Filosofiaa valehtelijoille

Humanistiselle perinteelle valehteleminen ei ole järin suuri ongelma. Totuudenpuhuminen on siinä jumalan hyve, mutta ihmiset ovat leväperäisempiä. Valtion 3. kirjassa Platon jopa toteaa, että valtio perustuu jaloon valheeseen eli sepitteeseen yhteiskuntaluokkien alkuperästä. Näkemys on historiassa testattu vallankumousten yhteydessä. Voittajat ovat kirjoittaneet historian yhä uudelleen ja sepittäneet menneisyyden itsensä kannalta parhain päin. Tämä on siis humanismia.

Juutalais-kristillinen perinne on ryppyotsaisempi: Älä anna väärää todistusta! Ei siten tuulesta temmattu sekään G. B. Matthewsin näkemys Augustinuksesta, jonka mukaan tämä oli ensimmäinen filosofi, joka huomasi valheen filosofiset ongelmat.

Matthews luonnostelee valheen vakioanalyysiksi tämän: Sanoessaan A.lle että p, S valehtelee vain ja vain jos (i) p on epätosi, (ii) S uskoo, että p on epätosi ja (iii) sanoessaan A:lle että p, S:n tarkoitus on huijata A:ta p:stä.

Onko valheen filosofinen vakioanalyysi riittävä, jotta sitä voisi pitää valheen määritelmänä? Voimmeko sen avulla tietää, mitkä ilmaisumme muodot ovat valheita? Tämän luulisi olevan tärkeä asia selvittää, sillä jos esimerkiksi on olo, että maailmassa on paljon valhetta, olisi varmastikin paikallaan tietää, minkä kriteeristön avulla tunnistamme ilmiön valheeksi.

Augustinus kirjoitti kaksi tutkielmaa valheesta, ensimmäisen 300-luvun lopulla ryhtyessään paiskimaan piispan töitä Hippo Regiuksessa. Elämänsä loppupuolella kirjoittamissaan varsinaisissa muistelmissaan, joiden nimi ei suinkaan ole Confessiones vaan Retractationes hän ilmoittaa, ettei ole tyytyväinen kumpaankaan valhetta koskevaan tutkielmaansa, teoksiin De mendacio ja Contra mendacium. Valehtelemisen ongelma jäi hänelle aporiaksi, avoimeksi ja ratkaisemattomaksi kysymykseksi, jonka ratkaisuksi hän ei löytänyt itseään tyydyttävää filosofista välineistöä.

Matthewsin mukaan Augustinus oli taipuvainen ajattelemaan valheen vakioanalyysin mukaisesti. Silti tämä esitti useita esimerkkejä valheista, jotka eivät asetu vakioanalyysin piiriin. Näitä olivat esimerkiksi nämä tapaukset:

1. Henkilö valehtelee silloin, kun hänen mielensä on jakautunut kahtia siten, että hän väittää todeksi jotakin josta hän uskoo, että se on epätotta (tai toisinpäin) riippumatta siitä, onko asia itsessään epätosi tai tosi. Standardianalyysin kohtaa (i) ei siis tarvita.

2. Henkilö valehtelee silloin, kun hän uskoo jonkin olevan totta ja asia on myös itsessään totta, mutta henkilö olettaa ja pyrkii siihen, että kuulija tulkitsee sanotun totuuden epätodeksi. Esimerkiksi: Henkilö sanoo kilpailijalleen olevansa matkalla Helsinkiin (kuten hän on menossakin), mutta toivoo kilpailijan ajattelevan, että ahaa, sanot meneväsi Helsinkiin, jotta en huomaisi sinun olevan matkalla Tampereelle. Standardianalyysin kohta (iii) ei täyty.

Matthews esittää useampiakin Augustinuksen esimerkkejä. Nämä tässä riittävät kuitenkin tämän päreen osalta. Tarkoitukseni oli vain huomauttaa, että filosofisesta näkökulmasta katsottuna ihminen on sikäli ongelmallinen olento, että ei voida rationaalisella yksimielisyydellä sanoa ehkä edes sitä, valehteleeko hän.

Henkilöllä on oikeus tietää, mistä häntä syytetään. Jos henkilöä syytetään valehtelijaksi, hänellä on oikeus tietää, mitä valehteleminen on, näyttäisi olevan luontevaa ajatella. Mutta voi olla, että emme tiedä sitä.