Aamulehden sijasta selailin alennusmyynnistä taskuun jäänyttä teosta Huonosti käyttäytyvät filosofit, joka sisältää epäsankarillisia ulottuvuuksia korostavat miniatyyrimuotokuvat Rousseaun, Schopenhauerin,Nietzschen, Russelin, Wittgensteinin, Heideggerin, Sartren ja Foucaultin elämästä.
Lista on melko edustava, koska kaikki ovat Filosofeja sanan suuren yleisön omaksumassa merkityksessä.
Nousee mieleen se, että kaikkien käsiteltyjen filosofien suhde akateemiseen instituutioon on ongelmallinen ehkä lukuunottamatta Heideggeria ja Foucaultia, jotka olivat akateemisen instituution sisällä toimineita ajattelijoita.
Russellin tunnettu filosofinen tuotanto on lähinnä populaarikirjoittelua, jota hän harjoitti kuutisenkymmentä vuotta - hän oli kuollessaan 97-vuotias - sen jälkeen, kun hän luopui akateemisesta urasta kirjoitettuaan Principia Mathematican, joka on hänen kirjoittamistaan ainoa teos, jolle akateeminen yhteisö antaa arvoa. Russell noussee kuitenkin Filosofin muotokuvaksi kuin Einstein tieteilijän muotokuvaksi 1900-luvulta, tämä Dirty-Bertie, jonka kirjoituksista suurin osa hylättäisiin nykyisten filosofianlaitosten aineseminaareissa epäkriittisenä ja -analyyttisenä humpuukina.
Ellei Wittgensteinia, joka lopetti filosofian, lasketa.
Wittgenstein ei viihtynyt professorinvirassaan montaakaan vuotta. Rousseaulla, Schopenhauerilla ja Sartrella ei virkaa ollutkaan.
Havahduin siihen, kuinka nykyistä keskustelua ennakoiva Schopenhauer olikaan. Hän kuuluu niihin harvoihin, jotka pitivät länsimaiden ulkopuolella elävää ajattelua arvossa ja yhdisti kantilaisen filosofian buddhalaiseen ja hindulaiseen ajatteluun. Seksuaalisuuden merkityksen hehkuttajana tämä kyltymätön naisvihaaja ennakoi voimakkaasti Freudin teorioita.
Foucaultin sadomasokistiset sekoilut Kalifornian kylpylöissä ovat kaikessa riettaudessaan kiinnostava tarina ja herättävät kysymyksiä siitä, missä mielessä virka ja persoona, kuten luterilainen sanoisi, voivat erota toisistaan lähes itsenäiseksi saarekkeeksi. Sekin on paradoksaalista, että tiedon arkeologina Foucault oli yksi eniten niin sanotuista tosiasioista kiinnostunut filosofi 1900-luvulla, paradoksaalista, sillä juuri tosiasioiden kadottaminenhan on koko toisen maailmansodan jälkeisen (kantilaisen ja husserlilaisen) ranskalaisen ajattelun credo.
Mikä on ajattelun ja elämänmuodon yhteys ja mikä viran ja persoonan suhde, ovat keskeiset kysymykset, jotka aamukahvia juodessa tällaisen teoksen äärellä heräävät.
25 kommenttia:
wittgenstein, focault & co eivät ole ainoita nerokkaita ajattelijoita, joiden sosiaalisissa taidoissa on ollut toivomisen varaa.
jokainen joka on vähänkään toiminut kulttuuri- tai korkeakouluelämässä, on taatusti tavannut näitä sosiaalisesti taitamattomia huippulahjakkuuksia, jotka eivät kykene liittoutumaan muiden samanmielisten kanssa, koska sellaisia ei ole.
mutta eikö se, että omaperäinen ihminen on näkemyksineen yksin, seuraa jo omaperäisyyden määritelmästäkin?
omintakeisuus johtaa väistämättä yksinäisyyyteen, mutta kyllä yhtälö toimii myös vice versa:
minulla on se näkemys, että vain sellainen ihminen, joka pystyy olemaan itsekseen ja jolle muiden ihmisten mielipiteillä ei ole liian suurta merkitystä, kykenee kehittämään ajatteluaan uusille urille.
tämä ei tietenkään edellytä, että pitäisi olla myös luonnehäiriöinen, mutta joskus tällainen sosiaalinen epäherkkyys saattaa olla suorastaan luovan ajatteluin edellytys, eikö vain!
kannattaa siis ehdottomasti sietää kimurantteja, itsekeskeisiä ja huonosti käyttäytyviä neroja. on todennäköistä, että ilman näitä hyde -ominaisuuksia filosofiaa ei olisi koskaan edes keksitty.
petri: [...] herättävät kysymyksiä siitä, missä mielessä virka ja persoona, kuten luterilainen sanoisi, voivat erota toisistaan lähes itsenäiseksi saarekkeeksi [...] mikä viran ja persoonan suhde [...]
joku on joskus sanonut konditionaalisen historian professori matti klingestä seuraavaa: kun herra antaa viran, hän antaa myös knallin ja sateenvarjon.
Russellin popularisoima filosofia hänen Länsimaisen filosofian historiassaan, jolla hän löi mynttiä, on hauskaan luettavaa, kun muistaa ottaa huomioon, että se on kirjoitettu kieli poskessa.
Mainitsemassasi kirjassa ei mahtanut olla Descartersia, jolla oli omintakeinen tapa tapa tutustua kulttuureihin ja harjoittaa mietiskelyä.
Russel ei erityisemmin harrastanut Aristoteleen filosofiaa, koska oli sitä mieltä että syllogismien lukeminen riittää. Muu oli ajan haaskaamista. Tämä hän muistaakseni sanoo Länsimaisen filosofian historiassaan, joten sitäkään ei mielestäni kannata ottaa ehdottomasti tosissaan, mutta kun Wittgenstein sanoo, ettei hänen tarvitse lukea Aristoteleen filosofiaa, niin sen voi jo ottaa todesta.
Mikko Yrjönsuuri, nykyään jyväskylässä, valitti aikoinaan, että aika ei enää tuota sellaisia mielenkiintoisia filosofipersoonallisuuksia, kuten ruukun asunnokseen ottanut Diogenes Sinopelainen, joka miinoitti kakkakasoilla ruukkunsa ympäristön.
Perinteinen kaksipäiväinen filosofiatapahtuma Tampere-talossa on tiensä päässä. Sen tilalla on nyt yksipäiväisesti ja ilmaiseksi muuta. Muistaakseni puhutaan globalisaatiosta, jonain päivänä maaliskuuta.
"Mikä on ajattelun ja elämänmuodon yhteys ja mikä viran ja persoonan suhde, ovat keskeiset kysymykset, jotka aamukahvia juodessa tällaisen teoksen äärellä heräävät."
Kiintoisa kysymys. Minä en usko niin sanottuun rationaaliseen ajatteluun. Ihmiset keksivät teorioita ja tulkintoja tehdäkseen tilaa alitajuiselle mieltymykselleen. Mille tahansa keksitään rationaalinen peruste, jos vain sisäinen vimma ajaa johonkin asiaan.
Ei ole olemassa Kaikenkattavaa Todellisuuden Selitystä. On vain yksittäisiä pistoja sinne tänne. Näistä yksittäisistä pistoista tulee helposti lempilapsia, teorioita, joilla selitetään kaikki. Jos jokin kaikenkattava johtoajatus olisi, olisi se niin abstrakti, ettei sillä enää olisi konkreettista sisältöä ilman lisäselityksiä, jolloin se sellaisenaan ei sanoisi mitään. Meinaan taas mennä sivuraitelle.
Ajattelin vain, että nämä "ajattelun lempilapset" voivat olla semmoisia, jotka saisivat varmasti lisävaloa siitä, jos tietäisi, mitä kulloinenkin ajattelija sisimmässään elikkä sydämessään elikkä alitajunnaassan pohjimmiltaan tunsi.
Elintavat eivät ole koko juttu. Voisihan muuten ounastella, että joku Freud olisi varsin pidäkkeettömästi toteuttanut itseään. Vaan kun ei.
Meri
Yksinäisyyden ja omintakeisuuden vuorovaikutus on minustakin sellainen kuin sanot.
Viran ja persoonan erottelu luterilaisuudessa syntyi tilanteessa, jossa henkilö saattoi olla lempeä perheenisä ja viraltaan pyöveli. Me elämme ehkä enemmän sellaisessa tilanteessa, jossa virat ovat hajuttomia, värittömiä ja mauttomia, mutta niiden haltijan henkilökohtainen elämä mitä suurinta porsastelua. Yksityisyydestä ja sen suojasta käytävä keskustelu herättää tämän kysymyksen näin päin ja vie pohtimaan esimerkiksi sitä, voiko huonosti käyttäytyvä tai henkisesti kehittymätön henkilö yksityiselämässään olla hyvin käyttäytyvä ja henkisesti kehittynyt virassaan.
Näinkin on sanottu: viisauden pelko on Herran alku.
A-K.H
Russellin Länsimaisen filosofian historia on ehkä eniten filosofialle tilaa 1900-luvulla tehnyt teos. Se ei perustu primäärilähteisiin, on välillä päin honkia ja antaa lordi Byronille yhtä paljon tilaa kuin Aristoteleelle. Suuremmoinen teos.
Meillä samaa koetti ja teki Saarinen, jonka maine akateemisen filosofian puolella on arvostetusta opettajanmaineesta huolimatta niin ja näin. Saarisen Filosofian historia huipulta huipulle on lukiolaisille kirjoitettu kirja, yksityiskohtiensa osalta erityisalojen tutkijoiden mielestä heppoinen kuten perusajatukseeltaankin, mutta tehkääpä perässä, tehkääpä perässä, jos se niin helppoa on kirjoittaa hyvä filosofian historia. Ei Coplestonin voittanutta sillä alalla sitten.
Mikko Y:n kanssa istuin neljä vuotta samassa huoneessa. Meillä oli putkiradio ja Kauppatorilta haettu kalastajankuva piippuinen ja saderäyskineen. Mikko on kirjoitettu suurelle yleisölle osoitettua hyvätasoista filosofiaa kuten Rosvovaltion raunioilla ja samalla erittäin hyviä artikkeleita keskiajan logiikasta. Arvostan kovasti.
Vai niin kävi Tampereella. En ole enää muutamaan vuoteen viitsinyt katsella niitä juttuja.
Don Jusa
Uskon rationaaliseen ajatteluun muodollisen logiikan ilmaisemien ajattelusääntöjen merkityksessä, mutta en usko Kaiken Teoriaan.
Olen katsellut Esa Saarisen tätäkin kirjaa. Ensinnäkään en pidä Saarisen tyylistä, mutta jos ajatellaan keille teksti on kohdistettu, menköön sen tiliin. Yhdessä painoksessa hän sanoo Kantin epistemologiaan kuuluvasta asiasta sitä ja toisessa painoksessa samasta asiasta tätä. Hän myös merkitsee lähdeviitteissään ainakin joissain tapauksissa (en ole kaikkia vertaillut) J. E. Salomaan suomennokset omikseen. No, haetannooko tuo mittää.
A-K.H
Saarisen teos antaa aiheen monenlaiseen ammatilliseen huomautukseen. Yksi asia hänen kirjoituksissaan minua aidosti etoo ja se on militäärisen kielen käyttö. Tällaista räjähteiden, tykistöjen, patteristojen jne. ihannointia sekä niiden kuvittelemista kielellisesti "räjähdysvoimaisiksi" voi odottaa vain sublimaationa henkilöltä, joka kieltäytyy aseista, voisi kyynikko huomauttaa ja huomauttaa lisää, että ilmiötä ei tietenkään pidä yleistää muihin pasifisteihin. Niin tai näin, tympeää ja falskia, monumentaalisen typerää kielenkäyttöä.
Kaikki on markkinoitavissa: jos joskus olet sylkenyt lattiaan ja kilpailet kanssamme niin me nostamme tämän seikan esille.
zz
Minä olen rakastunut auttamattomasti ja minun bestis epäili hoonoa oloa....
hän ei edusta enää bestistä sen takia..
Petri, a-k.h
Saarinen on parhaimmillaan ihan pätevä ammattimies filosofiassa, ja hänen 1985 julkaisemansa 'Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle' oli jopa innostavaa luettavaa.
Olen itse tenttinyt johdantokursseilla mm. Saarisen filosofian historian - tosin luin siinä sivussa jonkun verran myös Aspelinin 'puhelinluetteloa', koska se tylsyydestään huolimatta tai juuri sen takia sisälsi systemaattisemmin ja runsaamminen faktatietoa.
Saarisen luennoidessa 1980-luvun lopulla Hesan yliopistolla filosofian historiasta salit olivat kuulemma jatkuvasti tupaten täynnä.
Mutta.
Minä en pidä sen tyypin itsehypetyksestä tai sen tavasta hypettää muita - siitä rrrankasta asenteesta, jonka huumassa hän painottaa yksipuolisesti esimerkiksi Nietzschen filosofian positiivista rankkuutta.
Nietzsche on niin moniulotteinen, syvä ja myös traaginen tapaus filosofina, että formaalista logiikasta väitöskirjansa tehnyt ja yhtäkkiä Sartreen, Feyerabendiin ja postmodernismiin siirtynyt pop-filosofi nietzscheläisine? 'tykkitulineen' näyttäytyy minun silmissäni tahattoman koomiselta.
Eskelinen ja Lehtola tekivät aikoinaan 'Sianhoito-oppaassaan' Saarisellekin selventävän henkisen ruumiinavauksen, vaikka diggasivatkin mielestään kaikesta huolimatta enemmän jopa murrosikään jämähtänyttä kouhottajaa kuin analyyttisen filosofian perimmäistä banaaliutta.
Sikaa voi nimittäin rapsuttaa sekä oikealla, vasemmalla että molemmilla käsillä (vain tämän verran Eskelinen ja Lehtola olivat oppineet analyyttisesta filosofiasta ja von Wrightilta!)
En jatka enempää, etten tulisi haukkuneeksi enempää kuin on tarpeen ;)
Sanon kuitenkin loppuun vielä kertauksen vuoksi, että Saarisella on kyllä ansionsa, mutta ne ikäänkuin latistuvat hänen murrosikäismäisen ja narsistisen hypetysvouhottamisensa rinnalla.
Arvostan Tuomas Nevanlinnaa filosofina moninkertaisesti enemmän kuin Saarista - vaikkei Nevanlinnalla ole edes loppututkintoa yliopistosta - mikä ei tarkoita, etteikö hänen asiantuntevuutensa ja laaja lukeneisuutensa vastaisi koska tahansa ainakin tusinan verran keskivertoja filosofian graduja.
Sitäpaitsi mitäpä Nevanlinna loppututkinnolla tekee, jos ajatus, puhe, kirjoitukset, lukeneisuus ja kielitaito ovat niin aidon persoonallisella ja luovalla tavalla ehdotonta huippuluokkaa kuin ne hänellä ovat.
Petri
Kirjoitin niin pitkän kommentin kirjasta, jota pohdiskelit, että julkaisen sen vain omassa blogissani - tosin tietysti viittausten ja linkkien kera.
Rauno
Kirjassa on mielestäni aika hyvä luku Nietszchestä, mutta siirrynpä nyt sinun blogiasi lukemaan.
Hei hyvät Petri, Rauno et al.,
Kiitos paljon kirjoituksistanne.
Voisitteko kertoa, ketkä ovat olleet ja ovat kovantason filosofeja Suomessa? Olisi kiva kuulla perusteluineen.
Kaila, Knuuttila...
Lyhyt perusteluni: Eino Kaila: Filosofisesti laaja-alainen, kulttuurivaikuttuja (mm.dramaturgi), Wienin piirin
(ulko)jäsen,joka tajusi myös rajansa ( ks. matemaatiikan filosofia ja keskeneräinen artikkeli "Arkielämän...). Kaila osasi parhaimmillaan kirjoittaa kunnioittavasti ja oivaltavasti myös metafysiikasta ( Ks. Syvähenkinen elämä. Lisäksi hän oli muun muassa G. H. Von Wrightin ja Uuno Saarnion opettaja.
Simo Knuuttila: Huippu siinä, mitä tekee ja ykstyiskohdissakin tarkka. Teksteihin ( mm. modaalilogiikasta) latautuu valtavasti, jotka huomaa vasta pitkän tutkistelun jälkeen, jos silloinkaan. Hän ei houkuttaudu esittämään liiaksi näkymyksiään muista filosofian osa-alueista tai edes uskontofilosofian tai filosofisen teologian "osa-alueista". Monia päteviä oppilaita
( meillekin tuttuja;) monista tiedekunnista.
Sydämelliset onnittelut Petrille ja
Portaanpään kristilliselle kansanopistolle ja kaikille sen suojissa oleville ja opiskelleille!
Ystävällisesti Matti
petri
Se mun juttuni ei ollut kaksinen. Samaa vanhaa huttua kertaalleen. Aihe on mitä herkullisin, mutta mä eksyin toistamaan itseäni.
Tekstistä puuttui - ainakin lopusta - kokoava teesi - synteesistä nyt puhumattakaan. Kirjoitus oli siis pelkkää antiteesissa rypemistä, vaikka pyrinkin lopussa 'myönnytyksiin' kehumalla Russellin ironiaa/itseironiaa.
Oleellista on havaita, miten käsittämättömän ristiriitaisia filosofit(kin) ovat itsensä kanssa - siis suhteessa omiin teksteihinsä.
En tarkoita nyt tekstien sisäisiä ristiriitoja (jotka kyllä usein heijastelevat kirjoittajan mielen epäkoherenssia) kuin toissijaisessa mielessä, vaan kyse on tietynlaisesta persoonallisuuden jakautumisesta.
Kirjoittaja ikäänkuin 'kavaltaa' omat ideaalinsa ja oman tekstinsä 'sanoman' mielensä tietyllä tasolla, mutta tämä 'dissosiaatio' pysyy usein täysin tiedostamattomana.
Näin kävi ilman muuta myös Nietzschelle, vaikka Freud nimittikin häntä ihmiseksi, jolla on ollut filosofeista ehkä kaikkein syvällisin itsetuntemuksen taju (tai joitain sinne päin - en muista sanatarkasti).
(Nietzsche aloitti kerran erään tekstinsä kirjoittamalla, että 'Me emme tunne itseämme me tietävät, mutta meille on siihen pätevä syy.';)
Miten mahdotonta näyttää olevan elää niinkuin opettaa - jo senkään takia, että vakaumusten ja väitteitten siirtäminen elämäksi tai päinvastoin on enemmän mielikuvituksessa kuin reaalisessa käytännössä (mitä se on?) toteutuva projekti.
Eihän Pentti Linkolakaan tapa yritysjohtajia vaan on elämässään mitä lempein ihminen.
Kunhan puhuu ja kirjoittaa 'lämpimikseen' kuin natsi;)
Enhän minäkään julistaudu Tapanilan diktattoriksi, vaikka mieli tekisi...(!?)
Huh. Pannaan tästä poikki, niin ei tarvi hävetä sanomisiaan ihan korvat punaisina.
Tuli vielä Russellista mieleen se varmasti sinunkin tuntemasi Wittgensteinin lausuma, jossa Ludwig 'The Destroyer' vaatii Russellin matemaattisia kirjoituksia pakolliseksi luettavaksi opiskelijoille, mutta toteaa samaan hengenvetoon, että Russellin filosofiset kirjoitukset tulisi kieltää tai hävittää ;).
No mihinkäs me pannaan tämä poliittinen pasifisti-Bert? Ammutaan vaikka raketilla kuuhun..?
Hei hyvät Petri, Rauno ja muut,
Kiitos viisauksistanne.
B. Russell kirjoitti varsin
hienosti myös uskonnosta
ja varsinkin uskonnonope-
tuksesta ks. muun muassa
"Russell on Religion".
Ketkä ovat Teidän mielestänne
kovatasoisia suomalaisia
filosofeja perusteluineen?
Itse annoin rohkeasti mallia;)
Ystävällisesti Matti
Matti
Kovatasoisia suomalaisia filosofeja ovat mielestäni von Wright käsitettävine kirjoineen 1900-luvun filosofianhistoriasta, deonttisen logiikan keksintöineen (jonka tosin keksi jo Roger Rosetus) sekä kaunokirjallisine taipumuksineen, Jaakko Hintikka (kansainvälisesti merkittävin) kiistanalaisine ja faustisenkin tunnelman sytyttävine semantiikan tutkimuksineen sekä Ilkka Niiniluoto tieteenfilosofioineen. Vanhemmasta porukasta arvostan Jussi Tenkkua Platonin tuntijana ja moraalifilosofian oikeudenmukaisena kirjoittajana ja vielä varhemmin Edward Westermarckia, joka lienee tunnetuin suomalainen tieteilijä. Kaila kirjoitti muutaman hyvän kirjoituksen kuten kokemuksen perseptuaalinen ja käsitteellinen aines ja hänen vaikutuksensa on ollut suuri, mutta en pidä häntä kovinkaan merkittävänä itsenäisenä ajattelijana. Kaikki luetellut ovat akateemisia filosofeja. Suurin osa on jo manan majoilla. Myös akateemisessa filosofiassa on tapahtunut demokratisoitumista alan leviämisen takia (kuten teologiassakin) eikä nykyisin oikein voi sanoa, kuka olisi erityisen hyvä. On monia ammattitaitoisia ja fiksuja filosofiatyöläisiä. Filosofiassa ja teologiassa solistien aika näyttäisi olevan toistaiseksi ohi. Sitten on tietysti Filosofeja, mutta en ryhdy tässä miettimään, keitä he ovat. Luultavasti monet ovat tuntemattomia.
Rane
Nietsczheen liittyen tässä käsitellyn kirjan pohjalta saa kuvan, että hän oli kaikkea muuta kuin mitä hänen on väitetty olleen eli kiltti, hyvä pianisti ja arjalaisia inhoava. Russellista tulee lähinnä mieleen, että Russell (matemaatikko-filosofi) on kuollut, mutta Dirty-Bertie (vapautunut puolivillaisia syvällisyyksiä lateleva Filosofi) elää ja ampuessamme hänet maatakiertävälle radalle ammumme samalla koko vallitsevan kulttuurin.
Petri kirjoitti
'Nietzscheen liittyen tässä käsitellyn kirjan pohjalta saa kuvan, että hän oli kaikkea muuta kuin mitä hänen on väitetty olleen eli kiltti, hyvä pianisti ja arjalaisia inhoava.'
*
No hyvä, että tämä asia sinullekin viimein 'valaistuu'. Oikeastaan kirjan otsikko Huonosti käyttäytyvät filosofit ei lainkaan päde Nietzscheen. Hän oli nimittäin aivan liian hyvin käyttäytyvä filosofi!
Nietzschen myöhäistuotannon briljantit tekstit vain eivät ole kovin 'hyväkäytöksisiä'.
*
Nietzschellä oli kirjoituksissaan (ajattelussaan - ei omassa elämässään) kaksi 'luontoa', joista jälkimmäistä - Wagner-breakin (1878) mutta etenkin Zarathustrastan (1883) jälkeistä - ilmaisemaa 'luontoa' kaikki hänen läheisimmät ystävänsä kovasti kummastelivat ja jopa kavahtivat.
'Onko ihmisen mahdollista luopua niin totaalisti sielustaan ja korvata se toisella?', kuten eräs parhaimmista yliopistokauden ystävistä, filologi Erwin Rohde kirjoitti jo Inhimillistä, liian inhimillistä teoksen (1878) julkaisun jälkeen.
Nietzshe vastasi ehkä hieman kieli poskessa jotenkin niin, että tämä toinen luonto tarvitaan, jotta ensimmäinen ('parempi?') korostuisi ja tulisi paremmin ymmärrettyä.
Käytännössä kävi päinvastoin, mutta syy ei ole yksinomaan Nietzschen vaan hänen antisemitisti-natsi-sisarensa, joka 'brändäsi' veljeään ja tämän tuotantoa saksalaisen nationalismin tarpeisiin jo siitä lähtien, kun tämä oli täysin riippuvainen muitten avusta, ja kykenemätön kontrolloimaan teostensa ja jälkeenjääneitten papereittensa toimittamista.
Mutta ylipäätään ja ennenmuuta syy on lukijoiden oma mielikuvitus, ennakkoluulot ja siten epäkriittisyys.
Joku voisi sanoa, että Nietzshen strateginen clue oli kirjoittaa niin, että lopullinen tulkintavastuu teksteistä siirtyy sawolaisittain väistämättä lukijalle.
Mutta kuten tiedetään, tämä strategia on aiheuttanut kaikkein eniten väärinkäsityksiä ja ylilyöntejä hänen lukijoidensa/tulkitsijoidensa keskuudessa.
Toki vielä sitkeämpiä väärinkäsityksiä Nietzschestä sikiää siellä, missä häntä ei ole luettu lainkaan, ja missä ollaan siten pelkän yksipuolisen 'juorukeskustelun' tasolla (mitä Huonosti käyttäytyvät filosofit ei ole!)
Nietzsche itse kyllä varoitti useaankin otteeseen tekstiensä tulkintojen - ehkei niinkään väärintulkinnan kuin yksipuolisen lukemisen - mahdollisuudesta.
Mutta ilmeisesti hän ei sitä varoitusta kuitenkaan kyllin selvästi julkituonut, mistä 'laiminlyönnistä' häntä on sittemmin katkerasti ja halveksuvasti syytetty mm. liberaalidemokraattisten, itsensä 'tekopyhäköiksi' korottaneitten 'pintaliitäjämoralistien' (esim. B. Russell) piirissä.
Oikeampaa lienee kuitenkin sanoa, että johdonmukaisuuden nimissä Nietzsche ei oikeastaan edes voinut kirjoittaa: 'tulkitkaa minua 'näin ja näin', koska silloin hän olisi tullut samalla väittäneeksi, että esimerkiksi Zarathustra sisältää jonkin nimenomaisen ja eksplisiittisen käytännön ohjeistuksen - ikäänkuin 'Kymmenen käskyä', joita ihmisen pitää noudattaa.
(Toki Zarathustra antaa 'ohjeita', mutta eivät ne mitään konkreettisia käskyjä ole.)
Kyseisestä dilemmasta löydämmekin Nietzschen sielun varsinaisen paradoksin: ah miten mieluusti hän olisi ne Kymmenen uutta käskyä kirjoittanutkaan!, sillä totisesti hänessä kyti se sama radikaalipietistinen, individualistisen askeesin, uudestisyntymisen ja jopa itsepyhityksen (kyseenalainen?) tuli kuin esi-isissään.
Nietzsche oli kuitenkin aika 'huono' pietistis-dionyysiseksi yli-ihmiseksi - liian sairas ja sisäisten - sekä psykologisten että ajatuksellisten - ristiriitojen riivaama.
On silti melkoista kohtalon ivaa, että jopa tästäkin asiaintilasta hän voisi perustellusti syyttää omaa geneettistä ja kasvatuksellista perimäänsä, jolla on niin vahvasti kristinuskon hahmo.
Mutta yhtä selvää minun mielestäni on, että jonkinlainen täydellisen ihmisyyden (jumaluuden) tavoittelu kumpuaa Nietzschellä pikemminkin antiikin myyttien, uskontojen (etenkin mysteeriuskontojen) ja filosofioiden maailmasta, jotka etenkin saksalainen romantiikka ja vitalismi uudestaan 'löysi' ja glorifioi - ei niinkään modernismin perustan eli valistusaatteen sekulaarista kehitysoptimismista ja mekanistisesta maailmakuvasta - olkoonkin, että Nietzsche yhtä kaikki oli valistuksen kasvatti.
Pidetäänhän etenkin 1870-1880-lukuja ehkä kaikkein latteimman positivismin kukoistuskautena, eikä Nietzsche 15 vuotta (1864-1879) tiedeyhteisössä opiskelleena ja työskennelleenä voinut olla vaikuttumatta uusista aatteista.
Kristinusko ja uskonto yleensä oli olennainen osa Nietzschen 'ensimmäistä luontoa', josta puoliväkisin (tahtoen ja tahtomattaan) irtaantuessaan hän osoitti ajattelussaan ja lopulta (ainakin analogisesti, metaforan tasolla) myös elämässään, mihin saattaa ajautua ihminen, jolle Jumala (ja siten myös moraalin aksiomaattinen perusta) on kuollut - tai kirjaimellisemmin Nietzschen kuuluisiin sanoihin viitaten: 'joka on hänet tappanut!'
Lopuksi voimme vain kysyä: onko Nietzschen kohtalo myös meidän kohtalomme?
rauno oli ylhäällä jo viis tuntia sitten..filosooffina aamiaisella
good morning!
minusta on viehättävää lukea näitä yhä selkiintyvämpiä nitsejä, kiitos nistä. välineellistämisestä hmp
kävin keräämässä klementiinit puusta toin sinullekin ja blogin isäännälle, ole hyvä.
mattitaneli
Suomessa ei ole Filosofeja vaan joitain Petrin luettelemia kansainvälisestikin korkean tason filosofiatyöläisiä.
Tuomas Nevanlinnalta sen sijaan odotan lisää aforistis-esseistiä yllätyksiä, koska tällä hetkellä hän lienee filosofeistamme luovin, omaperäisin ja akateemisista pakkopaidoista riippumaton.
Samalla hän on myös eräs johtavista keskustelijoista ja kulttuurivaikuttajista - eikä mihinkään kanonisoituun kaavaan jämähtänyt anarkistisen 'intelligentsian' syvällinen ja pinnallinen edustaja.
Tällainen on hyvä situaatio ja lähtökohta ajattelun edetä kohti....
Lauserakenne koskien Nevanlinnaa pitää olla:
'Samalla hän on myös eräs johtavista keskustelijoista ja kulttuurivaikuttajista, anarkistisen 'intelligentsian syvällinen ja pinnallinen' (näitä määreitä ei voi erottaa toisistaan kuin keinotekoisesti) edustaja, joka ei ole jämähtänyt mihinkään kanonisoituun kaavaan.'
Hei hyvät Petri, Rauno et al,
Kiitos paljon näkemyksistänne!
Petrille: Kyllä Westermarck
oli monella alueella kovatasoinen,
teki jo muistaakseni ennen Malinowskia kenttätyötä Marokossa, siis uskontoantropologi, myös sosiologi, professori Lontoossa. W. oli myös filosofi, jonka (meta)etiikka on varsin haasteellista.
Uskonnonvapauden uskonnoton? puolestapuhuja.
Mainitsin von Wrightin Kailan oppilaana ja tietenkin hän oli
itsenäinen siinä, kun rohkeasti
valitsi toisin kuin Kaila.
Ei myöskään peesannut Wittgensteinia, vaan käytti aikansa
pääosin logiikkaan. Kulttuurifilosfiaan ja teknologian
filosofiaan hän antoi merkittävän kontribuution
myöhemmällä iällään.
Niiniluoto on erittäin kovatasoinen nimenomaan tieteenfilosofiassa, kun toimi aiemmin matematiikan apulaisprofessorinakin.
Hintikka ilman muuta ja on kyllä myös laaja-alaisempi kuin monesti ajatellaan. H. on kirjoitanut paljon myös
Kantista ja tietenkin Wittgensteinista.
Raunolle: Olen lähes täsmälleen samaa mieltä kanssasi Nevalinnasta.
Erittäin imponoiva, luova, moneen-suuntaan risteilevä, loistova kulttuuripersooona,
Filosofi, ajattelen ehdottaa.
Ystävällisesti Matti
Hei hyvät Petri, Rauno ja muut,
Kiitos mietteistänne.
Tuomas Nevanlinna on produktiivinen
ja erittäin terävä myös uskonnonfilosofiassa. Yksi kiinnostavimmista nykyajan
ajattelijoita Suomessa.
Terho Pursiainen on todella raskaan sarjan huippuvaikuttaja
monilla tieteen ( teologia, filosofia) ja kulttuurin
sekä muilla yhteiskunnan alueilla.
Rohkea omaperäinen ajattelija!
Valitettavasti liian monet ovat jääneet ja jäävät sekä teologisen että filosofisen establishmentin
ulkopuolelle. Sääli, sillä jotkut
eivät kestä ja uupuvat -turhaan.
Luovan älyllistä, tasokasta filosofista ja teologista + muuta ajattelua on myös akatemioiden
ulkopuolella. Olen itsekin
kohdannut sellaisia ihmisiä,
joilla on häikäisevät tiedot
ja kyvyt ko. aiheista. Siinä
menee mykäksi pelkästä kunnioituksesta "riviopettaja".
Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti
Lähetä kommentti