Se kun menin kipsiin meni näin. Kansakoulun pihalla oli alle puolimetriä korkea puuaita. Johtajaopettaja sanoi, että siinä älä kävele. Kaikki siis kävelemään. Myös minä kävelin, ja putosin. Vasen käteni osui kyynärpään kohdalta aitaan ja murtui.
Sitten menikin kymmenen vuotta. Jääkiekkoa ja erityisesti luistelua inhosin. Koska kaupunki oli Tampere, siellä ei oikeastaan ollut mitään muuta. Ulkokentällä oli kuoppa jäässä, johon luistimenterä sopivasti jäi. Pyörin piruettia, jolle Kiira Korpikin olisi ollut kade, polvesta ylöspäin. Lumpio meni kahdeksaksi säpäleeksi, jalka jäykäksi ja reidestä elämä.
Kevät oli valoisa ja lämpenevä. Fysikaalisessa hoidossa jalkaan saatiin muutamassa kuukaudessa muutaman asteen kulma. Seuraavan kesän heittelin sitä vielä lonkan avulla eteenpäin. Syksyn tullen se taipui jo omin voimin.
Muutaman vuoden kuluttua elin asioihin hiukkasen syvemmin perehtyneessä nuorten herrain joukossa. Ne olivat niitä poikia, joille isoisät sanoivat näiden lähtiessä Helsingin yliopistoon: mitä, meinaatko opiskella, minun aikanani ensimmäinen vuosi kuljettiin valkolakki päässä edestakaisin Esplanadia.
Yksikin nenänmallinsa takia Töpseliksi sanottu Heikki oli reservin vänrikki eli siis nuori eläin. Tammipakkasella vietiin rampakin juoksulenkille Kaivopuiston eteisille jäille. Heikki veti ääntä nenäänsä ja verta pakkiin –tyyppistä vauhtia huutaen: ”Eihän tässä jätkät ole edes yrityksen makua!”
Piti oppia juoksemaan rammalla jalalla lenkkiä, jonka nimi oli Hiki, veri ja yrjö. Ei sitten pojat kilpailla, mennään rauhallisesti, todettiin lähtiessä ennen kuin kiri alkoi. Kiri kesti viitisen kilometriä, ja aina muistan Kirurginmäen intervallit, aina.
Parin vuoden harjoittelun jälkeen jalka oli jo siinä kunnossa, että sitä särki illat. Mutta juosta piti. Vielä kymmenkunta vuotta tuosta eteenpäin, ja harjoittaa juoksulenkeillä hesykasmia. Paras oli se vuosi, jolloin menin helmikuun alussa Amerikkaan, 1998, saattoi rullata lämpimässä ympäri vuoden niin että kesällä saattoi juosta jo Tuusulanjärven ympäri. Siellä olivat parhaat lenkkimaastot, kuten se Järvenpään keskustasta Aholan ja Ainolan ohi Halosenniemeen ja takaisin. Tie oli pääosin asfaltia.
Vielä 2005 syksyllä juoksin tuollaiset parikolmesataa kilometriä, mutta sitten terve jalka alkoi vihoitella. Kun oli parikymmentä vuotta juossut vain yhdellä terveellä jalalla, oli sekin nyt tullut lenkkiensä päähän. Myönnän, en venytellyt tarpeeksi noina vuosina, mutta ei se siitä johdu, vaan väärästä askelluksesta ja kallistuksesta. Kaksi polvea tohjoa ja lisäksi nivelsiteet molemmista nilkoista niin riekaleina, että eikun lääkäriin, jos uskaltaisi.
Aloin kävellä. Kymmenen kilometriä päivässä. Kyllä mies sen tekee. Viisitoista. Kohta kaksikymmentä. Kävelykilometrejä on tänäkin vuonna takana yli 1000. Taidan kävellä maailman ympäri.
Vasemman jalan jalkapöytään on ilmestynyt kipuja. Alkaa pistää, alkaa särkeä. Voitelen jalkaa lihasrentouttajalla, kipu yltyy, alkaa bassoaaltona juuri nukkumaan mennessä ja pitää hereillä yön. Päivän voi astua vain jalan sivulla. Ei perkunas.
Alkavat sanoa, että se on kihti. Kyllä, kyllä sen täytyy olla kihti. Näin on, kihti se on, sano mitä sanot. Mutta enhän minä erityisemmin pihvejä syö ja kittaa punaviiniä joka ilta. Niin, mutta mekaaninen rasitus ja virtsahappoa niveleen, niin sitä se on, siinä isovarpaan tyngässä, eikö niin. No hyvä, jos on kusta jalassa eikä päässä, totean. Kyllä, kihti se on. Siihen on lääkekin. Mene verikokeeseen.
No jos tässä kuitenkin lepäilisi hieman. Viikko ilman kävelyä, särky laantuu. Polvetkin hieman rauhoittuvat. Onhan sitä kaikenlaista.
Lenkille takaisin. Metsät ja järvet vilkkuvat kun kävelen kuolemaa pakoon.
Se tulee takaisin.
Laita siihen kylmää, älä lihasrentouttajaa, joka vain pahentaa kipua. Laitan kylmää, jalka turtuu, nostan sitä ylös. Kuule, ei se kihti ole, luuvalo, aivan selvä nivelrikkotapaus. Siihen on sellaista icevoidetta, laita monta kertaa päivässä, kyllä se siitä. Ja ne kengät, onhan sinulla hyvät kengät, joissa isovarvas nostetaan tyynyllä. Ja jalanmuottiin tehdyt pohjalliset.
Saan lahjaksi kävelykepin. Hieno peli. Sopiva tuliainen 42-vuotiaalle herralle, ei voi muuta sanoa. Nojaan siihen ja odotan, että selkään alkaisi kasvaa kyttyrä.
Sitten menikin kymmenen vuotta. Jääkiekkoa ja erityisesti luistelua inhosin. Koska kaupunki oli Tampere, siellä ei oikeastaan ollut mitään muuta. Ulkokentällä oli kuoppa jäässä, johon luistimenterä sopivasti jäi. Pyörin piruettia, jolle Kiira Korpikin olisi ollut kade, polvesta ylöspäin. Lumpio meni kahdeksaksi säpäleeksi, jalka jäykäksi ja reidestä elämä.
Kevät oli valoisa ja lämpenevä. Fysikaalisessa hoidossa jalkaan saatiin muutamassa kuukaudessa muutaman asteen kulma. Seuraavan kesän heittelin sitä vielä lonkan avulla eteenpäin. Syksyn tullen se taipui jo omin voimin.
Muutaman vuoden kuluttua elin asioihin hiukkasen syvemmin perehtyneessä nuorten herrain joukossa. Ne olivat niitä poikia, joille isoisät sanoivat näiden lähtiessä Helsingin yliopistoon: mitä, meinaatko opiskella, minun aikanani ensimmäinen vuosi kuljettiin valkolakki päässä edestakaisin Esplanadia.
Yksikin nenänmallinsa takia Töpseliksi sanottu Heikki oli reservin vänrikki eli siis nuori eläin. Tammipakkasella vietiin rampakin juoksulenkille Kaivopuiston eteisille jäille. Heikki veti ääntä nenäänsä ja verta pakkiin –tyyppistä vauhtia huutaen: ”Eihän tässä jätkät ole edes yrityksen makua!”
Piti oppia juoksemaan rammalla jalalla lenkkiä, jonka nimi oli Hiki, veri ja yrjö. Ei sitten pojat kilpailla, mennään rauhallisesti, todettiin lähtiessä ennen kuin kiri alkoi. Kiri kesti viitisen kilometriä, ja aina muistan Kirurginmäen intervallit, aina.
Parin vuoden harjoittelun jälkeen jalka oli jo siinä kunnossa, että sitä särki illat. Mutta juosta piti. Vielä kymmenkunta vuotta tuosta eteenpäin, ja harjoittaa juoksulenkeillä hesykasmia. Paras oli se vuosi, jolloin menin helmikuun alussa Amerikkaan, 1998, saattoi rullata lämpimässä ympäri vuoden niin että kesällä saattoi juosta jo Tuusulanjärven ympäri. Siellä olivat parhaat lenkkimaastot, kuten se Järvenpään keskustasta Aholan ja Ainolan ohi Halosenniemeen ja takaisin. Tie oli pääosin asfaltia.
Vielä 2005 syksyllä juoksin tuollaiset parikolmesataa kilometriä, mutta sitten terve jalka alkoi vihoitella. Kun oli parikymmentä vuotta juossut vain yhdellä terveellä jalalla, oli sekin nyt tullut lenkkiensä päähän. Myönnän, en venytellyt tarpeeksi noina vuosina, mutta ei se siitä johdu, vaan väärästä askelluksesta ja kallistuksesta. Kaksi polvea tohjoa ja lisäksi nivelsiteet molemmista nilkoista niin riekaleina, että eikun lääkäriin, jos uskaltaisi.
Aloin kävellä. Kymmenen kilometriä päivässä. Kyllä mies sen tekee. Viisitoista. Kohta kaksikymmentä. Kävelykilometrejä on tänäkin vuonna takana yli 1000. Taidan kävellä maailman ympäri.
Vasemman jalan jalkapöytään on ilmestynyt kipuja. Alkaa pistää, alkaa särkeä. Voitelen jalkaa lihasrentouttajalla, kipu yltyy, alkaa bassoaaltona juuri nukkumaan mennessä ja pitää hereillä yön. Päivän voi astua vain jalan sivulla. Ei perkunas.
Alkavat sanoa, että se on kihti. Kyllä, kyllä sen täytyy olla kihti. Näin on, kihti se on, sano mitä sanot. Mutta enhän minä erityisemmin pihvejä syö ja kittaa punaviiniä joka ilta. Niin, mutta mekaaninen rasitus ja virtsahappoa niveleen, niin sitä se on, siinä isovarpaan tyngässä, eikö niin. No hyvä, jos on kusta jalassa eikä päässä, totean. Kyllä, kihti se on. Siihen on lääkekin. Mene verikokeeseen.
No jos tässä kuitenkin lepäilisi hieman. Viikko ilman kävelyä, särky laantuu. Polvetkin hieman rauhoittuvat. Onhan sitä kaikenlaista.
Lenkille takaisin. Metsät ja järvet vilkkuvat kun kävelen kuolemaa pakoon.
Se tulee takaisin.
Laita siihen kylmää, älä lihasrentouttajaa, joka vain pahentaa kipua. Laitan kylmää, jalka turtuu, nostan sitä ylös. Kuule, ei se kihti ole, luuvalo, aivan selvä nivelrikkotapaus. Siihen on sellaista icevoidetta, laita monta kertaa päivässä, kyllä se siitä. Ja ne kengät, onhan sinulla hyvät kengät, joissa isovarvas nostetaan tyynyllä. Ja jalanmuottiin tehdyt pohjalliset.
Saan lahjaksi kävelykepin. Hieno peli. Sopiva tuliainen 42-vuotiaalle herralle, ei voi muuta sanoa. Nojaan siihen ja odotan, että selkään alkaisi kasvaa kyttyrä.
Keppi kädessä laulan buudelille, katu-uskottava:
"Me tulimme kapakasta kai hiukkasen horjuen.
Oli lähtömaljoja juotu, ja yö oli ihmeellinen.
Joku huomasi sattumalta
se oli kai Watkinson
että serenadi sulle ihan velvollisuutemme on.
Ja kolmisin seisahduimme
me alle sun akkunas
ja punaisen lampun näimme
me palavan huonessas
ah - muistan - ympärillä oli ihana kuuban yö
ja nuorena hehkuvana joka ainoa sydän lyö.
Me muistamme kuuman poves
ja keinuvan lantios
ja jokainen huulillansa
tuns vielä sun suutelos
ja me kaipasimme jälleen
sinun nauruas solisevaa
voi miksi on jätettävä
tämä ihana öitten maa.
Tom lauloi murheellisesti ja säesti Watkinson
minä nielin kyyneleitä
olin kovasti onneton
niin rakastin sinua silloin
ja rakastan vieläkin
ja sun punainen sukkanauhas
on arteeni kallehin.
Sinä avasit ikkunasi
ja kummasti hymyillen
sinä pudotit jokaiselle
tulipunaisen kukkasen
ja me itkimme haikeasti
ja horjuimme satamaan
ah, kuuban helmi, sua
en unohda milloinkaan."
2 kommenttia:
Sellaista se on urheilijanuorukaisen elämä -aina joku paikka tohjona. Hyvä on olla epäurheilullinen naisihminen: vahva terve kuin tamma! (joutuu tekemään kaikki työt...sangen epäviisasta)
Ihailen ihmisissä sitkeyttä ja tahdonlujuutta...mutta, mutta :)
Lähetä kommentti