Lyhyiden blogien ystävien riemastukseksi laitan tähän iltaisen puheen:
Kestää kauan, ennen kuin ihminen oppii olemaan nuori. Synnymme maapallolle miljoonien vuosien perimä DNA:ssamme. Elämä on paljolti tämän perinnön määrittämää, mutta myös sen piirissä siksi tulemista mitä olemme. Se, mitä olemme, on puolestaan tavattoman uutta ja nuorta verrattuna historiaan, jota säilömme kehossamme.
Ranskalainen kirjailija Roger Garaudy pohdiskelee yllä olevaan tapaan jo vuosikymmeniä sitten suomeksi julkaistussa teoksessaan Ihmisen ääni. Hän ilmaisee pohdinnallaan yhden ulottuvuuden iästä. Ikä on subjektiivinen, henkilökohtainen kokemus, johon voimme myös tietyissä rajoissa vaikuttaa itse. Nämä rajat määrittyvät ihmissuhteista, joita meillä on, yhteiskunnasta, joka kohtelee meitä tietyllä tavalla, henkilökohtaisista ominaisuuksista, kuten ruumiin- ja hengenvoimista, joita voimme kehittää ja myös siitä, jota yksi sanoo kohtaloksi, toinen sattumaksi ja kolmas Jumalaksi.
On todennäköistä, että riittävästi rakkautta kokenut, hyvät yöunet nukkunut ja sopivasti työtä tehnyt perinteistä kotiruokaa syönyt henkilö elää hieman yli 80-vuotiaaksi. Vuonna 1994 suomalaisista satavuotiaista väitellyt lääkäri Jukka Louhija toteaa teoksessaan Satavuotiaiden salaisuus, että pitkä elämä perustuu muun muassa seuraaviin asioihin. Perintötekijöille emme voi mitään, mutta elintavoillemme, joilla on merkitystä, voimme. Naiset elävät pidempään kuin miehet, mutta naisten tupakoinnin ja alkoholinkäytön lisääntymisen takia ero tullee kuroutumaan. Rasvoja tulisi välttää, ja mikäli 165 cm pitkä henkilö painaa yli 80 kiloa, hänen kannattaisi laihduttaa. Enempää kuin yksi monivitamiinipilleri päivässä ei kannattaisi ahtaa itseensä pillereitä. Normaali kotiruoka on turvallisin ateria. Huumorintajuisuus ja sosiaalisuus ovat pitkän iän tekijöitä. Tupakointi on erittäin haitallista ja niin myös päivittäinen alkoholinkäyttö. Ammatilla näyttää olevan varsin vähäinen merkitys pitkän iän suhteen, mutta koulutuksella näyttäisi olevan enemmän tekemistä tämän asian kanssa. Pitkä ikä edellyttää myös riittävästi lepoa, säännöllistä liikuntaa, aivojumppaa ja hyvää onnea.
Nämä ovat siis nyrkkisääntöjä, joihin liittyy monia muttia. Arkkiatri Ylpön kerrotaan lausuneen 100-vuotispäivillään, että tulisipa AIDS. Tätä oudoksuttaessa hän valotti vitsailuaan lausumalla, että siinä tapauksessa jäljellä oleva elinikäodotus on 8 vuotta. Olen tavannut 90-vuotiaita, jotka ovat lausuneet pitkän iän salaisuudeksi, että se on viinaa ja tupakkaa sopivassa määrin. Mutta yhtä lailla olen surrut alle 40-vuotiaiden ihmisten hautajaisissa. Olen tavannut itsensä nuoriksi ja voimakkaiksi kokevia ihmisiä, jotka ovat eläneet useita vuosikymmeniä, mutta myös vain vähän aikaa eläneitä ihmisiä, jotka vaikuttavat hyvin vanhoilta. Kun tutustumme uuteen henkilöön, joka ilmoittaa meille ikävuosiensa määrän, emme voi vielä tämän pohjalta muodostaa käsitystä siitä, kuinka vanha tai nuori hän todella on.
Iän henkilökohtaisen kokemisen tosiasiasta ehkä osittain johtuu, että sanat vanhuus ja vanhus ovat tämän hetkisessä keskustelussa kulttuurissamme kyseenalaistettuja. Joku voi todeta, että hän on ylpeä siitä, että hän on vanha. Tällä hän tarkoittaa ikävuosiensa määrää sekä niiden aikana kertynyttä elämänkokemustaan. Toinen taas sanoo, ettei missään nimessä tahdo osallistua tapahtumaan, joka on suunnattu vanhuksille, koska hän ei runsaasta vuosiensa määrästä huolimatta ole mikään vanhus vaan virkeä ja toimintakykyinen ihminen. Niinpä erilaisia tilaisuuksia ja koulutuksia järjestäneiden piirissä on koetettu kehitellä uusia sanoja ja ryhdytty puhumaan eläkeläisistä, ikääntyneistä, ikä-ihmisistä ja varttuneista. Myös näihin nimityksiin kohdistuu arvostelua. Yhtenä syynä tähän lienee se, että emme mielellämme tule luokitelluiksi. Kaipaamme yksilöllistä kohtelua: kysymys on juuri minusta ja minun elämästäni, ei jonkun yleisen ihmisryhmän tai –luokan elämästä.
Vanhuus oman itsen luonnehdintana ei ole myöskään erityisen houkutteleva, mikäli se määritellään kuten internetissä oleva Wikipediatietosanakirja asian ilmaisee. Wikipediassa lausutaan: ”Vanhuus on tila, jossa ihmisen ruumilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä. Se johtaa lopulta kuolemaan.” Näistä syistä johtuen selvästi ylpeitä ikäihmisia taitavat olla lähinnä lapset, jotka ilmoittavat, että ”minä olen jo 5 vuotta vanha”.
1.
Yleensä ihmiset tavoittelevat vanhuutta sikäli, että toivovat viettävänsä maapallolla kohtuullisen pitkän ajan. Tästä näkökulmasta käsin suhtaudumme vanhuuteen myönteisesti. Toisaalta voimien menettämiseen ja kuoleman lähestymiseen liittyvien teemojen takia vanhuuteen on ainakin länsimaisessa kulttuurissa suhtauduttu aina hieman kielteisesti. Esimerkiksi kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin filosofien kirjoituksissa esitellään ja käsitellään vanhuuteen liittyviä arvostelevia näkemyksiä, jotka luonnehtivat tuon ajanjakson yleisiä näkemyksiä sekä muotoutuivat eurooppalaisen ajattelun lähtökohdiksi. Selostan seuraavaksi hieman kreikkalaisen Aristoteleen ja roomalaisen Ciceron näkemyksiä vanhuudesta.
Teoksensa Retoriikka toisessa kirjassa Aristoteles tarkastelee kullekin ikävaiheelle tyypillisiä tunteita. Todettuaan nuorison heikkouksien liittyvät liiallisuuteen ja rajuuteen, hän lausuu, että vanhat ovat niitä, jotka ovat ohittaneet keski-iän ja että heidän luonteensa muodostuu suurin piirtein nuoruuden vastakohdista. Hän kirjoittaa: ”Vanhat ovat eläneet kauan, heitä on petetty usein, he ovat itse tehneet lukuisia virheitä. Kun useimmat asiat ovat päättyneet huonosti, he eivät ole varmoja mistään ja pitävät kaikkea huonompana kuin pitäisi. He arvelevat aina, mutta eivät tiedä mitään. Epävarmuutensa takia he lisäävät aina sanomaansa ’ehkä’ tai ’luultavasti’. He sanovat kaiken näin eivätkä mitään suoraan. He ovat pahaluonteisia, mikä perustuu siihen, että he näkevät kaiken huonossa valossa.” Tätä synkkää latinkiansa Aristoteles jatkaa väittämättä, että vanhat ihmiset eivät luota muihin ja ovat epäluuloisia. He eivät tavoittele suuria eivätkä ole anteliaita. He ovat pelokkaita ja pahaa ennakoivia ja päälle päätteeksi vielä palelevatkin ja ovat äreitä. Aristoteles jatkaa samanlaisten kielteinen tunteiden luetteloimista vanhoille ihmisille, mutta riittäköön tämä hänen käsityksensä esittelemiseksi.
Aristoteleen näkemys on kiinnostava kahdesta syystä. Se ehkä ilmaisee, millaiseksi elämä muotoutui kreikkalaisen kaupunkivaltion piirissä, kun sitä eli riittävän pitkään. Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä, onko ylistetty Ateena loppujen lopuksi ollut niin miellyttävä paikka kuin humanistinen perinne on väittänyt. Toisaalta se ilmaisee antiikissa tiettyihin elämänkokemuksiin pohjautuvat käsitykset siitä, mitä on olla vanha. Näitä käsityksiä vastaan omalla kohdallaan suuntautuvat ne aikalaisemme, jotka eivät tahdo käyttää itsestään nimitystä vanhus tai vanha vaikka olisivatkin eläneet pitkään.
Verrattuna Aristoteleen esittämään näkemykseen, roomalaisen senaattorin ja oikeusfilosofin Ciceron näkemys on kiinnostava, koska hän pyrkii osoittamaan, että vanhuutta vastaan esitetty yleinen arvostelu on virheellistä. Marcus Tullius Cicero oli 100-luvulla jKr. elänyt roomalainen senaattori, jonka tunnetuin teko oli hänen Rooman konsulina suorittamansa Catilinan salaliiton paljastaminen. Catilinaa vastaan suunnatut puheet toimitettiin kirjaksi, jolla ennen suomalaisiakin koululaisia kiusattiin. Mutta Cicero kirjoitti muitakin kirjoja. Yksi niistä oli Cato maior de senectute eli Cato vanhemman käsitys vanhuudesta. Teoksessaan Cicero esittää, että yleiset vanhuutta vastaan esitetyt näkemykset ovat seuraavat: vanhuus ensinnäkin estää toimimasta, toiseksi vie voimat, kolmanneksi riistää nautinnot ja neljänneksi siinä on kuolema läsnä.
Cicero vastaa vanhuutta koskevaan arvosteluun Caton suulla: Pitää paikkansa, että vanhuus riistää nuoruuden voimat. Jäljelle jäävät kuitenkin arvokkaammat toimialat kuten valtiollinen, älyllinen ja kasvatuksellinen työ. Vanhuus kyllä merkitsee nuoruuden voimien uupumista, mutta vanhuudessa hengen voimat ovat suuremmat kuin nuoruudessa. Sekin pitää paikkansa, että vanhuus riistää aistinautinnot. Tämä on kuitenkin suorastaan toivottavaa, koska se tekee mahdolliseksi henkiset nautinnot. Ne ovat huomattavasti arvokkaampia kuin ensimainitut. Vihdoin on totta, että vanhuuteen liittyy kuoleman läheisyys, mutta myös tässä asiassa vanhemmat ovat nuoria ihmisiä onnellisemmassa asemassa, koska he pääsevät lähemmäksi sielun kuolemattomuutta koskevia elämänkatsomuksellisia kysymyksiä.
Cicero muotoili filosofiset perusteet näkemykselle, jonka mukaan vanhuus ja viisaus kuuluvat yhteen. Koska ihmiselämä on mielekästä järjestää viisaasti, tulee myös valta antaa vanhemmille ihmisille. Roomalainen, länsimainen yhteiskunta on niin sanottu sivistysyhteiskunta ja tämän yhteiskunnan sivistystaso mittautuu vanhuuttta kohtaan osoitetulla arvostuksella. Kehittymättömien yhteiskuntien edustajat eli niin sanotut barbaarit suhtautuvat vanhuuteen, vanhoihin ihmisiin ja elämänkokemuksen suomaan viisauteen ylenkatseellisesti ja syrjivästi. Ciceron muotoileman näkemyksen mukaisesti taas vanhuutta arvostavia yhteiskuntia leimaavat valtiollinen, älyllinen ja kasvatuksellinen työ, hengen voimat, henkiset nautinnot ja ikuisen elämän kysymykset.
Nykyisessä suomalaisessa keskustelussa tällaista näkemystä on puolustanut hauskalla tavalla esimerkiksi kirjailija Hannu Raittila. Kirjassaan Liikkumaton liikuttaja hän kirjoittaa, että alle 40-vuotiasta miestä ei pitäisi päästää esimiestehtäviin, koska miehet kehittyvät aikuisiksi vasta, jos ollenkaan, tämän iän jälkeen. Poikasten tehtävänä on Raittilan mukaan paneutua kodinkoneiden termodynamiikkaan ja vaippojen vaihtoon ennen 40 vuoden ratkaisevaa ikää. Ilman tällaista kokemusta heistä ei ole muiden ihmisten elämästä vastaaviksi viisaiksi esimiehiksi. Raittila viittaa siihen, miten nykyisin palvotaan nuoruutta ja koulutusta ja kuinka yhteiskunnastamme on enemmän ja enemmän tulossa teinikerho, jonka piirissä yli 35-vuotias alkaa olla tyhjiin puristettu entinen huippuosaaja. Hänen mukaansa toisin oli vielä viime maailmansodan aikana. Suomen armeijaa johti yli 70-vuotias melko mitättömän sotilaskoulutuksen saanut papparainen, kun taas monet kenraalit olivat hienoissa ulkomaisissa sotilasakatemioissa koulutettuja nuorukaisia, noin 40-vuotiaita miehiä, jotka olisivat menneet Murmanskiin ja Pietariin asti, ellei tämä vanha setä olisi hillinnyt elämänkokemuksensa tuomalla viisaudella näiden menoa. 1990-luvun pankkikriisiin viitaten Raittila toteaa ironisesti, että Wegeliuksen olisi pitänyt olla Riikoselle edes hieman Mannerheim, mutta kun ei oikein irronnut.
2.
Sen lisäksi, että ikä on henkilökohtainen kokemus, se on myös yhteiskunnallinen ilmiö. Voidaan hieman kärjistäen väittää, että nuoruus syntyi 1900-luvun alussa yhteiskunnan demokratisoitumiskehityksen, työolojen muuttumisen ja uudenlaisen koulutusajattelun takia. Syntyi muun muassa nuorisoseuraliike, jonka eräänlainen ”tuote” nuoruus oli. Lapsuuden ja aikuisuuden väliin syntyi uusi elämänvaihe, jota ei ollut sellaisessa yhteiskunnassa, jossa heti lapsuuden jälkeen moni siirtyi työelämän palvelukseen.
Nykyisessä yhteiskunnassa elämme tilanteessa, joka on synnyttänyt uuden elämänvaiheen, johon edellä sanonut arvostellut nimitykset vanhuus, ikääntyminen jne. viittaavat. Yksi nimitys tälle elämänvaiheelle on kolmas ikä. Yksinkertaistaen kysymys on siitä, että emme enää elä maailmassa, jossa joskus 60- ja 70-ikävuoden välissä siirrymme keveämpiin töihin kuten halkojenhakkuuseen ja niin sanotusti kuolemme saappaat jalassa keskelle töitämme. Sen sijaan siirrymme työelämästä eläkkeelle noin 60-vuotiaina ja elämme työn velvoitteista vapaata elämää hyvinkin 20 tai 30 vuotta eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Tämän on mahdollistanut yhteiskunnan syvällinen muutos työn, terveyden ja elämän perusolosuhteiden kuten asumisen uudenlaisessa järjestämisessä. Ilmiöön liittyy myös se, että yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä on rajusti kasvamassa. Suomessa se tulee olemaan seuraavien vuosikymmenten aikana kaikista EU-maista valtaisinta, mikä tarkoittaa sitä, että väestöstä yli 65-vuotiaiden määrä on yli 50 henkilöä 100 työssäkäyvää kohti. Näin noin sadassa vuodessa yhteiskunnassa on tapahtunut muutos elämän alkupäästä sen loppupäähän. Jos 1900-luvun alun merkittävin väestömuutos oli nuorison synty, 2000-luvun alun merkittävin väestömuutos on niin sanottu kolmas ikä.
Kun edellä olen esitellyt kahta filosofista käsitystä vanhuudesta, Aristoteleen arvostelevaa ja Ciceron kehuvaa näkemystä, tarkastelen seuraavassa kolmatta käsitystä, joka on nykyisin elävien vanhusten oma kokemus elämästään.
Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskus STAKES suoritti vuonna 2004 kyselyn, johon vastasi koko eläkeväestöä kattava 1400 henkilön vastaajajoukko. Ulkopuolelle kyselystä jäivät laitoshoidossa olevat eläkeläiset, joita on maassamme noin 30 000. Kyselyssä kartoitettiin vastaajien omia kokemuksia elämänlaadustaan. Elämänlaadun keskeisiksi tekijöiksi katsottiin muun muassa koulutus, tulot ja asumistaso, ikä terveys, tiedolliseen- ja tunne-elämään liittyvät seikat, perhe, sosiaaliset verkostot, elämänmuutokset, sosiaali- ja terveyspalvelut sekä henkilökohtaisen valinnan mahdollisuudet. Tämän kyselyn perusteella suomalaisen eläkeläisen elämä näyttäisi suurin piirtein seuraavalta:
Aineellinen hyvinvointi on parantunut, mutta erityiset vanhat, yli 85-vuotiaat naiset ovat heikossa asemassa. Asumisväljyys on hyvä, mutta puutteellinen asuminen kiusaa joka viidettä, terveys ja fyysinen toimintakyky ovat parantuneet, mutta haittaava kipu on yleistä. Psyykkinen hyvinvointi on hyvä, mutta joka kymmenes kokee yksinäisyyttä. Yhteydet omaisiin ovat kiinteät ja aktiivisuus säilyy korkeaan ikään asti. Omaiset ovat avun tärkein lähde ja tyytymättömyys avun riittävyyteen on kasvanut. Valtaosan elämänlaatu on hyvä, mutta kymmenesosalla hyvin huono.
Kyselyn tulos on, että Suomi on hyvä maa vanheta. Hyvinvointivajeet koskevat erityisesti korkeassa iässä olevia naisia. 75 vuotta täyttäneet ovat pääosin pienituloisia ja 80 vuotta täyttäneet naiset elävät köyhyysriskirajalla. Puutteellinen asunto häiritsee joka viidettä. Nämä puutteet liittyvät kynnyksiin, portaisiin, hissittömyyteen sekä keittiö-ja pesutiloihin. Viesti asuntotoimelle ja yhdyskuntasuunnittelulle on tässä asiassa selvä. Erityistä huomiota ansaitsee päivittäisen kivun läsnäolo jo 50-64-vuotiaiden keskuudessa. 60-69-vuotiaiden keskuudessa yli puolet kärsii elämää haittaavasta kivusta.
Tarkastelkaamme näiden yleistä kokemusta kuvaavien tietojen lisäksi yksittäisen vanhan ihmisen kokemusta asemastaan ja elämästään. Vuonna 2002 Jörn Donnerin kanssa julkaisemassaan kirjassa Elämme, siis kuolemme entinen arkkipiispa John Vikström kirjoittaa: ”Tällä hetkellä eläkeläisillä on arvoa melkein yksinomaan kuluttajina. Olemme yhteiskunnalle hyödyllisiä käymällä ostosmatkoilla, museoissa, käyttämällä julkisia kulkuneuvoja, kylpylöitä ja niin edelleen…Minun mielestäni yhteiskunta on viimeisten vuosikymmenten aikana taantunut monissa asioissa tasolle, joka aiemmin liittyi vain lapsiin tai teini-ikäisiin. Kyse on lapsellisesta kärsimättömyydestä ja lyhytnäköisyydestä, vaatimuksesta saada kaikki heti, olipa kyse sitten terveydestä, rikkaudesta, onnesta tai mistä tahansa. Myös lapsenomainen kiinnostus tavaroihin on kuin infantiilia leikkikaluilla leikkimistä.”
Vikströmin huomautus liittyy mielestäni seuraavaan asiakokonaisuuteen. Kun joitakin vuosia sitten väestön ikääntymisestä käytettiin sanoja ”taakka” ja ”pommi”, ryhdyttiin miettimään miten tämä pommi purettaisiin. Vastaukseksi syntyi eläkeläisten hyvät henkiset ja ruumiilliset valmiudet sekä verraten hyvä taloudellinen toimeentulo. Huomattiin, että tämä ryhmä on sopiva markkinakohde hyvinvointi- ja tajuntateollisuudelle. Kun tähän kuvioon liittyy se, esimerkiksi valtiosihteeri Sailaksen julkilausuma ajatus, että väestön ikääntymisen ratkaisuksi tarvitaan tuottavuuden lisäämistä, asia merkitsee niiden tuotteiden tuotannon lisäämistä, joille on ostajia eli siis niin sanottuja ikääntyneitä ihmisiä. Tästä kuviosta on myös eräänlaista hyötyä eläkeläisille siten, että eläkkeiden määrät pyritään pitämään kasvavina.
Äsken ilmestyneessä teoksesssa Sosiaalinen oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa eläketurvakeskuksen johtaja, professori Hannu Uusitalo toteaakin, että nyt työssäolevien eläkkeet tulevat olemaan paremmat kuin nyt eläkkeellä olevien eläkkeet. Eläke-etuuksia on leikattu ja eläkeikärajoja nostettu, mutta tämä liittyy kuvioon, jossa ensinnäkin myös eläkeläiset maksavat tulevien sukupolvien eläkkeitä, jota voidaan pitää eräänlaisena sukupolvien välisen reiluuden ilmauksena ja toiseksi uudet eläkeläiset saavat eläkettä enemmän kuin vanhat eläkeläiset. Näin Uusitalon kirjoituksen pohjalta ei pidä paikkaansa se, että koko eläkepommi olisi vain työtätekevien hartioilla eikä myöskään se, että mitään erityistä eläkepommia olisi. Markkinalogiikan kannalta näyttää ilmeisestä, että eläkkeitä kannattaa pitää verraten hyvinä, koska näin eläkeläiset, jotka ovat yhteiskunnan kiertokulun kannalta keskeinen väestöryhmä, pysyvät kuluttajina. Tässä merkityksessä vanhat ihmiset ovat sanamukaisesti mahtava yhteiskunnallinen voimavara.
Ehkä on jonkin verran kiinnostavaa todeta välihuomautuksena, että vanhojen ihmisten käsittäminen tärkeäksi kulutusvoimavaraksi ei ole ehtinyt vielä terveydenhuollon henkilökunnan piiriin. Mainitussa teoksessa Oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa on myös Kuopion terveystaloustieteen professorin Hannu Valtosen artikkeli, jossa hän kertoo terveydenhuoltohenkilökunnalle tekemänsä kyselytutkimuksen tuloksista. Kyselyn taustalla on se, että kun terveydenhuoltolaissa sairauden hoitamisen perusteeksi asetetaan vain ja ainoastaan henkilön terveydentila, on myös keskustelua siitä, tulisiko hoidon ensisijaistamista koskevassa keskustelussa ottaa muitakin tekijöitä kuten ikä, ammatti, kunnollinen elämä jne. huomioon. Valtosen tutkimusten perusteella näyttää ilmeisestä, että tilanteessa jossa terveydenholtohenkilökunnan valintaperusteena on ikä, hoidettavaksi valitaan mieluummin nuori kuin vanha henkilö.
Kirjoitin samaan teokseen kuin Uusitalo ja Valtonen yhdessä tutkija Virpi Mäkisen kanssa artikkelin Suomalaisen hyvinvoinnin rikkaus ja köyhyys. Esitämme tuossa artikkelissa, että taloudellisen kasvun ideologiaan liittyy rikkauden paradoksiksi kutsumamme ilmiö. Samalla kun Suomi on yksi Euroopan johtavia talouksia mitattuna taloudellisella kasvulla ja aineellisella hyvinvoinnilla, on myös niin, että niin sanotun suhteellisen köyhyyden kasvu on ollut maassamme 1990-luvun puolivälistä kiihkeintä kaikista OECD-maista. Vaurastumiseen näyttää liittyvän köyhdyttäviä elementtejä. Tähän liittyen on kiinnostavaa, että heikoimmassa asemassa on juuri yli 80-vuotiaat naiset. Toinen heikkoon asemaan joutunut ryhmä yhteiskunnassa STAKESin tekemien selvitysten perusteella ovat lapsiperheet. Meillä siis menee hyvin, mitä nyt kipu kolottaa vähän itse kutakin, mutta niiden ihmisten, joiden mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ovat kaikkein heikoimmat kohdalla asia ei ole näin. Kaikkein heikoimmat ihmiset ovat myös heikoimmassa asemassa.
Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden mittarina voidaan pitää heikoimmassa asemassa olevan henkilön tilanteen suojaamista. Sellainen yhteiskunta, jossa heikoimmassa asemassa olevan henkilön osa on parempi kuin muissa yhteiskunnissa, on oikeudenmukaisuuden näkökulmasta paras yhteiskunta. Lapsiperheiden ja vanhojen naisten tilanne Suomessa herättää näin oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä ja osittain kyseenalaistavat sen, onko tuottavuuden kasvulle ja kysynnän turvaamiselle muodostettu näkemys yhteiskunnasta riittävä.
3.
Henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi ikä on yhteiskunnallinen ilmiö. Omassa yhteiskunnassamme vanhuuteen liittyy painetta, jossa se määrittyy hyvän kuluttajan identiteetiksi. Hyvä vanhuus on sitä, että henkilö hankkii kotiinsa erilaisia elämäänsä helpottavia laitteita, osallistuu erilaisiin maksullisten elämysten rientoihin, hierottaa, saunottaa ja kylvettää itseään sekä seuraa aikaansa selvittämällä itselleen näihin liittyvien tuotteiden uusiutumista. Tätä viimemainittua toimintaa harjoittaessaan vanha ihminen osallistuu elinikäisen oppimisen prosessiin ja eli juoksee oravanpyörässä, jonka piispaa heiluttaa taikasana education, education, education, koulutus, koulutus, koulutus.
Elinikäinen oppiminen on nimittäin juuriltaan uusien tuotteiden valmistamiseen liittyvän teollisen tuotantoprosessin nopeutumisen aiheuttama asia. On opittava valmistamaan ja myös kuluttamaan uusia asioita. Hyvänä esimerkkinä ovat kännykät. Ne ovat ilman muuta huippuelektroniikkaa ja suurinta laatua, mitä meillä tarjotaan. Itsellenäni on ollut työkännykkä vuodesta 2000. Nyt on menossa neljäs kännykkä. Siis todellakin: neljä kännykkää kahdeksassa vuodessa. Keskeinen syy tähän on, että ne ovat kestokykynsä osalta heikkolaatuisia. Ne eivät toimi kovinkaan pitkään. Toinen syy on se, että niihin liitetyt toiminnot moninaistuvat. Eilen kännykällä saattoi ajaa vain niskahiuksensa. Huomenna sellaisessa on jo deodoranttipötkö. Se elämys pitää kokea ja siitä mielellään maksaa. Tämä on elinikäistä oppimista.
Kärjistävä puheeni pyrkii nostamaan esille kysymyksen siitä, tulisi meidän luonnehtia ikää ja vanhenemista monipuolisemmin kuin nyt ainakin joissakin pintavirtauksissa on tapana tehdä. Tulisiko meidän tämänkin ilmiön osalta pyrkiä moniarvoisempaan keskusteluun ja nostaa esille esimerkiksi Ciceron vanhuuteen liittämät asiat: hengen voimat, kasvatustyö ja ikuisen elämän kysymykset? Edellä viitatussa teoksessa John Vikström lausuu tähän liittyen: ”Osa vanhemmista käyttäytyy ja puhuu kuin lapset, mahdollisesti pelosta ja kyvyttömyydestä olla aikuisia. Tällaisesta tasa-arvosta ja toveruudesta eivät hyödy lapset eikä yhteiskuntakaan, ei myöskään kouluissa sovellettuna. Sekä kouluissa että kodeissa tulisi mieltää, mitä oppilas-sanan ruotsinkielinen vastine elev tarkoittaa ja että sekä opettajia että vanhempia on kutsuttu olemaan elevaattoreita, nostajia. Lasten ja nuorten nostaminen kohti sitä tietoa ja arvopohjaa, joka kollektiiviseen muistiimme ja kulttuuriperintöömme kuuluu, on tehtävä, johon meidän vanhempien kokemusta tarvittaisiin.”
Tämän näkemyksen mukaisesti, samalla tavoin kuin vanhojen ihmisten asumisongelmiin sisältyy hissittömyys, myös koko yhteiskunnan keskeisiin ongelmiin sisältyy hissittömyys: emme ole riittävästi onnistuneet nostamaan lapsia ja nuoria sellaisen yhteiskunnan jäseniksi, jota voisi kutsua viisausyhteiskunnaksi tieto- tai kulutusyhteiskunnan sijasta. On siis rakennettava konkreettisia hissejä, mutta myös yhteiskunnallinen hissi. Yhteiskunnallinen hissi merkitsee elämänkokemuksen ja kulttuuriperinnön välittämistä ja vanhempien ihmisten roolin vahvistamista tässä työssä.
Kulttuuriperintömme luovuttamattomia aarteita on näkemys elämästä monimuotoisena ja moniarvoisena todellisuutena. Kun sitten kysytään, onko tässä itsessään arvokkaiden asioiden moniarvoisessa todellisuudessa minkäänlaista arvojen hierarkiaa siten, että jotkin tai joku arvo olisi jollain tavoin perustavampi muiden arvojen perusta, vastaisin tähän kysymykseen alussa esittämälläni ajatuksella: Synnymme maapallolle miljoonien vuosien perimä DNA:ssamme. Elämä on paljolti tämän perinnön määrittämää, mutta myös sen piirissä siksi tulemista mitä olemme.
En tiedä, onko kyseessä keskeisin ja perustavin arvo, mutta hyvin lähelle tällaista arvoa tulee itse oleminen. Se, että olemme ja tulemme siksi mitä olemme tuntuu järkevästi ajateltuna kyseenalaistamattomalta perusarvolta, jota ei saisi alistaa muiden arvojen välineeksi. Jos pitäisi vastata, mikä on pitkän iän salaisuus, hakisin vastausta tästä suunnasta. Ja jos pitäisi vastata, mikä on vanhan ihmisen merkitys ja arvo, vastaisin, että se on se, että hän on.
4.
Voi olla, että Cicero oli oikeassa, kun hän ajatteli, että kuoleman läheisyys vahvistaa olemista koskevan kysymyksen ajattelemista ja tekee siitä syvällistä. Toisaalta vanhusten lisäksi eniten olemista miettiviä olentoja ovat lapset, joille kuoleman sijasta läheistä on syntyminen. Tämä on mielestäni keskeinen lähtökohta arvioitaessa esimerkiksi väitettä, jonka mukaan uskonnon synty liittyy kuolemanpelkoon. Lapset eivät pelkää kuolemaa, mutta ovat silti uskonnollisia.
Olemisen kohottaminen perusarvoksi on hissi, jonka avulla yhteiskunnassamme heikoimmassa asemassa olevat ihmiset, pienet lapset ja vanhat naiset, kohoavat asemaan, joka heille kuuluu. Ajattelen uskonnosta siten, että se edustaa meissä sitä, mikä on jotakin todella vanhaa. Ehkä siitäkin syystä lapset ovat uskonnollisia. Ovathan he syntyessään todella vanhoja, mukanaan miljoonien vuosien perimä. Näihin uskontoa koskeviin mietteisiin on paikallaan lopettaa tämä pohdinta ja viitata lopuksi Psalmien ilmaisemaan käsitykseen pitkästä iästä:
Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon:
kuin kedon kukka hän kukoistaa,
ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.
Mutta Herra armo pysyy ajasta aikaan,
se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.
Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin,
jotka pysyvät hänen liitossaan.
Kestää kauan, ennen kuin ihminen oppii olemaan nuori. Synnymme maapallolle miljoonien vuosien perimä DNA:ssamme. Elämä on paljolti tämän perinnön määrittämää, mutta myös sen piirissä siksi tulemista mitä olemme. Se, mitä olemme, on puolestaan tavattoman uutta ja nuorta verrattuna historiaan, jota säilömme kehossamme.
Ranskalainen kirjailija Roger Garaudy pohdiskelee yllä olevaan tapaan jo vuosikymmeniä sitten suomeksi julkaistussa teoksessaan Ihmisen ääni. Hän ilmaisee pohdinnallaan yhden ulottuvuuden iästä. Ikä on subjektiivinen, henkilökohtainen kokemus, johon voimme myös tietyissä rajoissa vaikuttaa itse. Nämä rajat määrittyvät ihmissuhteista, joita meillä on, yhteiskunnasta, joka kohtelee meitä tietyllä tavalla, henkilökohtaisista ominaisuuksista, kuten ruumiin- ja hengenvoimista, joita voimme kehittää ja myös siitä, jota yksi sanoo kohtaloksi, toinen sattumaksi ja kolmas Jumalaksi.
On todennäköistä, että riittävästi rakkautta kokenut, hyvät yöunet nukkunut ja sopivasti työtä tehnyt perinteistä kotiruokaa syönyt henkilö elää hieman yli 80-vuotiaaksi. Vuonna 1994 suomalaisista satavuotiaista väitellyt lääkäri Jukka Louhija toteaa teoksessaan Satavuotiaiden salaisuus, että pitkä elämä perustuu muun muassa seuraaviin asioihin. Perintötekijöille emme voi mitään, mutta elintavoillemme, joilla on merkitystä, voimme. Naiset elävät pidempään kuin miehet, mutta naisten tupakoinnin ja alkoholinkäytön lisääntymisen takia ero tullee kuroutumaan. Rasvoja tulisi välttää, ja mikäli 165 cm pitkä henkilö painaa yli 80 kiloa, hänen kannattaisi laihduttaa. Enempää kuin yksi monivitamiinipilleri päivässä ei kannattaisi ahtaa itseensä pillereitä. Normaali kotiruoka on turvallisin ateria. Huumorintajuisuus ja sosiaalisuus ovat pitkän iän tekijöitä. Tupakointi on erittäin haitallista ja niin myös päivittäinen alkoholinkäyttö. Ammatilla näyttää olevan varsin vähäinen merkitys pitkän iän suhteen, mutta koulutuksella näyttäisi olevan enemmän tekemistä tämän asian kanssa. Pitkä ikä edellyttää myös riittävästi lepoa, säännöllistä liikuntaa, aivojumppaa ja hyvää onnea.
Nämä ovat siis nyrkkisääntöjä, joihin liittyy monia muttia. Arkkiatri Ylpön kerrotaan lausuneen 100-vuotispäivillään, että tulisipa AIDS. Tätä oudoksuttaessa hän valotti vitsailuaan lausumalla, että siinä tapauksessa jäljellä oleva elinikäodotus on 8 vuotta. Olen tavannut 90-vuotiaita, jotka ovat lausuneet pitkän iän salaisuudeksi, että se on viinaa ja tupakkaa sopivassa määrin. Mutta yhtä lailla olen surrut alle 40-vuotiaiden ihmisten hautajaisissa. Olen tavannut itsensä nuoriksi ja voimakkaiksi kokevia ihmisiä, jotka ovat eläneet useita vuosikymmeniä, mutta myös vain vähän aikaa eläneitä ihmisiä, jotka vaikuttavat hyvin vanhoilta. Kun tutustumme uuteen henkilöön, joka ilmoittaa meille ikävuosiensa määrän, emme voi vielä tämän pohjalta muodostaa käsitystä siitä, kuinka vanha tai nuori hän todella on.
Iän henkilökohtaisen kokemisen tosiasiasta ehkä osittain johtuu, että sanat vanhuus ja vanhus ovat tämän hetkisessä keskustelussa kulttuurissamme kyseenalaistettuja. Joku voi todeta, että hän on ylpeä siitä, että hän on vanha. Tällä hän tarkoittaa ikävuosiensa määrää sekä niiden aikana kertynyttä elämänkokemustaan. Toinen taas sanoo, ettei missään nimessä tahdo osallistua tapahtumaan, joka on suunnattu vanhuksille, koska hän ei runsaasta vuosiensa määrästä huolimatta ole mikään vanhus vaan virkeä ja toimintakykyinen ihminen. Niinpä erilaisia tilaisuuksia ja koulutuksia järjestäneiden piirissä on koetettu kehitellä uusia sanoja ja ryhdytty puhumaan eläkeläisistä, ikääntyneistä, ikä-ihmisistä ja varttuneista. Myös näihin nimityksiin kohdistuu arvostelua. Yhtenä syynä tähän lienee se, että emme mielellämme tule luokitelluiksi. Kaipaamme yksilöllistä kohtelua: kysymys on juuri minusta ja minun elämästäni, ei jonkun yleisen ihmisryhmän tai –luokan elämästä.
Vanhuus oman itsen luonnehdintana ei ole myöskään erityisen houkutteleva, mikäli se määritellään kuten internetissä oleva Wikipediatietosanakirja asian ilmaisee. Wikipediassa lausutaan: ”Vanhuus on tila, jossa ihmisen ruumilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä. Se johtaa lopulta kuolemaan.” Näistä syistä johtuen selvästi ylpeitä ikäihmisia taitavat olla lähinnä lapset, jotka ilmoittavat, että ”minä olen jo 5 vuotta vanha”.
1.
Yleensä ihmiset tavoittelevat vanhuutta sikäli, että toivovat viettävänsä maapallolla kohtuullisen pitkän ajan. Tästä näkökulmasta käsin suhtaudumme vanhuuteen myönteisesti. Toisaalta voimien menettämiseen ja kuoleman lähestymiseen liittyvien teemojen takia vanhuuteen on ainakin länsimaisessa kulttuurissa suhtauduttu aina hieman kielteisesti. Esimerkiksi kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin filosofien kirjoituksissa esitellään ja käsitellään vanhuuteen liittyviä arvostelevia näkemyksiä, jotka luonnehtivat tuon ajanjakson yleisiä näkemyksiä sekä muotoutuivat eurooppalaisen ajattelun lähtökohdiksi. Selostan seuraavaksi hieman kreikkalaisen Aristoteleen ja roomalaisen Ciceron näkemyksiä vanhuudesta.
Teoksensa Retoriikka toisessa kirjassa Aristoteles tarkastelee kullekin ikävaiheelle tyypillisiä tunteita. Todettuaan nuorison heikkouksien liittyvät liiallisuuteen ja rajuuteen, hän lausuu, että vanhat ovat niitä, jotka ovat ohittaneet keski-iän ja että heidän luonteensa muodostuu suurin piirtein nuoruuden vastakohdista. Hän kirjoittaa: ”Vanhat ovat eläneet kauan, heitä on petetty usein, he ovat itse tehneet lukuisia virheitä. Kun useimmat asiat ovat päättyneet huonosti, he eivät ole varmoja mistään ja pitävät kaikkea huonompana kuin pitäisi. He arvelevat aina, mutta eivät tiedä mitään. Epävarmuutensa takia he lisäävät aina sanomaansa ’ehkä’ tai ’luultavasti’. He sanovat kaiken näin eivätkä mitään suoraan. He ovat pahaluonteisia, mikä perustuu siihen, että he näkevät kaiken huonossa valossa.” Tätä synkkää latinkiansa Aristoteles jatkaa väittämättä, että vanhat ihmiset eivät luota muihin ja ovat epäluuloisia. He eivät tavoittele suuria eivätkä ole anteliaita. He ovat pelokkaita ja pahaa ennakoivia ja päälle päätteeksi vielä palelevatkin ja ovat äreitä. Aristoteles jatkaa samanlaisten kielteinen tunteiden luetteloimista vanhoille ihmisille, mutta riittäköön tämä hänen käsityksensä esittelemiseksi.
Aristoteleen näkemys on kiinnostava kahdesta syystä. Se ehkä ilmaisee, millaiseksi elämä muotoutui kreikkalaisen kaupunkivaltion piirissä, kun sitä eli riittävän pitkään. Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä, onko ylistetty Ateena loppujen lopuksi ollut niin miellyttävä paikka kuin humanistinen perinne on väittänyt. Toisaalta se ilmaisee antiikissa tiettyihin elämänkokemuksiin pohjautuvat käsitykset siitä, mitä on olla vanha. Näitä käsityksiä vastaan omalla kohdallaan suuntautuvat ne aikalaisemme, jotka eivät tahdo käyttää itsestään nimitystä vanhus tai vanha vaikka olisivatkin eläneet pitkään.
Verrattuna Aristoteleen esittämään näkemykseen, roomalaisen senaattorin ja oikeusfilosofin Ciceron näkemys on kiinnostava, koska hän pyrkii osoittamaan, että vanhuutta vastaan esitetty yleinen arvostelu on virheellistä. Marcus Tullius Cicero oli 100-luvulla jKr. elänyt roomalainen senaattori, jonka tunnetuin teko oli hänen Rooman konsulina suorittamansa Catilinan salaliiton paljastaminen. Catilinaa vastaan suunnatut puheet toimitettiin kirjaksi, jolla ennen suomalaisiakin koululaisia kiusattiin. Mutta Cicero kirjoitti muitakin kirjoja. Yksi niistä oli Cato maior de senectute eli Cato vanhemman käsitys vanhuudesta. Teoksessaan Cicero esittää, että yleiset vanhuutta vastaan esitetyt näkemykset ovat seuraavat: vanhuus ensinnäkin estää toimimasta, toiseksi vie voimat, kolmanneksi riistää nautinnot ja neljänneksi siinä on kuolema läsnä.
Cicero vastaa vanhuutta koskevaan arvosteluun Caton suulla: Pitää paikkansa, että vanhuus riistää nuoruuden voimat. Jäljelle jäävät kuitenkin arvokkaammat toimialat kuten valtiollinen, älyllinen ja kasvatuksellinen työ. Vanhuus kyllä merkitsee nuoruuden voimien uupumista, mutta vanhuudessa hengen voimat ovat suuremmat kuin nuoruudessa. Sekin pitää paikkansa, että vanhuus riistää aistinautinnot. Tämä on kuitenkin suorastaan toivottavaa, koska se tekee mahdolliseksi henkiset nautinnot. Ne ovat huomattavasti arvokkaampia kuin ensimainitut. Vihdoin on totta, että vanhuuteen liittyy kuoleman läheisyys, mutta myös tässä asiassa vanhemmat ovat nuoria ihmisiä onnellisemmassa asemassa, koska he pääsevät lähemmäksi sielun kuolemattomuutta koskevia elämänkatsomuksellisia kysymyksiä.
Cicero muotoili filosofiset perusteet näkemykselle, jonka mukaan vanhuus ja viisaus kuuluvat yhteen. Koska ihmiselämä on mielekästä järjestää viisaasti, tulee myös valta antaa vanhemmille ihmisille. Roomalainen, länsimainen yhteiskunta on niin sanottu sivistysyhteiskunta ja tämän yhteiskunnan sivistystaso mittautuu vanhuuttta kohtaan osoitetulla arvostuksella. Kehittymättömien yhteiskuntien edustajat eli niin sanotut barbaarit suhtautuvat vanhuuteen, vanhoihin ihmisiin ja elämänkokemuksen suomaan viisauteen ylenkatseellisesti ja syrjivästi. Ciceron muotoileman näkemyksen mukaisesti taas vanhuutta arvostavia yhteiskuntia leimaavat valtiollinen, älyllinen ja kasvatuksellinen työ, hengen voimat, henkiset nautinnot ja ikuisen elämän kysymykset.
Nykyisessä suomalaisessa keskustelussa tällaista näkemystä on puolustanut hauskalla tavalla esimerkiksi kirjailija Hannu Raittila. Kirjassaan Liikkumaton liikuttaja hän kirjoittaa, että alle 40-vuotiasta miestä ei pitäisi päästää esimiestehtäviin, koska miehet kehittyvät aikuisiksi vasta, jos ollenkaan, tämän iän jälkeen. Poikasten tehtävänä on Raittilan mukaan paneutua kodinkoneiden termodynamiikkaan ja vaippojen vaihtoon ennen 40 vuoden ratkaisevaa ikää. Ilman tällaista kokemusta heistä ei ole muiden ihmisten elämästä vastaaviksi viisaiksi esimiehiksi. Raittila viittaa siihen, miten nykyisin palvotaan nuoruutta ja koulutusta ja kuinka yhteiskunnastamme on enemmän ja enemmän tulossa teinikerho, jonka piirissä yli 35-vuotias alkaa olla tyhjiin puristettu entinen huippuosaaja. Hänen mukaansa toisin oli vielä viime maailmansodan aikana. Suomen armeijaa johti yli 70-vuotias melko mitättömän sotilaskoulutuksen saanut papparainen, kun taas monet kenraalit olivat hienoissa ulkomaisissa sotilasakatemioissa koulutettuja nuorukaisia, noin 40-vuotiaita miehiä, jotka olisivat menneet Murmanskiin ja Pietariin asti, ellei tämä vanha setä olisi hillinnyt elämänkokemuksensa tuomalla viisaudella näiden menoa. 1990-luvun pankkikriisiin viitaten Raittila toteaa ironisesti, että Wegeliuksen olisi pitänyt olla Riikoselle edes hieman Mannerheim, mutta kun ei oikein irronnut.
2.
Sen lisäksi, että ikä on henkilökohtainen kokemus, se on myös yhteiskunnallinen ilmiö. Voidaan hieman kärjistäen väittää, että nuoruus syntyi 1900-luvun alussa yhteiskunnan demokratisoitumiskehityksen, työolojen muuttumisen ja uudenlaisen koulutusajattelun takia. Syntyi muun muassa nuorisoseuraliike, jonka eräänlainen ”tuote” nuoruus oli. Lapsuuden ja aikuisuuden väliin syntyi uusi elämänvaihe, jota ei ollut sellaisessa yhteiskunnassa, jossa heti lapsuuden jälkeen moni siirtyi työelämän palvelukseen.
Nykyisessä yhteiskunnassa elämme tilanteessa, joka on synnyttänyt uuden elämänvaiheen, johon edellä sanonut arvostellut nimitykset vanhuus, ikääntyminen jne. viittaavat. Yksi nimitys tälle elämänvaiheelle on kolmas ikä. Yksinkertaistaen kysymys on siitä, että emme enää elä maailmassa, jossa joskus 60- ja 70-ikävuoden välissä siirrymme keveämpiin töihin kuten halkojenhakkuuseen ja niin sanotusti kuolemme saappaat jalassa keskelle töitämme. Sen sijaan siirrymme työelämästä eläkkeelle noin 60-vuotiaina ja elämme työn velvoitteista vapaata elämää hyvinkin 20 tai 30 vuotta eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Tämän on mahdollistanut yhteiskunnan syvällinen muutos työn, terveyden ja elämän perusolosuhteiden kuten asumisen uudenlaisessa järjestämisessä. Ilmiöön liittyy myös se, että yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä on rajusti kasvamassa. Suomessa se tulee olemaan seuraavien vuosikymmenten aikana kaikista EU-maista valtaisinta, mikä tarkoittaa sitä, että väestöstä yli 65-vuotiaiden määrä on yli 50 henkilöä 100 työssäkäyvää kohti. Näin noin sadassa vuodessa yhteiskunnassa on tapahtunut muutos elämän alkupäästä sen loppupäähän. Jos 1900-luvun alun merkittävin väestömuutos oli nuorison synty, 2000-luvun alun merkittävin väestömuutos on niin sanottu kolmas ikä.
Kun edellä olen esitellyt kahta filosofista käsitystä vanhuudesta, Aristoteleen arvostelevaa ja Ciceron kehuvaa näkemystä, tarkastelen seuraavassa kolmatta käsitystä, joka on nykyisin elävien vanhusten oma kokemus elämästään.
Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskus STAKES suoritti vuonna 2004 kyselyn, johon vastasi koko eläkeväestöä kattava 1400 henkilön vastaajajoukko. Ulkopuolelle kyselystä jäivät laitoshoidossa olevat eläkeläiset, joita on maassamme noin 30 000. Kyselyssä kartoitettiin vastaajien omia kokemuksia elämänlaadustaan. Elämänlaadun keskeisiksi tekijöiksi katsottiin muun muassa koulutus, tulot ja asumistaso, ikä terveys, tiedolliseen- ja tunne-elämään liittyvät seikat, perhe, sosiaaliset verkostot, elämänmuutokset, sosiaali- ja terveyspalvelut sekä henkilökohtaisen valinnan mahdollisuudet. Tämän kyselyn perusteella suomalaisen eläkeläisen elämä näyttäisi suurin piirtein seuraavalta:
Aineellinen hyvinvointi on parantunut, mutta erityiset vanhat, yli 85-vuotiaat naiset ovat heikossa asemassa. Asumisväljyys on hyvä, mutta puutteellinen asuminen kiusaa joka viidettä, terveys ja fyysinen toimintakyky ovat parantuneet, mutta haittaava kipu on yleistä. Psyykkinen hyvinvointi on hyvä, mutta joka kymmenes kokee yksinäisyyttä. Yhteydet omaisiin ovat kiinteät ja aktiivisuus säilyy korkeaan ikään asti. Omaiset ovat avun tärkein lähde ja tyytymättömyys avun riittävyyteen on kasvanut. Valtaosan elämänlaatu on hyvä, mutta kymmenesosalla hyvin huono.
Kyselyn tulos on, että Suomi on hyvä maa vanheta. Hyvinvointivajeet koskevat erityisesti korkeassa iässä olevia naisia. 75 vuotta täyttäneet ovat pääosin pienituloisia ja 80 vuotta täyttäneet naiset elävät köyhyysriskirajalla. Puutteellinen asunto häiritsee joka viidettä. Nämä puutteet liittyvät kynnyksiin, portaisiin, hissittömyyteen sekä keittiö-ja pesutiloihin. Viesti asuntotoimelle ja yhdyskuntasuunnittelulle on tässä asiassa selvä. Erityistä huomiota ansaitsee päivittäisen kivun läsnäolo jo 50-64-vuotiaiden keskuudessa. 60-69-vuotiaiden keskuudessa yli puolet kärsii elämää haittaavasta kivusta.
Tarkastelkaamme näiden yleistä kokemusta kuvaavien tietojen lisäksi yksittäisen vanhan ihmisen kokemusta asemastaan ja elämästään. Vuonna 2002 Jörn Donnerin kanssa julkaisemassaan kirjassa Elämme, siis kuolemme entinen arkkipiispa John Vikström kirjoittaa: ”Tällä hetkellä eläkeläisillä on arvoa melkein yksinomaan kuluttajina. Olemme yhteiskunnalle hyödyllisiä käymällä ostosmatkoilla, museoissa, käyttämällä julkisia kulkuneuvoja, kylpylöitä ja niin edelleen…Minun mielestäni yhteiskunta on viimeisten vuosikymmenten aikana taantunut monissa asioissa tasolle, joka aiemmin liittyi vain lapsiin tai teini-ikäisiin. Kyse on lapsellisesta kärsimättömyydestä ja lyhytnäköisyydestä, vaatimuksesta saada kaikki heti, olipa kyse sitten terveydestä, rikkaudesta, onnesta tai mistä tahansa. Myös lapsenomainen kiinnostus tavaroihin on kuin infantiilia leikkikaluilla leikkimistä.”
Vikströmin huomautus liittyy mielestäni seuraavaan asiakokonaisuuteen. Kun joitakin vuosia sitten väestön ikääntymisestä käytettiin sanoja ”taakka” ja ”pommi”, ryhdyttiin miettimään miten tämä pommi purettaisiin. Vastaukseksi syntyi eläkeläisten hyvät henkiset ja ruumiilliset valmiudet sekä verraten hyvä taloudellinen toimeentulo. Huomattiin, että tämä ryhmä on sopiva markkinakohde hyvinvointi- ja tajuntateollisuudelle. Kun tähän kuvioon liittyy se, esimerkiksi valtiosihteeri Sailaksen julkilausuma ajatus, että väestön ikääntymisen ratkaisuksi tarvitaan tuottavuuden lisäämistä, asia merkitsee niiden tuotteiden tuotannon lisäämistä, joille on ostajia eli siis niin sanottuja ikääntyneitä ihmisiä. Tästä kuviosta on myös eräänlaista hyötyä eläkeläisille siten, että eläkkeiden määrät pyritään pitämään kasvavina.
Äsken ilmestyneessä teoksesssa Sosiaalinen oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa eläketurvakeskuksen johtaja, professori Hannu Uusitalo toteaakin, että nyt työssäolevien eläkkeet tulevat olemaan paremmat kuin nyt eläkkeellä olevien eläkkeet. Eläke-etuuksia on leikattu ja eläkeikärajoja nostettu, mutta tämä liittyy kuvioon, jossa ensinnäkin myös eläkeläiset maksavat tulevien sukupolvien eläkkeitä, jota voidaan pitää eräänlaisena sukupolvien välisen reiluuden ilmauksena ja toiseksi uudet eläkeläiset saavat eläkettä enemmän kuin vanhat eläkeläiset. Näin Uusitalon kirjoituksen pohjalta ei pidä paikkaansa se, että koko eläkepommi olisi vain työtätekevien hartioilla eikä myöskään se, että mitään erityistä eläkepommia olisi. Markkinalogiikan kannalta näyttää ilmeisestä, että eläkkeitä kannattaa pitää verraten hyvinä, koska näin eläkeläiset, jotka ovat yhteiskunnan kiertokulun kannalta keskeinen väestöryhmä, pysyvät kuluttajina. Tässä merkityksessä vanhat ihmiset ovat sanamukaisesti mahtava yhteiskunnallinen voimavara.
Ehkä on jonkin verran kiinnostavaa todeta välihuomautuksena, että vanhojen ihmisten käsittäminen tärkeäksi kulutusvoimavaraksi ei ole ehtinyt vielä terveydenhuollon henkilökunnan piiriin. Mainitussa teoksessa Oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa on myös Kuopion terveystaloustieteen professorin Hannu Valtosen artikkeli, jossa hän kertoo terveydenhuoltohenkilökunnalle tekemänsä kyselytutkimuksen tuloksista. Kyselyn taustalla on se, että kun terveydenhuoltolaissa sairauden hoitamisen perusteeksi asetetaan vain ja ainoastaan henkilön terveydentila, on myös keskustelua siitä, tulisiko hoidon ensisijaistamista koskevassa keskustelussa ottaa muitakin tekijöitä kuten ikä, ammatti, kunnollinen elämä jne. huomioon. Valtosen tutkimusten perusteella näyttää ilmeisestä, että tilanteessa jossa terveydenholtohenkilökunnan valintaperusteena on ikä, hoidettavaksi valitaan mieluummin nuori kuin vanha henkilö.
Kirjoitin samaan teokseen kuin Uusitalo ja Valtonen yhdessä tutkija Virpi Mäkisen kanssa artikkelin Suomalaisen hyvinvoinnin rikkaus ja köyhyys. Esitämme tuossa artikkelissa, että taloudellisen kasvun ideologiaan liittyy rikkauden paradoksiksi kutsumamme ilmiö. Samalla kun Suomi on yksi Euroopan johtavia talouksia mitattuna taloudellisella kasvulla ja aineellisella hyvinvoinnilla, on myös niin, että niin sanotun suhteellisen köyhyyden kasvu on ollut maassamme 1990-luvun puolivälistä kiihkeintä kaikista OECD-maista. Vaurastumiseen näyttää liittyvän köyhdyttäviä elementtejä. Tähän liittyen on kiinnostavaa, että heikoimmassa asemassa on juuri yli 80-vuotiaat naiset. Toinen heikkoon asemaan joutunut ryhmä yhteiskunnassa STAKESin tekemien selvitysten perusteella ovat lapsiperheet. Meillä siis menee hyvin, mitä nyt kipu kolottaa vähän itse kutakin, mutta niiden ihmisten, joiden mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ovat kaikkein heikoimmat kohdalla asia ei ole näin. Kaikkein heikoimmat ihmiset ovat myös heikoimmassa asemassa.
Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden mittarina voidaan pitää heikoimmassa asemassa olevan henkilön tilanteen suojaamista. Sellainen yhteiskunta, jossa heikoimmassa asemassa olevan henkilön osa on parempi kuin muissa yhteiskunnissa, on oikeudenmukaisuuden näkökulmasta paras yhteiskunta. Lapsiperheiden ja vanhojen naisten tilanne Suomessa herättää näin oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä ja osittain kyseenalaistavat sen, onko tuottavuuden kasvulle ja kysynnän turvaamiselle muodostettu näkemys yhteiskunnasta riittävä.
3.
Henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi ikä on yhteiskunnallinen ilmiö. Omassa yhteiskunnassamme vanhuuteen liittyy painetta, jossa se määrittyy hyvän kuluttajan identiteetiksi. Hyvä vanhuus on sitä, että henkilö hankkii kotiinsa erilaisia elämäänsä helpottavia laitteita, osallistuu erilaisiin maksullisten elämysten rientoihin, hierottaa, saunottaa ja kylvettää itseään sekä seuraa aikaansa selvittämällä itselleen näihin liittyvien tuotteiden uusiutumista. Tätä viimemainittua toimintaa harjoittaessaan vanha ihminen osallistuu elinikäisen oppimisen prosessiin ja eli juoksee oravanpyörässä, jonka piispaa heiluttaa taikasana education, education, education, koulutus, koulutus, koulutus.
Elinikäinen oppiminen on nimittäin juuriltaan uusien tuotteiden valmistamiseen liittyvän teollisen tuotantoprosessin nopeutumisen aiheuttama asia. On opittava valmistamaan ja myös kuluttamaan uusia asioita. Hyvänä esimerkkinä ovat kännykät. Ne ovat ilman muuta huippuelektroniikkaa ja suurinta laatua, mitä meillä tarjotaan. Itsellenäni on ollut työkännykkä vuodesta 2000. Nyt on menossa neljäs kännykkä. Siis todellakin: neljä kännykkää kahdeksassa vuodessa. Keskeinen syy tähän on, että ne ovat kestokykynsä osalta heikkolaatuisia. Ne eivät toimi kovinkaan pitkään. Toinen syy on se, että niihin liitetyt toiminnot moninaistuvat. Eilen kännykällä saattoi ajaa vain niskahiuksensa. Huomenna sellaisessa on jo deodoranttipötkö. Se elämys pitää kokea ja siitä mielellään maksaa. Tämä on elinikäistä oppimista.
Kärjistävä puheeni pyrkii nostamaan esille kysymyksen siitä, tulisi meidän luonnehtia ikää ja vanhenemista monipuolisemmin kuin nyt ainakin joissakin pintavirtauksissa on tapana tehdä. Tulisiko meidän tämänkin ilmiön osalta pyrkiä moniarvoisempaan keskusteluun ja nostaa esille esimerkiksi Ciceron vanhuuteen liittämät asiat: hengen voimat, kasvatustyö ja ikuisen elämän kysymykset? Edellä viitatussa teoksessa John Vikström lausuu tähän liittyen: ”Osa vanhemmista käyttäytyy ja puhuu kuin lapset, mahdollisesti pelosta ja kyvyttömyydestä olla aikuisia. Tällaisesta tasa-arvosta ja toveruudesta eivät hyödy lapset eikä yhteiskuntakaan, ei myöskään kouluissa sovellettuna. Sekä kouluissa että kodeissa tulisi mieltää, mitä oppilas-sanan ruotsinkielinen vastine elev tarkoittaa ja että sekä opettajia että vanhempia on kutsuttu olemaan elevaattoreita, nostajia. Lasten ja nuorten nostaminen kohti sitä tietoa ja arvopohjaa, joka kollektiiviseen muistiimme ja kulttuuriperintöömme kuuluu, on tehtävä, johon meidän vanhempien kokemusta tarvittaisiin.”
Tämän näkemyksen mukaisesti, samalla tavoin kuin vanhojen ihmisten asumisongelmiin sisältyy hissittömyys, myös koko yhteiskunnan keskeisiin ongelmiin sisältyy hissittömyys: emme ole riittävästi onnistuneet nostamaan lapsia ja nuoria sellaisen yhteiskunnan jäseniksi, jota voisi kutsua viisausyhteiskunnaksi tieto- tai kulutusyhteiskunnan sijasta. On siis rakennettava konkreettisia hissejä, mutta myös yhteiskunnallinen hissi. Yhteiskunnallinen hissi merkitsee elämänkokemuksen ja kulttuuriperinnön välittämistä ja vanhempien ihmisten roolin vahvistamista tässä työssä.
Kulttuuriperintömme luovuttamattomia aarteita on näkemys elämästä monimuotoisena ja moniarvoisena todellisuutena. Kun sitten kysytään, onko tässä itsessään arvokkaiden asioiden moniarvoisessa todellisuudessa minkäänlaista arvojen hierarkiaa siten, että jotkin tai joku arvo olisi jollain tavoin perustavampi muiden arvojen perusta, vastaisin tähän kysymykseen alussa esittämälläni ajatuksella: Synnymme maapallolle miljoonien vuosien perimä DNA:ssamme. Elämä on paljolti tämän perinnön määrittämää, mutta myös sen piirissä siksi tulemista mitä olemme.
En tiedä, onko kyseessä keskeisin ja perustavin arvo, mutta hyvin lähelle tällaista arvoa tulee itse oleminen. Se, että olemme ja tulemme siksi mitä olemme tuntuu järkevästi ajateltuna kyseenalaistamattomalta perusarvolta, jota ei saisi alistaa muiden arvojen välineeksi. Jos pitäisi vastata, mikä on pitkän iän salaisuus, hakisin vastausta tästä suunnasta. Ja jos pitäisi vastata, mikä on vanhan ihmisen merkitys ja arvo, vastaisin, että se on se, että hän on.
4.
Voi olla, että Cicero oli oikeassa, kun hän ajatteli, että kuoleman läheisyys vahvistaa olemista koskevan kysymyksen ajattelemista ja tekee siitä syvällistä. Toisaalta vanhusten lisäksi eniten olemista miettiviä olentoja ovat lapset, joille kuoleman sijasta läheistä on syntyminen. Tämä on mielestäni keskeinen lähtökohta arvioitaessa esimerkiksi väitettä, jonka mukaan uskonnon synty liittyy kuolemanpelkoon. Lapset eivät pelkää kuolemaa, mutta ovat silti uskonnollisia.
Olemisen kohottaminen perusarvoksi on hissi, jonka avulla yhteiskunnassamme heikoimmassa asemassa olevat ihmiset, pienet lapset ja vanhat naiset, kohoavat asemaan, joka heille kuuluu. Ajattelen uskonnosta siten, että se edustaa meissä sitä, mikä on jotakin todella vanhaa. Ehkä siitäkin syystä lapset ovat uskonnollisia. Ovathan he syntyessään todella vanhoja, mukanaan miljoonien vuosien perimä. Näihin uskontoa koskeviin mietteisiin on paikallaan lopettaa tämä pohdinta ja viitata lopuksi Psalmien ilmaisemaan käsitykseen pitkästä iästä:
Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon:
kuin kedon kukka hän kukoistaa,
ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.
Mutta Herra armo pysyy ajasta aikaan,
se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.
Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin,
jotka pysyvät hänen liitossaan.
5 kommenttia:
Tämäpä hauska posti, ikä määrittyy ihmissuhteista. mmm promising
Olen aina sanonut, että on vanhoja nuoria ja nuoria vanhoja. Kun kasvot ovat ryppyiset ne tuovat minulle vain mieleen sellaisen ihanan vanhan nahkasohvan jossa on istuttu ja se on naarmuuntunut. Vanha iho ei ole ruma, jos ihminen on muuten kunnossa. Sitäpaitsi mm miehillä on silmäkulman rypyt suorastaan seksikkäitä: nuo jotka tihenee kun nauraa. Sama koskee suun ympärillä meneviä ryppyjä, yleensä kauniita ja tuovat persoonan paremmin esille kuin nuorten patsasomasissa kasvoissa.
Naisena ei ole ihan yhtä helppo vanheta: muistaa oman itsensä nuorena ja miten hoikka vyötärö oli ja miten silmät olivat suuret. Se on siis naisille suurempi trauma kuin miehille noin esteettisen näkökulman osalta. Vaikka muuten pätee samat asiat molempiin: kauneus tulee sittenkin yleensä siitä yleisvoinnista minkä on läsnä.
Ikä on samalla menettänyt minulle merkityksen mutta minä koen silti ikärasismia koko ajan. Sielultani olen juuri ja juuri edes kuiva korvien takaa.
aika jännää, että laitat koulutuksenkin oravanpyörään ja vieläpä vanhuksille
olen kyllä samaa mieltä.. mutten tiennyt sitä
Viisasta "puhetta", Petri.
Mielestäni ikäihmisiä ei voi stereotypioida. Joidenkin kohdalla esim. viisaus ja tyyntyminen ja seestyminen iän myötä todella lisääntyy, mutta on myös heitä, jotka sivuuttavat elämänsä syvimmät kysymykset, -tai ainakin se näyttää ulkopuolisen silmissä siltä.
Miten ikääntyneitä kohdellaan, arvostetaan länsimaissa, ei aina näytä hyvältä.
Pitäisikö vanhusten itsensä tehdä jotakin asian hyväksi?
Tiedän isoäitejä jotka odottavat yhteydenottoja lastenlapsiltaan, ja yrittävät pitää yhteyttä heihin, mutta usin kuilu on ylittämätön, jo huomioivat käytöstavat taitavat olla monella nuoremmalla olemattomat. Osaavatko nuoret enää edes puhua mummojensa ja vaariensa kanssa kun he elävät niin erilaisissa todellisuuksissa.
Kvartaalitaloudessa veronmaksajina, kuluttajina, vanhuksia tarvitaan, ja toisaalla koetaan heidät menoerinä, rasitteina, yhteiskunnalle tuottamattomina jäseninä.
No onneksi on vielä heitä, jotka näkevät asian syvemmin ja laajemmin. Arvostavat ikäihmisten elämäntyötä, -kunnioittavat elämää, jonka mm. isovanhemmat ovat tehneet heille mahdolliseksi.
Itselleni vanheneminen on prosessi, joka on käynnissä koko ajan, -työn alla.
Yäk, millainen suomennos. Tämä on varmaan sitä tulkitsevaa raamatunkäännöstä, kieltä, jota nykyihminenkin ymmärtää. Yäk!
Lähetä kommentti