Tuuli Venäjän aroilta. Leningradin oblastin Pietarin Smolnassa, joka oli ollut joskus aatelistyttöjen koulu ja sittemmin Leninin toimisto, sijaitsi nyt, kuten sijaitsee vieläkin, valtionyliopiston yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen laitos.
Paikalle oli kutsuttu 100 tietäjää Moskovasta ja Pietarista sekä muutama hassu tsuhna suomalainen. Puhuin parikymmentä minuuttia, ei ehkä, neljäkymmentä, sillä tulkki, Terijoen kirkkoherra Aleksandr, joka on entiseltä ammatiltaan englanninkielen opettaja, käänsi puhetta pa ruski. Sitten aloin seuraamaan muita juttuja, ja niitä, kuulkaa, oli.
Kaksi päivää aamukahdeksasta iltakymmeneen raporttia raportin perään. Tiede, sellaisena kuin se näissä tuli esille oli havainnoista ja tilastoista tehty, mutta minkäänlaista analyysiä siihen ei sisältynyt. Papatusta papatusta, elehtimistä, elehtimistä, Aleksandr uskollisesti kuiskailee käännöstä korvaani.
Joku antaa käyntikorttinsa ja pyytää ottamaan yhteyttä. "Olen intelligentsijaa ja tahdon keskustella Kierkegaardista teidän luterilaisten kanssa, hän lausuu."
Edessäni kuhertelee tutkijapariskunta, joka on ilmeisesti tutustunut näiden päivien aikana. Tutustuminen lieneekin merkityksellisin tapahtuma tieteellisen kokoontumisen aikana. Lopuksi mies ja nainen ottavat toisistaan valokuvia ja sopivat tapaamisesta Moskovassa.
Ja sitten tapahtuu se toinen tapahtuma. Brightheadiksi kutsumani kaveri, joka sopisi James Bond-kuvaan vanhalla kuminauhalla päähän kiinnitettyine muovisine pullolaseineen alkaa lukea bodiumilta julistusta. Aleksandr kertoo, että kyseessä on Venäjän tiedeyhteisön vaatimus, joka koskee suomalaistyyppisen uskonnonopetuksen tuomista Venäjälle ja yhden teologian professorin viran perustamista valtionyliopistoihin. Seuraa välihuutoja, kiihkeätä keskustelua. Julistuksen julkiluku jatkuu. Kaikkiin lehtiin tämä. Hurraa! Ja paikka todellakin on Smolna.
On joulukuu 2004.
Kotiin palattuani kuulen, että julkilausuma oli painettu päivälehtiin ja että kaikkien paikalla olleiden nimet oli liitetty sen loppuun, mukana myös minun nimeni.
Kumous viimeisteltiin sillä välin, kun huomasimme Kazanin tuomiokirkon edessä olevassa pizzeriassa, että iltajuna Suomeen lähteen puolen tunnin päästä. Ryntäsimme autoon, jonka katolla luki taksi. Annoimme aikarajoitteet ja 2000 ruplaa, ja sitten Volga kiljaisi.
Mentiin puinaisiapäin, ratakiskoja pitkin, katukäytävää pitkin moottorin ujeltaessa kiihkeätä merkkiään, että tässä kumous tulee.
Vanhan Suomen aseman, joka ei enää ole käytössä, porttikongista auto lensi kaaressa junan eteen. Konduktööri avasi oven ja lausui, että jäi teille kaksi minuuttia.
Pakkasimme, vallankumoukselliset, itsemme joviaalin maailmanmiehen elkein junaan ja rykäisimme nitsevoo.
Paikalle oli kutsuttu 100 tietäjää Moskovasta ja Pietarista sekä muutama hassu tsuhna suomalainen. Puhuin parikymmentä minuuttia, ei ehkä, neljäkymmentä, sillä tulkki, Terijoen kirkkoherra Aleksandr, joka on entiseltä ammatiltaan englanninkielen opettaja, käänsi puhetta pa ruski. Sitten aloin seuraamaan muita juttuja, ja niitä, kuulkaa, oli.
Kaksi päivää aamukahdeksasta iltakymmeneen raporttia raportin perään. Tiede, sellaisena kuin se näissä tuli esille oli havainnoista ja tilastoista tehty, mutta minkäänlaista analyysiä siihen ei sisältynyt. Papatusta papatusta, elehtimistä, elehtimistä, Aleksandr uskollisesti kuiskailee käännöstä korvaani.
Joku antaa käyntikorttinsa ja pyytää ottamaan yhteyttä. "Olen intelligentsijaa ja tahdon keskustella Kierkegaardista teidän luterilaisten kanssa, hän lausuu."
Edessäni kuhertelee tutkijapariskunta, joka on ilmeisesti tutustunut näiden päivien aikana. Tutustuminen lieneekin merkityksellisin tapahtuma tieteellisen kokoontumisen aikana. Lopuksi mies ja nainen ottavat toisistaan valokuvia ja sopivat tapaamisesta Moskovassa.
Ja sitten tapahtuu se toinen tapahtuma. Brightheadiksi kutsumani kaveri, joka sopisi James Bond-kuvaan vanhalla kuminauhalla päähän kiinnitettyine muovisine pullolaseineen alkaa lukea bodiumilta julistusta. Aleksandr kertoo, että kyseessä on Venäjän tiedeyhteisön vaatimus, joka koskee suomalaistyyppisen uskonnonopetuksen tuomista Venäjälle ja yhden teologian professorin viran perustamista valtionyliopistoihin. Seuraa välihuutoja, kiihkeätä keskustelua. Julistuksen julkiluku jatkuu. Kaikkiin lehtiin tämä. Hurraa! Ja paikka todellakin on Smolna.
On joulukuu 2004.
Kotiin palattuani kuulen, että julkilausuma oli painettu päivälehtiin ja että kaikkien paikalla olleiden nimet oli liitetty sen loppuun, mukana myös minun nimeni.
Kumous viimeisteltiin sillä välin, kun huomasimme Kazanin tuomiokirkon edessä olevassa pizzeriassa, että iltajuna Suomeen lähteen puolen tunnin päästä. Ryntäsimme autoon, jonka katolla luki taksi. Annoimme aikarajoitteet ja 2000 ruplaa, ja sitten Volga kiljaisi.
Mentiin puinaisiapäin, ratakiskoja pitkin, katukäytävää pitkin moottorin ujeltaessa kiihkeätä merkkiään, että tässä kumous tulee.
Vanhan Suomen aseman, joka ei enää ole käytössä, porttikongista auto lensi kaaressa junan eteen. Konduktööri avasi oven ja lausui, että jäi teille kaksi minuuttia.
Pakkasimme, vallankumoukselliset, itsemme joviaalin maailmanmiehen elkein junaan ja rykäisimme nitsevoo.
1 kommentti:
Vot tak maltsiki pajehali!
Luokkatietoisuus on itärajan takana säilynyt, ja intelligentsija osaa arvostaa itseään. Epiteetti, jota taannoin kuuli usein (ja joka siilasi jyvät akanoista) oli "kulturnyi" (tselaviek). Joillekin nyrpistelivät: ei ollut kulturnyi tselaviek.
Lähetä kommentti