on mielekästä järjestää viisaasti, tulee myös valta antaa vanhemmille ihmisille. Roomalainen, länsimainen yhteiskunta on niin sanottu sivistysyhteiskunta ja tämän yhteiskunnan sivistystaso mittautuu vanhuuttta kohtaan osoitetulla arvostuksella. Kehittymättömien yhteiskuntien edustajat eli niin sanotut barbaarit suhtautuvat vanhuuteen, vanhoihin ihmisiin ja elämänkokemuksen suomaan viisauteen ylenkatseellisesti ja syrjivästi. Ciceron muotoileman näkemyksen mukaisesti taas vanhuutta arvostavia yhteiskuntia leimaavat valtiollinen, älyllinen ja kasvatuksellinen työ, hengen voimat, henkiset nautinnot ja ikuisen elämän kysymykset.

Nykyisessä suomalaisessa keskustelussa tällaista näkemystä on puolustanut hauskalla tavalla esimerkiksi kirjailija Hannu Raittila. Kirjassaan Liikkumaton liikuttaja hän kirjoittaa, että alle 40-vuotiasta miestä ei pitäisi päästää esimiestehtäviin, koska miehet kehittyvät aikuisiksi vasta, jos ollenkaan, tämän iän jälkeen. Poikasten tehtävänä on Raittilan mukaan paneutua kodinkoneiden termodynamiikkaan ja vaippojen vaihtoon ennen 40 vuoden ratkaisevaa ikää. Ilman tällaista kokemusta heistä ei ole muiden ihmisten elämästä vastaaviksi viisaiksi esimiehiksi. Raittila viittaa siihen, miten nykyisin palvotaan nuoruutta ja koulutusta ja kuinka yhteiskunnastamme on enemmän ja enemmän tulossa teinikerho, jonka piirissä yli 35-vuotias alkaa olla tyhjiin puristettu entinen huippuosaaja. Hänen mukaansa toisin oli vielä viime maailmansodan aikana. Suomen armeijaa johti yli 70-vuotias melko mitättömän sotilaskoulutuksen saanut papparainen, kun taas monet kenraalit olivat hienoissa ulkomaisissa sotilasakatemioissa koulutettuja nuorukaisia, noin 40-vuotiaita miehiä, jotka olisivat menneet Murmanskiin ja Pietariin asti, ellei tämä vanha setä olisi hillinnyt elämänkokemuksensa tuomalla viisaudella näiden menoa. 1990-luvun pankkikriisiin viitaten Raittila toteaa ironisesti, että Wegeliuksen olisi pitänyt olla Riikoselle edes hieman Mannerheim, mutta kun ei oikein irronnut.

2.
Sen lisäksi, että ikä on henkilökohtainen kokemus, se on myös yhteiskunnallinen ilmiö. Voidaan hieman kärjistäen väittää, että nuoruus syntyi 1900-luvun alussa yhteiskunnan demokratisoitumiskehityksen, työolojen muuttumisen ja uudenlaisen koulutusajattelun takia. Syntyi muun muassa nuorisoseuraliike, jonka eräänlainen ”tuote” nuoruus oli. Lapsuuden ja aikuisuuden väliin syntyi uusi elämänvaihe, jota ei ollut sellaisessa yhteiskunnassa, jossa heti lapsuuden jälkeen moni siirtyi työelämän palvelukseen.

Nykyisessä yhteiskunnassa elämme tilanteessa, joka on synnyttänyt uuden elämänvaiheen, johon edellä sanonut arvostellut nimitykset vanhuus, ikääntyminen jne. viittaavat. Yksi nimitys tälle elämänvaiheelle on kolmas ikä. Yksinkertaistaen kysymys on siitä, että emme enää elä maailmassa, jossa joskus 60- ja 70-ikävuoden välissä siirrymme keveämpiin töihin kuten halkojenhakkuuseen ja niin sanotusti kuolemme saappaat jalassa keskelle töitämme. Sen sijaan siirrymme työelämästä eläkkeelle noin 60-vuotiaina ja elämme työn velvoitteista vapaata elämää hyvinkin 20 tai 30 vuotta eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Tämän on mahdollistanut yhteiskunnan syvällinen muutos työn, terveyden ja elämän perusolosuhteiden kuten asumisen uudenlaisessa järjestämisessä. Ilmiöön liittyy myös se, että yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä on rajusti kasvamassa. Suomessa se tulee olemaan seuraavien vuosikymmenten aikana kaikista EU-maista valtaisinta, mikä tarkoittaa sitä, että väestöstä yli 65-vuotiaiden määrä on yli 50 henkilöä 100 työssäkäyvää kohti. Näin noin sadassa vuodessa yhteiskunnassa on tapahtunut muutos elämän alkupäästä sen loppupäähän. Jos 1900-luvun alun merkittävin väestömuutos oli nuorison synty, 2000-luvun alun merkittävin väestömuutos on niin sanottu kolmas ikä.

Kun edellä olen esitellyt kahta filosofista käsitystä vanhuudesta, Aristoteleen arvostelevaa ja Ciceron kehuvaa näkemystä, tarkastelen seuraavassa kolmatta käsitystä, joka on nykyisin elävien vanhusten oma kokemus elämästään.

Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskus STAKES suoritti vuonna 2004 kyselyn, johon vastasi koko eläkeväestöä kattava 1400 henkilön vastaajajoukko. Ulkopuolelle kyselystä jäivät laitoshoidossa olevat eläkeläiset, joita on maassamme noin 30 000. Kyselyssä kartoitettiin vastaajien omia kokemuksia elämänlaadustaan. Elämänlaadun keskeisiksi tekijöiksi katsottiin muun muassa koulutus, tulot ja asumistaso, ikä terveys, tiedolliseen- ja tunne-elämään liittyvät seikat, perhe, sosiaaliset verkostot, elämänmuutokset, sosiaali- ja terveyspalvelut sekä henkilökohtaisen valinnan mahdollisuudet. Tämän kyselyn perusteella suomalaisen eläkeläisen elämä näyttäisi suurin piirtein seuraavalta:

Aineellinen hyvinvointi on parantunut, mutta erityiset vanhat, yli 85-vuotiaat naiset ovat heikossa asemassa. Asumisväljyys on hyvä, mutta puutteellinen asuminen kiusaa joka viidettä, terveys ja fyysinen toimintakyky ovat parantuneet, mutta haittaava kipu on yleistä. Psyykkinen hyvinvointi on hyvä, mutta joka kymmenes kokee yksinäisyyttä. Yhteydet omaisiin ovat kiinteät ja aktiivisuus säilyy korkeaan ikään asti. Omaiset ovat avun tärkein lähde ja tyytymättömyys avun riittävyyteen on kasvanut. Valtaosan elämänlaatu on hyvä, mutta kymmenesosalla hyvin huono.

Kyselyn tulos on, että Suomi on hyvä maa vanheta. Hyvinvointivajeet koskevat erityisesti korkeassa iässä olevia naisia. 75 vuotta täyttäneet ovat pääosin pienituloisia ja 80 vuotta täyttäneet naiset elävät köyhyysriskirajalla. Puutteellinen asunto häiritsee joka viidettä. Nämä puutteet liittyvät kynnyksiin, portaisiin, hissittömyyteen sekä keittiö-ja pesutiloihin. Viesti asuntotoimelle ja yhdyskuntasuunnittelulle on tässä asiassa selvä. Erityistä huomiota ansaitsee päivittäisen kivun läsnäolo jo 50-64-vuotiaiden keskuudessa. 60-69-vuotiaiden keskuudessa yli puolet kärsii elämää haittaavasta kivusta.

Tarkastelkaamme näiden yleistä kokemusta kuvaavien tietojen lisäksi yksittäisen vanhan ihmisen kokemusta asemastaan ja elämästään. Vuonna 2002 Jörn Donnerin kanssa julkaisemassaan kirjassa Elämme, siis kuolemme entinen arkkipiispa John Vikström kirjoittaa: ”Tällä hetkellä eläkeläisillä on arvoa melkein yksinomaan kuluttajina. Olemme yhteiskunnalle hyödyllisiä käymällä ostosmatkoilla, museoissa, käyttämällä julkisia kulkuneuvoja, kylpylöitä ja niin edelleen…Minun mielestäni yhteiskunta on viimeisten vuosikymmenten aikana taantunut monissa asioissa tasolle, joka aiemmin liittyi vain lapsiin tai teini-ikäisiin. Kyse on lapsellisesta kärsimättömyydestä ja lyhytnäköisyydestä, vaatimuksesta saada kaikki heti, olipa kyse sitten terveydestä, rikkaudesta, onnesta tai mistä tahansa. Myös lapsenomainen kiinnostus tavaroihin on kuin infantiilia leikkikaluilla leikkimistä.”

Vikströmin huomautus liittyy mielestäni seuraavaan asiakokonaisuuteen. Kun joitakin vuosia sitten väestön ikääntymisestä käytettiin sanoja ”taakka” ja ”pommi”, ryhdyttiin miettimään miten tämä pommi purettaisiin. Vastaukseksi syntyi eläkeläisten hyvät henkiset ja ruumiilliset valmiudet sekä verraten hyvä taloudellinen toimeentulo. Huomattiin, että tämä ryhmä on sopiva markkinakohde hyvinvointi- ja tajuntateollisuudelle. Kun tähän kuvioon liittyy se, esimerkiksi valtiosihteeri Sailaksen julkilausuma ajatus, että väestön ikääntymisen ratkaisuksi tarvitaan tuottavuuden lisäämistä, asia merkitsee niiden tuotteiden tuotannon lisäämistä, joille on ostajia eli siis niin sanottuja ikääntyneitä ihmisiä. Tästä kuviosta on myös eräänlaista hyötyä eläkeläisille siten, että eläkkeiden määrät pyritään pitämään kasvavina.

Äsken ilmestyneessä teoksesssa Sosiaalinen oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa eläketurvakeskuksen johtaja, professori Hannu Uusitalo toteaakin, että nyt työssäolevien eläkkeet tulevat olemaan paremmat kuin nyt eläkkeellä olevien eläkkeet. Eläke-etuuksia on leikattu ja eläkeikärajoja nostettu, mutta tämä liittyy kuvioon, jossa ensinnäkin myös eläkeläiset maksavat tulevien sukupolvien eläkkeitä, jota voidaan pitää eräänlaisena sukupolvien välisen reiluuden ilmauksena ja toiseksi uudet eläkeläiset saavat eläkettä enemmän kuin vanhat eläkeläiset. Näin Uusitalon kirjoituksen pohjalta ei pidä paikkaansa se, että koko eläkepommi olisi vain työtätekevien hartioilla eikä myöskään se, että mitään erityistä eläkepommia olisi. Markkinalogiikan kannalta näyttää ilmeisestä, että eläkkeitä kannattaa pitää verraten hyvinä, koska näin eläkeläiset, jotka ovat yhteiskunnan kiertokulun kannalta keskeinen väestöryhmä, pysyvät kuluttajina. Tässä merkityksessä vanhat ihmiset ovat sanamukaisesti mahtava yhteiskunnallinen voimavara.

Ehkä on jonkin verran kiinnostavaa todeta välihuomautuksena, että vanhojen ihmisten käsittäminen tärkeäksi kulutusvoimavaraksi ei ole ehtinyt vielä terveydenhuollon henkilökunnan piiriin. Mainitussa teoksessa Oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa on myös Kuopion terveystaloustieteen professorin Hannu Valtosen artikkeli, jossa hän kertoo terveydenhuoltohenkilökunnalle tekemänsä kyselytutkimuksen tuloksista. Kyselyn taustalla on se, että kun terveydenhuoltolaissa sairauden hoitamisen perusteeksi asetetaan vain ja ainoastaan henkilön terveydentila, on myös keskustelua siitä, tulisiko hoidon ensisijaistamista koskevassa keskustelussa ottaa muitakin tekijöitä kuten ikä, ammatti, kunnollinen elämä jne. huomioon. Valtosen tutkimusten perusteella näyttää ilmeisestä, että tilanteessa jossa terveydenholtohenkilökunnan valintaperusteena on ikä, hoidettavaksi valitaan mieluummin nuori kuin vanha henkilö.

Kirjoitin samaan teokseen kuin Uusitalo ja Valtonen yhdessä tutkija Virpi Mäkisen kanssa artikkelin Suomalaisen hyvinvoinnin rikkaus ja köyhyys. Esitämme tuossa artikkelissa, että taloudellisen kasvun ideologiaan liittyy rikkauden paradoksiksi kutsumamme ilmiö. Samalla kun Suomi on yksi Euroopan johtavia talouksia mitattuna taloudellisella kasvulla ja aineellisella hyvinvoinnilla, on myös niin, että niin sanotun suhteellisen köyhyyden kasvu on ollut maassamme 1990-luvun puolivälistä kiihkeintä kaikista OECD-maista. Vaurastumiseen näyttää liittyvän köyhdyttäviä elementtejä. Tähän liittyen on kiinnostavaa, että heikoimmassa asemassa on juuri yli 80-vuotiaat naiset. Toinen heikkoon asemaan joutunut ryhmä yhteiskunnassa STAKESin tekemien selvitysten perusteella ovat lapsiperheet. Meillä siis menee hyvin, mitä nyt kipu kolottaa vähän itse kutakin, mutta niiden ihmisten, joiden mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ovat kaikkein heikoimmat kohdalla asia ei ole näin. Kaikkein heikoimmat ihmiset ovat myös heikoimmassa asemassa.

Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden mittarina voidaan pitää heikoimmassa asemassa olevan henkilön tilanteen suojaamista. Sellainen yhteiskunta, jossa heikoimmassa asemassa olevan henkilön osa on parempi kuin muissa yhteiskunnissa, on oikeudenmukaisuuden näkökulmasta paras yhteiskunta. Lapsiperheiden ja vanhojen naisten tilanne Suomessa herättää näin oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä ja osittain kyseenalaistavat sen, onko tuottavuuden kasvulle ja kysynnän turvaamiselle muodostettu näkemys yhteiskunnasta riittävä.

3.
Henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi ikä on yhteiskunnallinen ilmiö. Omassa yhteiskunnassamme vanhuuteen liittyy painetta, jossa se määrittyy hyvän kuluttajan identiteetiksi. Hyvä vanhuus on sitä, että henkilö hankkii kotiinsa erilaisia elämäänsä helpottavia laitteita, osallistuu erilaisiin maksullisten elämysten rientoihin, hierottaa, saunottaa ja kylvettää itseään sekä seuraa aikaansa selvittämällä itselleen näihin liittyvien tuotteiden uusiutumista. Tätä viimemainittua toimintaa harjoittaessaan vanha ihminen osallistuu elinikäisen oppimisen prosessiin ja eli juoksee oravanpyörässä, jonka piispaa heiluttaa taikasana education, education, education, koulutus, koulutus, koulutus.

Elinikäinen oppiminen on nimittäin juuriltaan uusien tuotteiden valmistamiseen liittyvän teollisen tuotantoprosessin nopeutumisen aiheuttama asia. On opittava valmistamaan ja myös kuluttamaan uusia asioita. Hyvänä esimerkkinä ovat kännykät. Ne ovat ilman muuta huippuelektroniikkaa ja suurinta laatua, mitä meillä tarjotaan. Itsellenäni on ollut työkännykkä vuodesta 2000. Nyt on menossa neljäs kännykkä. Siis todellakin: neljä kännykkää kahdeksassa vuodessa. Keskeinen syy tähän on, että ne ovat kestokykynsä osalta heikkolaatuisia. Ne eivät toimi kovinkaan pitkään. Toinen syy on se, että niihin liitetyt toiminnot moninaistuvat. Eilen kännykällä saattoi ajaa vain niskahiuksensa. Huomenna sellaisessa on jo deodoranttipötkö. Se elämys pitää kokea ja siitä mielellään maksaa. Tämä on elinikäistä oppimista.

Kärjistävä puheeni pyrkii nostamaan esille kysymyksen siitä, tulisi meidän luonnehtia ikää ja vanhenemista monipuolisemmin kuin nyt ainakin joissakin pintavirtauksissa on tapana tehdä. Tulisiko meidän tämänkin ilmiön osalta pyrkiä moniarvoisempaan keskusteluun ja nostaa esille esimerkiksi Ciceron vanhuuteen liittämät asiat: hengen voimat, kasvatustyö ja ikuisen elämän kysymykset? Edellä viitatussa teoksessa John Vikström lausuu tähän liittyen: ”Osa vanhemmista käyttäytyy ja puhuu kuin lapset, mahdollisesti pelosta ja kyvyttömyydestä olla aikuisia. Tällaisesta tasa-arvosta ja toveruudesta eivät hyödy lapset eikä yhteiskuntakaan, ei myöskään kouluissa sovellettuna. Sekä kouluissa että kodeissa tulisi mieltää, mitä oppilas-sanan ruotsinkielinen vastine elev tarkoittaa ja että sekä opettajia että vanhempia on kutsuttu olemaan elevaattoreita, nostajia. Lasten ja nuorten nostaminen kohti sitä tietoa ja arvopohjaa, joka kollektiiviseen muistiimme ja kulttuuriperintöömme kuuluu, on tehtävä, johon meidän vanhempien kokemusta tarvittaisiin.”

Tämän näkemyksen mukaisesti, samalla tavoin kuin vanhojen ihmisten asumisongelmiin sisältyy hissittömyys, myös koko yhteiskunnan keskeisiin ongelmiin sisältyy hissittömyys: emme ole riittävästi onnistuneet nostamaan lapsia ja nuoria sellaisen yhteiskunnan jäseniksi, jota voisi kutsua viisausyhteiskunnaksi tieto- tai kulutusyhteiskunnan sijasta. On siis rakennettava konkreettisia hissejä, mutta myös yhteiskunnallinen hissi. Yhteiskunnallinen hissi merkitsee elämänkokemuksen ja kulttuuriperinnön välittämistä ja vanhempien ihmisten roolin vahvistamista tässä työssä.

Kulttuuriperintömme luovuttamattomia aarteita on näkemys elämästä monimuotoisena ja moniarvoisena todellisuutena. Kun sitten kysytään, onko tässä itsessään arvokkaiden asioiden moniarvoisessa todellisuudessa minkäänlaista arvojen hierarkiaa siten, että jotkin tai joku arvo olisi jollain tavoin perustavampi muiden arvojen perusta, vastaisin tähän kysymykseen alussa esittämälläni ajatuksella: Synnymme maapallolle miljoonien vuosien perimä DNA:ssamme. Elämä on paljolti tämän perinnön määrittämää, mutta myös sen piirissä siksi tulemista mitä olemme.

En tiedä, onko kyseessä keskeisin ja perustavin arvo, mutta hyvin lähelle tällaista arvoa tulee itse oleminen. Se, että olemme ja tulemme siksi mitä olemme tuntuu järkevästi ajateltuna kyseenalaistamattomalta perusarvolta, jota ei saisi alistaa muiden arvojen välineeksi. Jos pitäisi vastata, mikä on pitkän iän salaisuus, hakisin vastausta tästä suunnasta. Ja jos pitäisi vastata, mikä on vanhan ihmisen merkitys ja arvo, vastaisin, että se on se, että hän on.

4.
Voi olla, että Cicero oli oikeassa, kun hän ajatteli, että kuoleman läheisyys vahvistaa olemista koskevan kysymyksen ajattelemista ja tekee siitä syvällistä. Toisaalta vanhusten lisäksi eniten olemista miettiviä olentoja ovat lapset, joille kuoleman sijasta läheistä on syntyminen. Tämä on mielestäni keskeinen lähtökohta arvioitaessa esimerkiksi väitettä, jonka mukaan uskonnon synty liittyy kuolemanpelkoon. Lapset eivät pelkää kuolemaa, mutta ovat silti uskonnollisia.

Olemisen kohottaminen perusarvoksi on hissi, jonka avulla yhteiskunnassamme heikoimmassa asemassa olevat ihmiset, pienet lapset ja vanhat naiset, kohoavat asemaan, joka heille kuuluu. Ajattelen uskonnosta siten, että se edustaa meissä sitä, mikä on jotakin todella vanhaa. Ehkä siitäkin syystä lapset ovat uskonnollisia. Ovathan he syntyessään todella vanhoja, mukanaan miljoonien vuosien perimä. Näihin uskontoa koskeviin mietteisiin on paikallaan lopettaa tämä pohdinta ja viitata lopuksi Psalmien ilmaisemaan käsitykseen pitkästä iästä:

Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon:
kuin kedon kukka hän kukoistaa,
ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.
Mutta Herra armo pysyy ajasta aikaan,
se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.
Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin,
jotka pysyvät hänen liitossaan.

Venäläinen parranajo

On herännyt epäilys, että ruusun nimi oli Musti.

Että se jonka kylkeen Virossa nukahdin ratkaisun vuonna 1991, olikin koira.

En usko, mutta voi olla, ja elvistelenpä tässä, että on minulla koirista muunkinlaista kokemusta, itämailta. Olen nimittäin istunut akateemikko Pavlovin kuppien edessä summerin soidessa.

Pavlovin instituutti on edelleen toiminnassa. Se on Venäjänmaan suurin hermofysiologian tutkimuslaitos, jossa työskentelee yli 800 tutkijaa.

Olen eksynyt sinne muutaman kerran, sillä opetin siitä kilometrin päässä sijaitsevassa instituutissa nelisen vuotta.

Instituutti sijaitsee Koltusin eli Kelton kylässä Inkerinmaalla, 10 kilometriä Pietarin kaupungin rajalta Pähkinälinnaan.

Pavlovin asunto ja sen yhteydessä oleva laboratorio on siis jäljellä ja jälkimmäinen toimintakunnossa. Talon edessä on patsaita Aristoteleesta Descartesiin ja Kepleriin. Oli siinä joskus sen suomalaisnaisen, joka hoiti koirat, patsaskin, mutta se on varastettu.

Asunto ja laboratorio sijaitsevat toisessa kerroksessa. Olohuone on suurehko ja sitä hallitsevat synkät nahkasohvat sekä Pavlovin polkupyörä. Olohuoneen takana on työhuone kirjoituspöytineen. Stalin kävi onnittelemassa Pavlovia täällä. Pavlov nosti maljan ja totesi, että te rakas toveri Stalin, olette suorittanut koko ihmiskunnalla sen, minkä minä koirilla.

Summeria soitettiin, mutta en kuolannut. On siis psykologisella testillä todistettu tosiasia, että en ole ehdollistunut.

Ei kuolannut Pavlov itsekään, kuvasta, joka on maalattu Koltusin kylää vasten tässä mainitussa huoneessa, päätellen. Parta on jäänyt ajamatta. Venäläinen parranajo on se, kun vesi tulee silmistä ja vaahto suusta.

Venäläinen kuolema

Kun venäläisiin muistoihin heittäydyin, niin menköön tässä sitten oikein duplettina, onhan se näet maan tapa - katsella kahtena.

Ennen venäläistä kuolemaa kerron venäläisestä kohtaamisesta. Sen voi tähän kirjata siksikin, että tarinan toinen osapuoli kertoo tapahtumasta eräässä kirjassa paikallaolijoiden oikein nimin. Lisäksi tarina on tärkeä tausta blogin keskukselle.

Kävelin viitisen vuotta sitten Nevski Prospektilla. Miljoonien ihmisten joukosta eteeni hypähti tumma kaunis nainen, joka kysyi, olenko suomalainen. Vastattuani kyllä, hän kysyi, että olenko Järveläinen.

Nainen oli Eira Mollberg, jonka oli tavannut edellisen kerran 70-luvun puolivälissä.

Kutsuin sittemmin Eiran kertomaan Tolstoista erääseen tilaisuuteen. Hän oli lukenut kirjan Tolstoin lapset, joka on kuulemma vain venäjäksi. Osa lähti rapakon taa ja monenlaista kommervenkkiä jälkikasvun vaiheisiin liittyy. Erityisesti mieleen jäi Tolstoin eläimellinen suhde vaimoonsa. Tsehovkin sitä kuulemma kauhisteli. Ja hänen metsästäjänkykynsä. Hän kykeni kuulemma tappamaan pikkulinnun työntämällä ruohikosta ottamansa ruohon sen läpi.

Kummallisin tarina, joka liittyy tällä hetkellä moniaalla keskusteltuun televisio-ohjelmaan kuolemasta, liittyi Eiran kertomuksessa kuitenkin siihen, kun Leo Tolstoi kuoli.

Tsaari peruutti ulkomaanmatkansa.

Tolstoin kotiin oli kilometrien pituinen jono.

Ovella myytiin lippuja parhaimmille paikoille.

Paikalle tuotiin elokuvakamerat, jotka kuvasivat tarkkaan Tolstoin viimeiset hetket suuremmoisen yleisön läsnäollessa.

Tapaus sattui kotona Venäjällä vuonna 1910. Kuoleman tekemisessä mediatapahtumaksi ei ole mitään uutta. Se on osa venäläistä tapaamme tarkastella asioita, ehtaa Ylen annatusta.

Että on se sillä lailla, että mennään nyt ryssimään vielä tämäkin asia. Aikaa vallankumoukseen on kaiketi 7 vuotta.

Sikäli tietysti huonosti sanottu, että historia ei toista itseään.

Tarkkaavainen lukija huomaa, etten ole miettinyt tätäkään asiaa, muuta kuin siltä osin, että en aio katsoa suunniteltua televisiosarjaa. Se ei sinänsä ole kummallista, koska en katso uutisten lisäksi televiosta muutenkaan kuin Kotikadun ja doctor Housen sekä silloin tällöin sitä, mitä Yle-teema lähettää.

Venäläinen seminaari

Tuuli Venäjän aroilta. Leningradin oblastin Pietarin Smolnassa, joka oli ollut joskus aatelistyttöjen koulu ja sittemmin Leninin toimisto, sijaitsi nyt, kuten sijaitsee vieläkin, valtionyliopiston yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen laitos.

Paikalle oli kutsuttu 100 tietäjää Moskovasta ja Pietarista sekä muutama hassu tsuhna suomalainen. Puhuin parikymmentä minuuttia, ei ehkä, neljäkymmentä, sillä tulkki, Terijoen kirkkoherra Aleksandr, joka on entiseltä ammatiltaan englanninkielen opettaja, käänsi puhetta pa ruski. Sitten aloin seuraamaan muita juttuja, ja niitä, kuulkaa, oli.

Kaksi päivää aamukahdeksasta iltakymmeneen raporttia raportin perään. Tiede, sellaisena kuin se näissä tuli esille oli havainnoista ja tilastoista tehty, mutta minkäänlaista analyysiä siihen ei sisältynyt. Papatusta papatusta, elehtimistä, elehtimistä, Aleksandr uskollisesti kuiskailee käännöstä korvaani.

Joku antaa käyntikorttinsa ja pyytää ottamaan yhteyttä. "Olen intelligentsijaa ja tahdon keskustella Kierkegaardista teidän luterilaisten kanssa, hän lausuu."

Edessäni kuhertelee tutkijapariskunta, joka on ilmeisesti tutustunut näiden päivien aikana. Tutustuminen lieneekin merkityksellisin tapahtuma tieteellisen kokoontumisen aikana. Lopuksi mies ja nainen ottavat toisistaan valokuvia ja sopivat tapaamisesta Moskovassa.

Ja sitten tapahtuu se toinen tapahtuma. Brightheadiksi kutsumani kaveri, joka sopisi James Bond-kuvaan vanhalla kuminauhalla päähän kiinnitettyine muovisine pullolaseineen alkaa lukea bodiumilta julistusta. Aleksandr kertoo, että kyseessä on Venäjän tiedeyhteisön vaatimus, joka koskee suomalaistyyppisen uskonnonopetuksen tuomista Venäjälle ja yhden teologian professorin viran perustamista valtionyliopistoihin. Seuraa välihuutoja, kiihkeätä keskustelua. Julistuksen julkiluku jatkuu. Kaikkiin lehtiin tämä. Hurraa! Ja paikka todellakin on Smolna.

On joulukuu 2004.

Kotiin palattuani kuulen, että julkilausuma oli painettu päivälehtiin ja että kaikkien paikalla olleiden nimet oli liitetty sen loppuun, mukana myös minun nimeni.

Kumous viimeisteltiin sillä välin, kun huomasimme Kazanin tuomiokirkon edessä olevassa pizzeriassa, että iltajuna Suomeen lähteen puolen tunnin päästä. Ryntäsimme autoon, jonka katolla luki taksi. Annoimme aikarajoitteet ja 2000 ruplaa, ja sitten Volga kiljaisi.

Mentiin puinaisiapäin, ratakiskoja pitkin, katukäytävää pitkin moottorin ujeltaessa kiihkeätä merkkiään, että tässä kumous tulee.

Vanhan Suomen aseman, joka ei enää ole käytössä, porttikongista auto lensi kaaressa junan eteen. Konduktööri avasi oven ja lausui, että jäi teille kaksi minuuttia.

Pakkasimme, vallankumoukselliset, itsemme joviaalin maailmanmiehen elkein junaan ja rykäisimme nitsevoo.

Ruumiin muistoja

Vaikka olen tointeni ja huolteni piirittämä, antauduin kirjoittamaan kommenttia A-K.H:n blogiin, mutta, kuten niin usein ennenkin, jossakin vaiheessa saapui ilmoitus, että palvelinta ei löydy.

Asia koski kuolemisesta tehtävää televisio-ohjelmaa ja siitä virinnyttä keskustelua ruumiinpesusta. Paras kirja asiasta on Katri Taanilan Niityltä tuulee, josta joskus oli puhe.

Mutta on minulla muistojakin sikäli, että vielä 15 vuotta sitten, ehkä vieläkin, tapa oli kotiaskareisiin kuuluva Virossa.

Se oli sitä aikaa, kun laiva, tässä tapauksessa katamaraani, oli lastattu Jeesuksilla. Stetsonpäiset evankelista ahtautuivat Helsingissä purkkiin ja pyylsivät yli Itämeren kohti valloitettavia alueita kertomaan jumaliensa urotöistä ahdistetulle kansalle. Noina vuona tapasin jonkun kerran Jaan Kaplinskin, joka kertoi, että entinen valtiollinen kirjapaino, joka ottaa vain 100 000 kappaleen painoksia, suoltaa nyt horoskooppikirjallisuutta ja pornoa.

Se oli vapautta tämä tällainen.

Menin pitämään johonkin akateemisluonteiseen instituuttiin, joka oli avatud, viikon mittaisen kurssin kristinuskosta vastaisille usupedagogisille toimijoille. Satamassa oli kaljapullon kuva ja alla teksti: admiraal on dokis. Rähjääntyneen seminaarisalin seinällä oli lause tääl ei suitsatata. Myöhemmin mietiskelin kovasti, että kuis sa suhdlet sun omat lilledegat eli kuinka hoidat kukkiasi.

Tuolla matkalla kuulin Uku Masingista, Tarton kielinerosta, joka taisi 70 kieltä ja luennoi hebrean aalefista kuukausikaupulla. Juri Lotman ja nämä muut, semiotiikkahan oli jäänyt lähes ainoaksi humanististen tieteiden mahdollisuudeksi, olivat jatkaneet rakkaina kanssavaeltajina tämän Saksassa koulutetun Viron Kierkegaardin työtä.

Ja kuulin tarinoita leireiltä. Yksi kaveri oli kovasti ahdistunut. Kertoi, ettei karkotuksen aikana ollut saanut käsiinsä kuin yhden Lennart Pinomaan artikkelin Lutherista. Siinä oli sanottu, että tuon rakkauden sijaan vaihdamme uskon. Eikö edes Jumalaa saanut rakastaa? Maailmassa, jossa rakkaus oli kuollut ja jäljellä oli silkka usko.

Oli sellainen tulkki, paikallinen nuorimies, joka illan tullen sanoi, että et sinä mihinkään hotelliin mene. Mennään meille, muutama kymmenen kilometriä Pietarinsuuntaan. Ethän ole nelijalkainen ystävämme suomalainen vaan ihan kunnon mies, hän imarteleli, mikä tuntui hyvältä.

Mentiin. Katsottiin muinaisia hautoja, kiviröykkiä. Mentiin alanteelle sen vanhan puun onkaloon, jossa mummo oli piileskellyt, kun muut vietiin. Mentiin saunaankin. Siellä oli yksi laude, noin metri katosta alas, lämpöä joku 45 astetta, huh huh. Istuin ylhäällä orrella, poika alhaalla pesupadan vieressä, osoitti penkkiä, jolle neuvoi minua tulemaan pesulle, ja kertoi, että pesi siinä mummovainajan ruumiin viikko sitten.

Menin nukkumaan. Ihmettelin, miksi viereen on pedattu raskastäkkinen sänky. Yön hämärässä siihen hiippaili pojan äiti.

Nukuimme selät vastakkain, kuten sivistysvaltiossa tehdään.

Vanhojen hyvinvointi

Pitäisi mennä ensi viikolla puhumaan pitkän iän salaisuudesta. Parina päivänä kirjoittamani juttu on nyt valmis, mutta en laita sitä tähän, ainakaan vielä.

Pätkä jutusta voi jotakuta kiinnostaa, joten tuossa herkun eräs pala:

Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskus STAKES suoritti vuonna 2004 kyselyn, johon vastasi koko eläkeväestöä kattava 1400 henkilön vastaajajoukko. Ulkopuolelle kyselystä jäivät laitoshoidossa olevat eläkeläiset, joita on maassamme noin 30 000. Kyselyssä kartoitettiin vastaajien omia kokemuksia elämänlaadustaan. Elämänlaadun keskeisiksi tekijöiksi katsottiin muun muassa koulutus, tulot ja asumistaso, ikä terveys, tiedolliseen- ja tunne-elämään liittyvät seikat, perhe, sosiaaliset verkostot, elämänmuutokset, sosiaali- ja terveyspalvelut sekä henkilökohtaisen valinnan mahdollisuudet. Tämän kyselyn perusteella suomalaisen eläkeläisen elämä näyttäisi suurin piirtein seuraavalta:

Aineellinen hyvinvointi on parantunut, mutta erityiset vanhat, yli 85-vuotiaat naiset ovat heikossa asemassa. Asumisväljyys on hyvä, mutta puutteellinen asuminen kiusaa joka viidettä, terveys ja fyysinen toimintakyky ovat parantuneet, mutta haittaava kipu on yleistä. Psyykkinen hyvinvointi on hyvä, mutta joka kymmenes kokee yksinäisyyttä. Yhteydet omaisiin ovat kiinteät ja aktiivisuus säilyy korkeaan ikään asti. Omaiset ovat avun tärkein lähde ja tyytymättömyys avun riittävyyteen on kasvanut. Valtaosan elämänlaatu on hyvä, mutta kymmenesosalla hyvin huono.

Kyselyn tulos on, että Suomi on hyvä maa vanheta. Hyvinvointivajeet koskevat erityisesti korkeassa iässä olevia naisia. 75 vuotta täyttäneet ovat pääosin pienituloisia ja 80 vuotta täyttäneet naiset elävät köyhyysriskirajalla. Puutteellinen asunto häiritsee joka viidettä. Nämä puutteet liittyvät kynnyksiin, portaisiin, hissittömyyteen sekä keittiö-ja pesutiloihin. Viesti asuntotoimelle ja yhdyskuntasuunnittelulle on tässä asiassa selvä. Erityistä huomiota ansaitsee päivittäisen kivun läsnäolo jo 50-64-vuotiaiden keskuudessa. 60-69-vuotiaiden keskuudessa yli puolet kärsii elämää haittaavasta kivusta.

Hyvää, sanoi luterilainen, päivää

Osui silmiin katsella vanhaa Vähä Katekismusta (ilmestyi 1529). Jos joku tahtoisi kirjoittaa kirjan "luterilainen elämäntapa", tämä olisi sitten lähde.

Katekismus linkittyy Enchridion-perinteeseen. Augustinuksen laatimankin Timo Nisula suomensi jokunen vuosi sitten. Luther korosti uskonpuhdistuksen kiivaina vuosina 1520-luvulla, että juuri katekismusopetus on olennaista.

Saarikoskella on jossakin sellainen lause, että mitä näille muita sanoisi kuin guten morgen ja gute nacht. Eräät 1500-luvun hauskat ilmaisut ja niiden semantiikka kiinnittävät huomiota.

Aamulla luterilainen suorittaa muutamia hartaustoimenpiteitä sekä lähtee sitten "iloisin mielin" töihin ja laulaa matkalla laulun kymmenestä käskystä tai jotakin muuta "hartauteensa sopivaa".

Illalla hän suorittaa jälleen samoja toimenpiteitä. "Sitten nopeasti ja iloisesti nukkumaan."

Täytyy koettaa illalla, mitä on nopea nukkumaanmeneminen. Voi olla elämää suurempi kokemus sekin, jota en elämysten markkinoilta ole vielä itselleni onnistunut hankkimaan.

Lähtöterminaalissa?

Viime päivinä julkisuudessa käsitellyt Pietari-yhteisön kasteet merkinnevät Luther-Säätiölle pidemmän päälle sitä, että se joko peruuttaa huomattavasti tai painaa kaasua entistä enemmän ja ajautuu ulos tylsästä, laitosmaisesta ja pelkästään seksistä ja rahasta keskustelevasta Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta.

Säätiön pappien toiminnan taustalla on ruotsalainen lähetyshiippakunta, joka sai piispan siten, että kenialainen luterilainen piispa vihki ruotsalaisen eläkekirkkoherran piispaksi. Tämä puolestaan vihkii nyt omassa lähetyshiippakunnassaan papeiksi henkilöitä, jotka eivät hyväksy naisten toimimista pappeina.

Luterilainen Maailmanliitto erotti vihkimyksen suorittaneen kenialaisen piispan asiantuntijatehtävistään Maailmanliiton piirissä tapauksen jälkeen. LML korosti, että kyseessä ei ole kannanotto Kenian luterilaiseen kirkkoon ja lisäksi LML hyväksyy jäsenikseen kirkkoja, joissa naiset eivät saa toimia pappeina, kuten esimerkiksi Inkerin luterilaisen kirkon. LML lausui erottamispäätöksessään, että harjoitettu toiminta on kirkon järjestysmuodon vastaista ja kirkkoa hajottavaa. Se ei ilmeisestä syystä tahtonut ottaa asiaan teologista tai opillista kantaa, mutta teologian kielelle käännettynä LML:n päätös merkitsee tulkintani mukaisesti sitä, että suoritettu piispaksivihkimys oli värittynyt skismaattisesti ja että sen pohjalle muodostuva toiminta on ainakin joiltain osin skismaattista ja luterilaista kirkkoa hajottavaa toimintaa. Luterilaisen teologian, uskon ja opin asiantuntijaksi ei tällaista toimijaa luterilaisten kirkkojen yhteydessä hyväksytä.

Luther-Säätiön keskeisin ero valtakirkkoon on ollut käsitys virasta. Sitä luonnehtii myös kirkkojärjestyksen vastainen toiminta. Mielipide-eroja on siis enemmänkin kuin vain yksi.

Tällaisessa tilanteessa Luther-Säätiöllä taitaa olla vain kolme mahdollisuutta. 1. Lopettaa pappisvirkaan liittyvät toimintonsa ja toimia hengellisenä maallikkoliikkeenä ev. lut. kirkon sisällä, 2. perustaa oma kirkko tai 3. hakeutua niiden kirkkojen jäsenyyteen, jotka pitävät Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virkakäsitystä vääränä tai skismaattisena. Se, etten usko mahdollisuuteen toimia erityisenä kirkon sisäisenä yhdistyksenä, johtuu siitä, että naispappeuden torjuminen papeilta määriteltiin taannoin asiaksi, jota ei tule kirkossa suosia.

Asia mennee maalliseen tuomioistuimeen. Siellä kysymyksiksi noussevat virkavallan anastaminen, lasten oikeudet saada oman uskontonsa mukainen uskontokasvatus sekä sen pohjalta lastensuojelulakiin liittyvät teemat.

Luther-Säätiön toimintatapa ei siis ole Luterilaisen Maailmanliiton mukaan luterilainen. Sen teologiaan ei ole puututtu muilta osin kuin toteamalla, että tahon keskeisimmältä edustajalta puuttuu luottamus toimia luterilaisen uskon ja opin asiantuntijana.

Oppiin onkin vaikea puuttua. Yleensä kristilliseksi harhaopiksikin (joka on siis eri asia kuin skisma) katsotun näkemyksen ongelma on se, että sen kannattaja on oikeassa. Harhaoppisen perusmuoto on juuri oikeassa olo, ei väärässä olo. Tämä oli olennaista muun muassa sille ensimmäisillä vuosisadoilla Pohjois-Afrikassa vaikuttaneelle puritaaniselle liikkeelle, donatolaisuudelle, jonka Augustinus ja hänen kannattajansa ”voittivat” Karthagon kokouksessa vuonna 410. Tämän jälkeen kirkosta tuli väärässä olevien, puutteellisten ja virassaan, uskossaan ja elämässään heikkoutta ja suurta suuren yleisön kritiikkiä nauttiva tympeä ja mitätön laitoskirkko, joka käyttää valtaa, pettää ihmisiä ja jonka työntekijät ovat leipäpappeja ja kaikin puolin typerää väkeä sekä mitävielä. Hetki ikään kuin hukattiin jo 1500 vuotta sitten: donatolaisilla olisi ollut tyylipuhtaat papit.

Harhaoppi tulee sanasta hairesis, valinta. Harhaoppi merkitsee sitä, että oikeiden katsomusten joukosta valitaan joku ja aletaan soittaa UkkoNooaa. Se on erehtymätöntä, turvallista ja varmaa. Se synnyttää yhteisöllisyyttä ja menee taatusti jakeluun, sillä kerrankin on löytynyt joku, joka tässä epävarmassa ja ristiriitaisessa maailmassa näyttää tien perille.

Esimerkiksi Pietari-yhteisön kasteet ovat opillisesti oikeampia kasteita kuin ne kasteet, joista takavuosina puhuttiin, kasteet Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen. Luoja, Lunastaja ja Pyhittäjä ovat katekismuskieltä ja sisältävät viittauksen Pyhään Kolminaisuuteen. Näin tämäkin toimitus on eräänlaisella ekonomisuuden periaatteella tulkittavissa kristilliseksi kasteeksi. Se kuitenkin typistää jumalakuvan funktionaaliseksi, poikkeaa evankelis-luterilaisen kirkon kastetoimituksesta, vaihtaa yhden dogmaattisen ja liturgisen kielen muodon toiseen dogmaattiseen ja liturgiseen kielen muotoon sekä on erittäin ongelmallinen ekumeenisesti. Kirkkojen Maailmanneuvoston yhteyteen ei hyväksytä yhteisöjä, jotka eivät tunnusta uskoa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen ja kasta lapsia tässä nimessä.

Mutta oikeaa oppia tai ei, Augustinuksen mukaan kirkko, joka on oikea opissa, mutta jolta puuttuu rakkaus, ei ole kristillinen kirkko.

Pitää paikkansa, että naisten pappeina toimiminen on hyväksytty vain kristillisten kirkkojen vähemmistön piirissä. Pitää paikkansa, että kristityt ovat nähneet Jumalan kasvot patriarkaalisten yhteiskunnallisten ja sukupuolinäkemysten vallitessa. Näen tässä patriarkaaliseen yhteiskuntaan suuntautuneessa kristinuskon tulkinnan muodossa paljon hyvää historiallista syistä. Menneisyyden ihmiset pettävät meitä sikäli, että he olivat viisaampia kuin oletamme heidän olleen. Kunnioittakaamme Sanan lihaksitulon hetkeä, älkäämme menkö naispappeuteen, sanoi professori Haikola. Kyllä tämä minua puhuttelee ja pidän sitä sekä hengellisesti että teologisesti ajateltuna ajatuksena. Silti ajattelen toisin enkä koe naisten toimimista pappeina "hartauteeni sopimattomana".

Sukupuolifunktiot ovat muuttuneet ja olisi erikoista, ettei muuttuneiden yhteiskunnallisten rakenteiden piirissä voisi nähdä Jumalan kasvoja. Olla nainen ja olla mies ajanlaskun alussa ja nykypäivänä ovat niin kaksi eri asiaa, että en tiedä ovatko naiset naisia ja miehet miehiä samassa merkityksessä kuin Uuden testamentin aikana. Ennen oli laivat puuta ja miehet rautaa. Nyt on toisinpäin, hiiohoi: sukupuolisuus on myös sosiaalinen konstruktio. Eikö Jumalan kasvoja tulisi etsiä niin historiasta kuin myös nykyisyydessä? Peittääkö, mikä sekin on tietysti mahdollista, Jumala kasvonsa nykyisten yhteiskunnallisten rakenteiden piirissä? Vallitseeko todella jumalanpimennys? Vai voisiko jopa tällaisissa rakenteissa koittaa aamunkoi?

Onko todella niin, että yhteiskunnan kehittyminen on pelkästään huonoon suuntaan vienyttä kehitystä? Naisten toimiminen pappeina toteutuu sellaisissa yhteiskunnissa elävissä kirkoissa, jotka luultavasti ovat yhteiskuntina maailman pisimmälle kehittyneitä. Kumpaa kirkon pitäisi seurata, menneisyyden tai alikehittyneisyyden yhteiskuntamallia vai kärjessä kulkevaa?

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ajatellaan luterilaisen päätunnustuksen Augsburgin tunnustuksen mukaisesti, että pappisvirka on erityisellä jumalallisella asetuksella asetettu (institutum est) virka uskon saamista varten sanan ja sakramenttien kautta. Tämä on virassa pysyvää ja muuttumatonta. Se, miten papit pukeutuvat, voi kuitenkin muuttua, kuten myös se, millaiset sukupuolielimet tai –roolit heillä on. Vaikka vanhempi virkakäsitys katsookin, että pappisvirka on annettu miehille (ns. Herran käsky), voi kuitenkin kysyä, onko kirkossa ollut jokin erityinen miespappeus? Eikö alban tehtävä ole kätkeä sukupuoliominaisuudet siten, että hurskaat voivat miettiä muita asioita kuin Jumalalle kumartavan ja heille pyllistävän sakraalihenkilön inhimillisiä ominaisuuksia?

Tractatus Logico-Byrocraticus

1. Maailmaa on kaikki, mikä maksaa sen minkä se maksaa.
2. Mikä maksaa - maailma - koostuu yksittäisistä ostopäätöksistä.
3. Maksun loogiset kuvat ovat rahoja tai luottokortteja.
4. Maksuja ovat mielekkäät ostot.
5. Mielekkäät ostot metrisoivat tunteet.
6. Metrisoitujen tunteiden yleinen muoto on tulosvastuu.
7. Mitä ei voi maksaa, se on varastettava (jos niin tahdotaan).

Mitä hymyssä piilee?

Luontaistuotefilosofiat saivat tässä pahan kolauksen, kun kävi ilmi, ettei Mona Lisa olekaan da Vincin omakuva, Jeesus tai jotakin muuta vastaavaa.

Uuden Suomen verkkolehti raportoi tänään, että taulun kuvaama henkilö on se, jonka Vasari sen väittikin olevan: Lisa del Giocondo. On löytynyt muistiinpano, aikalaistodistus, joka esittää niin.

Henkilöllisyyden selvittyä pääsemmekin olennaisemman kysymyksen äärelle, kysymykseen Mona Lisan hymystä.

Tiedämme, että hymy on myötäsyntyinen ominaisuus. Jos katsot kissaa tai koiraa tarkemmin, huomaat, että nekin taitavat hymyn. Hymytutkimusten mukaan ihmislapsen hymy muuttuu muutaman viikon ja kahden kuukauden välisenä aikana kommunikatiiviseksi.

Ronald de Sousa on nähnyt tässä merkittäviä kenties parhaimmassa kirjassa, joka tunteista 1990-luvun lopussa kirjoitettiin, ellei historiallisia esityksiä lasketa. Kirja on nimeltään The Rationality of Emotions ja se on hyvin vaikealukuinen sekä vaikeasti selostettavissa.

De Sousan mielestä emootiot muodostuvat wittgensteinilaisia paradigm0ja muistuttavissa pienoisnäytelmissä, joita hän kutsuu paradigma-skenaarioiksi. Lapsi katsoo kehdosta hänen ympärillään pyöriviä perheenjäseniä ja rekisteröi näiden tunnereaktioita oppien näin tuntemaan itse tunteita, jotka ovat hänen sosiokulttuurisessa ympäristössään vallitsevia.

Mieti siis tarkasti, miten kehtoon katsot.

Myöhemmin paradigmaskenaariot moninaistuvat ja henkilön emotionaalinen repertuaari laajenee esimerkiksi kaunokirjallisuuden lukemisen ja musiikin kuuntelemisen avulla.

Mona Lisan hymyn salaisuus piilee hänen vanhempiensa ja sisarustensa (mikäli hänellä sellaisia oli) katseissa. Ne puolestaan palautuvat ihmiskunnan alkuhämäristä asti vallinneisiin katseisiin.

Vai hymyileekö hän oikeastaan ollenkaan?

Musiikillisista tunteista

Jos henkilö pelkää koiraa (,jonka nimi filosofisissa kirjoissa on yleensä Fido), hän on havainnut esimerkiksi murisevan koiran, josta hän on käsittänyt, että tämä on uhkaava. Tämän seurauksena henkilö affektoituu psykofyysisesti. Yleensä hän rekisteröi affektoitumisensa suhteessa havaintoon ja siihen liittyvään uskomukseen tai vastaavaan kognitiiviseen asenteeseen. Lisäksi affektoituminen aiheuttaa henkilössä halun menetellä jollakin tavalla, esimerkiksi välttää koiraa.

Emootiosanat kuten ilo, suru, toivo ja pelko ovat nimiä, jotka nimeävät monista ainesosista muodostuvan henkisen ilmiön tai tilan. Tavallisissa emootioissa näitä ainesosia ovat: 1. havainto, sen tulkinta eli 2. kognitio, näiden vaikutus eli 3. affekti, joka voi olla miellyttävä tai epämiellyttävä tai näiden sekoitus sekä affektin huomaaminen eli 4 tunne (tuntemus, feeling) ja sen 5. tulkinta mielessä eli nimeäminen joksikin emootioksi käsillä olevan informaation avulla. Olen kirjassa Tunteet ja järki (2003) ehdottanut tältä pohjalta näkemystä, jonka mukaan tyypilliset tunteet ovat ”tulkittujen havaintojen vaikutusten tulkittuja huomaamisia”.

Ilmaisu ”kielellisesti syntynyt tunne”, jota erehdyin jossakin täällä Blogistanin alhoissa käyttämään, on sikäli harhaanjohtava, että kyse on pikemminkin kielelliseksi käännettävästä henkisestä reaktiosta. Ei ole niin, että henkilö muodostaa ensin mielessään lauseen ja vaikuttuu tästä jollakin tavalla. Tunteminen ja tunteen analysoiminen ovat tietenkin kaksi eri asiaa. Analyysi tehdään jälkikäteen.

Fiktiivisten emootioiden kohdalla ongelmana on pidetty sitä, että kun tavallisissa tunteissa on kyse siitä, että niihin sisältyy uskomus (esim. koira on pelottava), fiktiivisestä kohteesta uskotaan, että se ei ole totena pidettävä eli uskomusta sisältävä. Fiktiivisten emootioiden eli niiden tunteiden, jotka liittyvät esimerkiksi runoihin, romaaneihin tai elokuviin yhtenä tavallisena muotona on se, että niihin liittyy uskomus, jonka mukaan kuvattu tai kerrottu asia ei ole tosi. Lisäksi erityisesti musiikin osalta on ajateltu, että sen vaikuttamiin affekteihin ei liity kielellisesti tulkittavaa propositionaalista osaa.


Fiktiiviset tunteet (esim. elokuvissa syntyneet) tulkitaan usein sellaisiksi, että niiden epätodet kohteet viittaavat fiktion ulkopuolella koettuihin ”tosiasioihin”. Näin asiaa selittää esimerkiksi Bijou H. Boruah teoksessaan Fiction and Emotion (Oxford 1988). Toisaalta niistä voidaan väittää, että ne eivät ole tunteita (emootioita) lainkaan.

Richard Sorabji kirjoittaa teoksessaan Emotion and Peace of Mind (Oxford 2000, kirjan indeksissä muuten Juha Sihvola on saanut ylevän nimen Sihvola, Jules) stoalaisesta emootioteoriasta: ”On olennaista huomata, että emootio ei ole tunnettu (felt) sisäinen supistuminen tai laajentuminen, kuten Zenon oli ajatellut. Se ei myöskään ole fyysinen reaktio. Tällaiset tilat voivat liittyä emootioon sitä seuraavina ilmiöinä. Myöhemmin Seneca huomautti, että ne voivat myös edeltää emootiota, ja sellaisina niitä kutsutaan ”ensimmäisiksi liikkeiksi”. Emootio itsessään on kuitenkin arvostelma…Ensimmäisiä liikkeitä on kahdenlaisia. Jos vapiset, valahdat kalpeaksi tai puhkeat kyyneliin, tämä saattaa olla esimerkki fyysisestä ensimmäisestä liikkeestä. Henkiset ensimmäiset liikkeet on vaikeampi tunnistaa, mutta Galenoksen teksti osoittaa, kuten uskon, että ne ovat noita vajoamisia ja laajentumisia joita koemme rinnassamme, kun olemme harmistuneita tai ilahtuneita…Responssisi sanattomaan musiikkiin, silloin kuin et muodosta hyvää tai pahaa koskevaa arvostelmaa mielessäsi, ei ole emootio vaan ensimmäinen liike.” (ss.3-5).

Sorabjin selostuksessa on monia kiinnostavia piirteitä. Erottelu henkiseen ja fyysiseen ensimmäiseen liikkeeseen on kiinnostava, koska se osoittaa, ettei pidä paikkaansa, että ylempien henkisten tuntemusten ja alempien ruumiillisten tuntemusten erottelu olisi erityisesti William Ockhamin tekemä, kuten tutkimuksen piirissä on välillä korostettu. Erottelu palautuu jo stoalaiseen tunneteoriaan. Henkisten ja fyysisten tuntemusten erottelu on ollut elävä erityisesti australialaisessa mielenfilosofiassa, jossa sitä ovat puolustaneet Michael Stocker ja Justin Oakley. Tämä on laaja aihe ja siihen liittyy monia filosofisia kysymyksiä.

Toiseksi Sorabjin selostus liittyy stoalaiseen tunneteoriaan, jonka mukaan emootiot ovat henkisiä arvostelmia. Ne sisältävät kaksi osaa: arvostelman siitä, että jokin on hyvää tai pahaa ja toiseksi arvostelman siitä, miten tämän ilmenneen asian kanssa tulisi menetellä. Näin ei tietenkään ole välttämätöntä ajatella. Voidaan näet myös ajatella, että hyvään ja pahaan liittyvän arvostelman sijasta emootioiden tuntemus (feeling) –kvaliteetti on luonteeltaan epämiellyttävä tai miellyttävä (pleasure/displeasure, comfort/discomfort). Lisäksi emootion propositionaalisesti analysoitava osa ei ole välttämättä uskomus, joka sen on oltava, mikäli kyseessä on arvostelma. Arvostelmahan on assentoitu eli totenapidetty ja hyväksytty uskomus. Sen sijaan propositionaalisesti analysoitava osa voi olla ajatus tai mielikuva, johon ei sisälly assentiaa. Esimerkiksi monien uskonnollisten tunteiden osalta asia on niin.

Musiikin osalta olen viehättynyt ajatuksesta, jonka mukaan ajatuksen tai mielikuvan rinnalle voidaan asettaa myös se, mitä on partituurissa. Musikaalinen muoto voi kausaalisesti aiheuttaa henkilössä miellyttävän tai epämiellyttävän tai näitä sekoittavan tuntemuksen. Kun tuntemus on intentionaalinen eli sisältää partituurin sisältämän muodon, nämä yhdessä on mielestäni järkevää tulkita emootioksi. Näin musiikki mielestäni aiheuttaa emootioita, toisin kuin stoalainen tunneteoria näyttää väittävän.

Se, missä merkityksessä musikaaliset emootiot konnotoivat muihin emootioihin, liittyy ehkä niiden nimeämiseen. Jos tunnen iloa, jonka on aiheuttanut vaikkapa Lindbergin viulukonserton kadenssi ja erityisesti sen nopeat ainesosat, sanon tätä iloksi viittaamalla muihin ilon tunteisiini. Tämä ei kuitenkaan edellytä sitä, että konnotaatio syntyisi suhteessa muiden ilon tunteiden kognitiivisiin osiin vaan ilon tunteisiin sinänsä.

Lisäksi musikaalisia konnotaatioita ovat musiikinsisäiset fraasit, kuten esimerkiksi Lindbergin viulukonserton finaalissa oleva överiksi pistetyltä tuntuva viittaus niin sanottuun jääkarhujen poloneesiin Sibeliuksen konsertossa tai finaalin lopussa oleva fraasi Brahmsin konserton lopusta.

Kantani on tietysti aika raju (mikäli rajuutta mitataan donquijotemaisuutena) ja luultavasti sopimaton, koska se näyttää viittaavan metafyysiseen oletukseen, jonka mukaan on struktuureita, jotka ovat esimerkiksi ilahduttavia tai surua tuottavia. Moni filosofi ehkä ajattelisi, että tämä on turhaa mystifiointia. Mielestäni idea ei ole kuitenkaan järjetön, (kuten edelläkin olen koettanut esittää) ja lisäksi se saa kokemuksellista tukea musiikinharrastajalta (tosin tässä tapauksessa itseltäni).

Päivystävän dosentin vastaus

Kuopion seurakuntalehti esitti kysymyksen "Saako toisten postia lukea roskakorista?" Vastasin kysymykseen näin:

Rikoislain 38 luvussa sanotaan: ”Joka oikeudettomasti avaa toiselle osoitetun kirjeen tai muun suljetun viestin … on tuomittava viestintäsalaisuuden loukkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi."

Kirje on suljettu viesti. Postissa lähetetty kirje, jonka liimaaminen kiinni on unohtunut, on suljettu viesti. Mutta onko roskalaatikkoon laitettu avoimessa kirjekuoressa oleva kirje suljettu viesti? Varmin ohje on: älä lue toisille lähetettyjä viestejä ilman näiden lupaa.

Lutherin mukaan kristittyjen tulee peittää toistensa synnit. Jos huomaat arkaluontoista materiaalia roskiksessa, toimita se henkilölle, jonka se on. Ehkä materiaali on joutunut roskikseen vahingossa. Mikäli tämä ei ole mahdollista, toimita materiaali poliisille.

Kirkkoisät pitivät turhaa uteliaisuutta tunne-elämän häiriönä. Teoksensa Tunnustukset 10. kirjassa Augustinus katsoo, että turha uteliaisuus on sairaus, joka jatkuvasti harjoitettuna tekee ihmisestä tylsämielisen

Antiikin hyve-etiikka opettaa, että moraalisuus on riippuvaista kasvatuksen avulla muodostuneista hyvistä luonteenpiirteistä ja niihin liittyvistä tunteista. On hyveellistä olla utelias, mutta ei liikaa. Toisten yksityisasioihin keskittyminen on merkki luonteen vääränlaisesta muodostumisesta ja pahe.

”Roskisdyykkausta” pidetään yleensä epätoivottavana. Mutta yleinen asenne viesteihin ja yksityiselämään kohdistuvaan ”dyykkaukseen” on joltain osin muuttunut suvaitsevaisemmaksi.

Esimerkiksi tiedotusvälineiden toiminnassa tarjontaa tämän ennen hävettävän piirteen tyydyttämiseksi on jatkuvasti kasvatettu, koska tämän on todettu lisäävän lukijamääriä. Esi-isämme ja -äitimme olisivat asiasta huolissaan. Lisääntyvä yksityiselämän verhojen aukaisu ja osallistuminen tähän kuluttajana alentaa kulttuurin henkistä laatua.

+++

Jätin vastauksessa avoimeksi kysymykseksi, onko roskakorissa oleva avoin kirje suljettu viesti. Voisi tietysti sanoa, että se on jätettä. Mutta mielestäni asia on aidosti avoin kysymys, koska voi olla olosuhteita, joissa sitä ei pidä tulkita jätteeksi vaan suljetuksi viestiksi.

Itkun pätkät

Ystäväni Torsti Lehtinen luonnehti kerran jotakin itkuksi, jota viitsii kuunnella.

Onko itku osa sivistystä ja tarpeellista kulttuurille? Liittyykö se erityisesti joihinkin taidemuotoihin?

En muista, että olisin itkenyt yksittäisen maalauksen tai piirustuksen äärellä. Olin kyllä pakahtua, kun olin ensimmäisen kerran Firenzessä Uffizin galleriassa tai New Yorkin Modernin taiteen museossa. Mutta en itkenyt. Lontoon National Galleryssä vaikutuin syvästi Akseli Gallen-Kallelan teoksesta Keiteleenjärvi. Mutta itkua, ei, ei hyvät naiset ja herrat.

Musiikki on joskus, melko useinkin aiheuttanut minussa fyysisen itkun reaktion, jossa kyyneleet valuvat pitkin poskia. Sisäinen tila on tietoisuuden havainnon näkökulmasta ollut tällöin kuitenkin melko laimea. Ei ole tyrskyttänyt eikä hyrskyttänyt. Silti kyyneleet valuvat vuolaasti. Jos yrittäisi kuvata tietoisuuden (omia tiloja rekisteröivän mielen) tilaa, se on jotenkin tyhjä. Siinä ei ole mitään muuta kuin itkua, joksi se ikään kuin on muuttunut lisäämättä siihen yhtään mitään muuta.

Asialla on laajempi filosofinen merkityksensä, sillä kysymys musiikin aiheuttamista tunteista kuuluu alan kestoaiheisiin.

Itse ymmärrän jotakin niin sanotusta klassisesta musiikista, joten huomautukseni rajoittuu sen piiriin.

Yllättävän usein filosofit, antiikista moderniin filosofiaan, väittävät, että musiikki ei aiheuta tunteita. Richard Sorabji käsittelee tätä tematiikaa laajasti antiikin tunneteorioita koskevassa tutkimuksessaan ja esittää, että antiikin ajattelijoiden mukaan on virhe ajatella, että musiikki aiheuttaisi tunteita. Se voi kyllä laukaista muihin tunteiden edellyttämiin kognitiivisiin muistoihin liittyviä mielen tallenteita ja näin epäsuorasti affektoida, mutta se itse liikuttaa mieltä vain tunteen esiasteen tasolla.

Tästä olen hieman eri mieltä Sorabjin ja antiikin filosofien kanssa. Luulisin, että kantani poikkeaa myös standardista mielen filosofien vastauksesta laajemminkin. Mielestäni musikaalinen syntaksi, muoto, affektoi ja se korvaa sen, mikä kielellisesti syntyneissä standardeissa tunteissa perustuu uskomus-ajatus –komponenttiin.

Elokuvat saavat pienen ihmisen melko helposti itkun partaalle.

Lisäksi on isoa itkua, jossa hajotettu elämä tulvii ulos. Jeesus sanoi, ettei se ihmistä tuhoa, mikä menee sisään vaan se mikä tulee ulos. Standarditulkinnoista poiketen tulkitsen tämän ajatuksen siten, että isossa itkussa ulos tulee sitä, mikä on tuhonnut ihmisen.

Katastrofin keskellä itkukin patoutuu. Kun itku sitten tulee ulos, se lienee itkua, jota viitsii kuunnella.

Sellaista itkua ei itketä kuin muutama kerta, sillä we live only twice.

Liturginen innovaatio

Liturgi: Koska meitä on tässä näin monta viisasta ja järkevää, oppinutta ja tärkeää miestä koolla, lienee syytä kysyä, mikä heidän tahtonsa on.

Seurakunta: Totisesti, kunnon kulaus olisi nyt paikallaan.

Liturgi: Sillä viinissä on totuus.

Seurakunta: Kyllä Kallella on, kyllä Kallella on, kyllä Kallella tallella on.

Liturgi: Terveydeksi ja janon sammuttamiseksi, kallis veli.

Seurakunta: Kuinka hyvää, kuinka hyvää! Kuinka virkistävää!

Tämä on Haikolan, Lauri Robert Haikolan (1917-1987) laatima Saunamessu. Haikola toimi Helsingin yliopiston teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian professorina 50-luvun lopulta vuoteen 1977.

Messulla on taustansa. Ruotsissa opiskellessaan ja harjoittaessaan akateemista uraa Haikola oli törmännyt sikäläiseen korkeakirkolliseen liturgiseen liikkeeseen, joka hänelle, joka oli kyllä karoliini mutta myös jätkä, oli hieman vierasta, joskin saattoi hänkin, vanha pesäpalloilija ihastua: vilket fotarbete.

Eräässä tohtorinkaronkassa puolestaan oli rukoiltu rukous, joka innoitti messun ensimmäisiin sanoihin: Herra, kun olemme edessäsi näin arvovaltaisena joukkona.

Messun sävelsi Jorma Panula. Sen käänsi latinaksi Teivas Oksala, joka muutti Kallella on -huudahdukset muotoon in vino veritas, in soda sanitas, in aqua vanitas vanitatum.

Myöhemmin Uolevi Itkonen laati Espoon yleiskaavamessun.

Mitä puhtainta saunailtaa!

Teologian ideologisista rasitteista

Erään sanomalehden toimittaja oli yrittänyt tänään soittaa. Koska olin kokouksessa konservatoriolla, puhelimessa oli äänenpoisto. Sama henkilö oli lähettänyt tavoittamattomuuteni johdosta sähköpostiini viestin, jossa tiedusteli mahdollisuutta osallistua suunnittelemaansa juttuun teologisesta koulutuksesta Erkki Tuomiojaan liittyen. Vastasin, että en ole halukas blogivitsailun lisäksi osallistumaan keskusteluun, koska se ei ole jutun aihe. Keskustelu on kuollut ja kuopattu ja kyseessähän on vain ärinä haudan reunalla, puolin ja toisin.

Tätä ärinää harjoittavat asioista pihalla olevat henkilöt. Itse en ole vaikuttaja enkä ajanhermolla eli mukana mukana elävä henkilö missään muodossa. Siksi ihmetyttää, että tänne rysänperälle lentää myös aikaansa seuraaviksi ajateltuja tapauksia.

Vitsihän se oli, mitä kirjoitin, joskin olen sitä mieltä, että asiasisällön suhteen pitää paikkansa.

Arvostamani Erkki Tuomioja on julkaissut omilla sivuillaan sovinnollisen kannanoton asiasta. Kannattaa lukea.

Sanon kuitenkin hänen mainitsemastaan yhdestä asiasta erilaisen mielipiteeni. Erkki Tuomioja kirjoittaa: "Teologisilla tiedekunnilla on kannettavanaan enemmän tieteenvastaisia historiallisia rasitteita kuin muilla tiedekunnilla."

Mielestäni lause on lähes tieteen huuhaapalkinnon arvoinen. Se on suomalaisen tieteen huippuyksiköiden ja kansainvälisten lippulaivojen keskeisten tutkimustulosten vastainen ja paikkansapitämätön.

On tieteenhistoriallinen tosiasia, että moderni luonnontiede on syntynyt kristillisisssä luostareissa 1100-luvulla ja että Pariisin yliopiston teologinen opetus on koko modernin länsimaisen tiedeopetuksen kehto.

Olen hämmästynyt, että yhteiskunnan johtavissa asemissa olevien sivistyneiden ihmisten piirissä vallitsee täysin asiantuntemattomia tosiasioiden vastaisia näkemyksiä tieteenhistorian luonteesta ja rationaalisuuden olemuksesta.

Tämä oli sitten ainoa vakavampi kirjoitus, jonka tästä aiheesta laadin. Samma på svenska: depä de.

Tyhmä Duns

Ei irtoa vieläkään paljastuksia. Mutta tämä herra tässä on Duns Scotus, jota sanottiin ihan tyhmäksi.

Scotus keksi, että maailma ei ole välttämättä sellainen kuin se on, vaan se olisi voitu luoda toisenkinlaiseksi kuin millainen se on.

Duns oli tosi typerä, sillä hän oli vallankumouksellinen. Hän ei hyväksynyt aristoteelista runsauden periaatetta, jonka mukaan ollakseen mahdollisuus ilmiön on toteuduttava joskus. Kaikki aidot mahdollisuudet toteutuvat ennemmin tai myöhemmin. Mutta Dunspa ei uskonut niin.

Hänen mielestään oli mahdollisuuksia, jotka eivät toteudu.

Yksikään partikulaarinen olio ei ole olemassa välttämättömyyden pakosta. Kaikki, joka iikka, on olemassa, koska Jumala vapaasti tahtoo niin.

Senkin Scotus keksi, että metafysiikka tutkii olevaa olevana ja asettaa eräässä mielessä eteemme myös teologisen kysymyksen Jumalasta, joka on olevan perusta.

Sellainen ongelma vain on, että järki ei nykyisessä tilassaan löydä tietä Jumalan luokse, joskin Scotuskin hyväksyi joitakin klassisia jumalatodistuksia luonnolliselle järjelle. Jumala on järjen kohde vain absoluuttisessa kunnossaan, missä se ei siis nyt ole. Tarkasteltaessa absoluuttista järkeä, joka vallitsee taivaissa, voimme ajatella Jumalaa. Mutta tarkastellessamme sitä tilassaan, joka on viatorin, kulkijan tila, emme voi nauttia kaupungin kahveja kesken matkaa.

Suosittelen perjantaiksi tai lauantaiksi saunomista sekä metafyysisten mietelmien miettimistä.

Onnettomat

Ei tullut oikein mitään aihetta mieleen, jonka avulla saattaisin tulla tänään ulos kaapista. Niinpä pistän, liittyyhän se hieman eiliseen kuvaan, tähän Abelardin ja Heloisen.

Abelard kertoo Onnettomuksieni historiassa, että yöt Heloisen kanssa olivat niin kiihkeitä, että hänen logiikantaitonsa romahti.

Abelard on se henkilö, josta saamme kenties suurimmin kiittää mahdollisuuttamme akateemisesti järjestettyyn älyllisen toimintojen harjoittamiseen. Hänen terävän päänsä, joka oli nominalistisesti värittynyt, maine kiiri ympäri Eurooppaa ja veti kuin magneetti väkeä Pariisiin. Tuollaisen pään tylsymisestä oli siis tässä rakkaustarinassa kysymys.

Abelard oli vähän joka suuntaan ärhäkkä. Kun hänet kuohinnan jälkeen passitettiin Dionysioksen luostariin, hän totesi, että pseudo se on. Ei se ole se Areiopagitalainen ollenkaan, josta Uusi testamentti kertoo, senkin pölkkypäät.

Suunsoitto aiheutti kirjarovionkin. Meillä ei ole enää käytössämme Abelardin koko tuotantoa. Etiikastakin on vain pätkiä, joista ilmenee, että Abelardille keskeistä moraalisessa toiminnassa oli toiminnan intentio.

Hän pysyi kirjeenvaihdossa Heloisen kanssa läpi elämänsä. Se oli ylen ihmeellinen tarina, josta Eila Kostamo on suomeksi kirjoittamassaan kaunokirjallisessa teoksessa kertonut. Sen lohtukin on suuri. Aloittaessaan Onnettomuuksieni historiaa Abelard vuotaa lempeyttä kärsivää kohtaan ja lausuu, että kun tämän luet, tiedät, että aina on maailmassa suurempaakin onnettomuutta kuin sinun vaatimaton kohtalosi. Suurin onnettomuus on Abelardin ikioma. Hän oli mestari siinäkin, tuskassa.