Ystäväni Torsti Lehtinen luonnehti kerran jotakin itkuksi, jota viitsii kuunnella.
Onko itku osa sivistystä ja tarpeellista kulttuurille? Liittyykö se erityisesti joihinkin taidemuotoihin?
En muista, että olisin itkenyt yksittäisen maalauksen tai piirustuksen äärellä. Olin kyllä pakahtua, kun olin ensimmäisen kerran Firenzessä Uffizin galleriassa tai New Yorkin Modernin taiteen museossa. Mutta en itkenyt. Lontoon National Galleryssä vaikutuin syvästi Akseli Gallen-Kallelan teoksesta Keiteleenjärvi. Mutta itkua, ei, ei hyvät naiset ja herrat.
Musiikki on joskus, melko useinkin aiheuttanut minussa fyysisen itkun reaktion, jossa kyyneleet valuvat pitkin poskia. Sisäinen tila on tietoisuuden havainnon näkökulmasta ollut tällöin kuitenkin melko laimea. Ei ole tyrskyttänyt eikä hyrskyttänyt. Silti kyyneleet valuvat vuolaasti. Jos yrittäisi kuvata tietoisuuden (omia tiloja rekisteröivän mielen) tilaa, se on jotenkin tyhjä. Siinä ei ole mitään muuta kuin itkua, joksi se ikään kuin on muuttunut lisäämättä siihen yhtään mitään muuta.
Asialla on laajempi filosofinen merkityksensä, sillä kysymys musiikin aiheuttamista tunteista kuuluu alan kestoaiheisiin.
Itse ymmärrän jotakin niin sanotusta klassisesta musiikista, joten huomautukseni rajoittuu sen piiriin.
Yllättävän usein filosofit, antiikista moderniin filosofiaan, väittävät, että musiikki ei aiheuta tunteita. Richard Sorabji käsittelee tätä tematiikaa laajasti antiikin tunneteorioita koskevassa tutkimuksessaan ja esittää, että antiikin ajattelijoiden mukaan on virhe ajatella, että musiikki aiheuttaisi tunteita. Se voi kyllä laukaista muihin tunteiden edellyttämiin kognitiivisiin muistoihin liittyviä mielen tallenteita ja näin epäsuorasti affektoida, mutta se itse liikuttaa mieltä vain tunteen esiasteen tasolla.
Tästä olen hieman eri mieltä Sorabjin ja antiikin filosofien kanssa. Luulisin, että kantani poikkeaa myös standardista mielen filosofien vastauksesta laajemminkin. Mielestäni musikaalinen syntaksi, muoto, affektoi ja se korvaa sen, mikä kielellisesti syntyneissä standardeissa tunteissa perustuu uskomus-ajatus –komponenttiin.
Elokuvat saavat pienen ihmisen melko helposti itkun partaalle.
Lisäksi on isoa itkua, jossa hajotettu elämä tulvii ulos. Jeesus sanoi, ettei se ihmistä tuhoa, mikä menee sisään vaan se mikä tulee ulos. Standarditulkinnoista poiketen tulkitsen tämän ajatuksen siten, että isossa itkussa ulos tulee sitä, mikä on tuhonnut ihmisen.
Katastrofin keskellä itkukin patoutuu. Kun itku sitten tulee ulos, se lienee itkua, jota viitsii kuunnella.
Sellaista itkua ei itketä kuin muutama kerta, sillä we live only twice.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
12 kommenttia:
Kiitos lisälehdestä luonnontietoon. Viimeinen lause on hyvä. Myönnän, että minulle on kerran aikuisena tullut itku niin syvältä ja niin väkivaltaisesti, että jos sen olisi voinut loihtia samanlaiseksi teatterin palkeilla, se olisi ollut suurta taidetta ja saanut osakseen ansaitsemansa hohotuksen.
Eiköhän se ole niin, että musiikki herättää tunteita kuten mm tuoksutkin: mitä konnotaatiota se herättää ei aina ole tietoista vaan putkahtelevat esim. lapsuuden tai ihanteiden maailmasta.
Silti se ei ole itse musiikki tai itse tuoksu vaan muistot, jotka ovat kiinnitetty niihin tunteisiin (attachment/attribut theory psykologiassa).
Fregehän väitti sen takia, että ei voida puhua yksittäisistä merkityksistä mm sanoissa sillä jokainen ihminen liittää niihin myös tilannesidottuja konnotaatioita. Nimet muuttuvat konnotaatioiden mukaan: Cicero on Tully vain perheystäville.
Tätä eivät Leibniz eikä Russell mielestäni ottaneet mukaan, sen sijaan Quine ymmärsi induktion roolia eli pragmaattiset kytkökset.
"Elokuvat saavat pienen ihmisen melko helposti itkun partaalle."
Tuon olen kokenut useinkin.
Elokuvateatterista poistuessani - kun valot syttyvät esityksen jälkeen- on usein itsellänikin ollut vaikea nostaa päätään, katsoa ihmisiä kohti itkuisilla silmillään.
Vuolaat, puhdistavat itkut, kai ne etupäässä puheavat jossakin vaiheessa lopullisista menetyksistä, kaipauksesta, ikävästä, pettymyksistäkin, myös kauan jatkuneiden patoutuneitten tunteiden purkautumisesta, mutta myös suuresta, järisyttävästä ilosta.
Mm. rakastuneelle tietyn iskelmän sanat, ja tunteellisen musiikin kuuleminen radiosta saattaa laukaista piilossa olleen kaipaavan, syvän, hämmentävän itkun.
Myös kauan kiireinen, aikataulujen orjuuttama suorittaja, joka ei ole ehtinyt kuullostella sisintään, vaan joutunut "unohtamaan" todelliset tunteensa, saattaa jonkin pysäyttävän tunnekokemuksen kautta yllättyä itkun kautta syvistä unohtuneina olleista tunteistaan.
Kenties meidän pitäisi oppia itkemään enemmän. Aina juuri silloin kun on sen aika.
A-K.H
"Isoon itkuun" voi liittyä iso nauru, mutta en usko, että se on hohotusta ainakaan pilkallisessa mielessä, vaan sekä kipeää että sydämellistä naurua.
Homo Garrulus
Tuota juuri tarkoitin sillä, että en ole vakuuttunut standardivastauksesta. Yleensä ajatellaan, että musiikki on tienviitta muihin asioihin liittyviin tunteisiin. Minusta (voi olla olla, että mystifioin liikaa) on puhdasta musiikkia, jonka vaikuttaman affektin kohde on tuo musiikki itse. Kiitos puheenvuorostasi!
Leonoora
Niinpä. Tuohon liittyi tämä kysymys siitä, onko itkeminen sivistystä. En muuten keksinyt kysymystä itse.
Kiitos kiittämisestä. Lämmitti, itkuni vaihtui pieneen hymyyn.
Tuosta musiikista vielä, että tunnen itseni kovin vaivautuneeksi ns. ohjelmamusiikista, varsinkin jos minulta kysytään, että millaisia tuntemuksia se minussa aiheutti ja millaisia mielikuvia tuotti. Kuuntelen myös ohjelmamusiikin absoluuttisesti ja saatan seurata soitinten vuoropuhelua, jonka aikaansaamisessa Petoveeni on mestari, mutta en minä musiikkia niin teknisesti kuuntele, etteikö tajunnassani tapahtuisi tunneperäisiä liikahduksia.
En anna kovin helposti periksi, jos jokin sävellys tuntuu aluksi hankalalta ja minulla on mahdollisuus uusia kuuntelukokemus esim. jotain tallennusvälineeltä.
Kaija Saariaho saa minusta mennä menojaan, mutta se minua rassaa, etten ole saanut otetta Tšaikovskin pateettisesta eli kuudennesta, h-mollisinfoniasta. Olen päättänyt, että se on väärin sävelletty. Sekin on ohjelmamusiikkia, mutta Tšaikovski ei suostunut kertomaan, mitä osat merkitsevät. Ehkä siitä olisi ollut apua minulle tässä tapauksessa.
po absoluuttisena
absolut - understood
Tämä meni ensin väärään päreeseen, joten siirretään oikeaan paikkaan.
*
PJ kirjoitti
'Mielestäni musikaalinen syntaksi, muoto, affektoi ja se korvaa sen, mikä kielellisesti syntyneissä standardeissa tunteissa perustuu uskomus-ajatus –komponenttiin.'
Onko partituuri (affektin 'artikulaationa') verrattavissa tiedolliseen uskomuksen oikeuttavaan artikulaatioon?
Onko partituuri musiikillisten affektien 'looginen syntaksi'?
Tosin partituuri
nimenomaan 'sisältää' affektin toisin kuin tieto, joka oikeastaan karkottaa epämääräiset uskomukset ja mielenliikkeet häiritsevinä.
Silti asia jää epäselväksi.
Partituurihan ei ole se tunne, jonka se nuottimerkinnöissään sisältää vaan ikäänkuin metatason emootio, joka ei kuitenkaan ole uskomukseen perustuvaa, loogisesti perusteltua, ei-affektiivista, tietoa.
Onko partituuri silti ikäänkuin 'puuttuva lenkki' affektin ja tiedon välillä? Kuitenkin niin, ettei se ole palautettavissa affekteihin eikä siitä ole suoraan johdettavissa uskomuksia ja tietoa?
Ehkä ajattelen musiikkia toisesta perspektiivistä kuin sinä: affekteista kohti symbolista (musiikillinen affekti 'realisoituu' partituurina).
Sinä mahdollisesti ajattelet partituurista affekteihin (musiikillinen syntaksi - partituuri - affektoi symbolisen).
PS.
'Kielellisesti syntyneet standardit tunteet'?
Hmm...tässä kohtaa ajatukseni vääntyy vastakohdakseen alta aikayksikön...vain kääntyäkseen hetimiten 'nurin - oikein'.
muusikkini on pidättyväinen
ja siksi ihailen Häntä
Rane
Palaan asiaan tuonnemmassa päreessä, jossa koetan täsmentää kieltämättä epäselvää muotoiluani.
Lähetä kommentti