Musiikillisista tunteista

Jos henkilö pelkää koiraa (,jonka nimi filosofisissa kirjoissa on yleensä Fido), hän on havainnut esimerkiksi murisevan koiran, josta hän on käsittänyt, että tämä on uhkaava. Tämän seurauksena henkilö affektoituu psykofyysisesti. Yleensä hän rekisteröi affektoitumisensa suhteessa havaintoon ja siihen liittyvään uskomukseen tai vastaavaan kognitiiviseen asenteeseen. Lisäksi affektoituminen aiheuttaa henkilössä halun menetellä jollakin tavalla, esimerkiksi välttää koiraa.

Emootiosanat kuten ilo, suru, toivo ja pelko ovat nimiä, jotka nimeävät monista ainesosista muodostuvan henkisen ilmiön tai tilan. Tavallisissa emootioissa näitä ainesosia ovat: 1. havainto, sen tulkinta eli 2. kognitio, näiden vaikutus eli 3. affekti, joka voi olla miellyttävä tai epämiellyttävä tai näiden sekoitus sekä affektin huomaaminen eli 4 tunne (tuntemus, feeling) ja sen 5. tulkinta mielessä eli nimeäminen joksikin emootioksi käsillä olevan informaation avulla. Olen kirjassa Tunteet ja järki (2003) ehdottanut tältä pohjalta näkemystä, jonka mukaan tyypilliset tunteet ovat ”tulkittujen havaintojen vaikutusten tulkittuja huomaamisia”.

Ilmaisu ”kielellisesti syntynyt tunne”, jota erehdyin jossakin täällä Blogistanin alhoissa käyttämään, on sikäli harhaanjohtava, että kyse on pikemminkin kielelliseksi käännettävästä henkisestä reaktiosta. Ei ole niin, että henkilö muodostaa ensin mielessään lauseen ja vaikuttuu tästä jollakin tavalla. Tunteminen ja tunteen analysoiminen ovat tietenkin kaksi eri asiaa. Analyysi tehdään jälkikäteen.

Fiktiivisten emootioiden kohdalla ongelmana on pidetty sitä, että kun tavallisissa tunteissa on kyse siitä, että niihin sisältyy uskomus (esim. koira on pelottava), fiktiivisestä kohteesta uskotaan, että se ei ole totena pidettävä eli uskomusta sisältävä. Fiktiivisten emootioiden eli niiden tunteiden, jotka liittyvät esimerkiksi runoihin, romaaneihin tai elokuviin yhtenä tavallisena muotona on se, että niihin liittyy uskomus, jonka mukaan kuvattu tai kerrottu asia ei ole tosi. Lisäksi erityisesti musiikin osalta on ajateltu, että sen vaikuttamiin affekteihin ei liity kielellisesti tulkittavaa propositionaalista osaa.


Fiktiiviset tunteet (esim. elokuvissa syntyneet) tulkitaan usein sellaisiksi, että niiden epätodet kohteet viittaavat fiktion ulkopuolella koettuihin ”tosiasioihin”. Näin asiaa selittää esimerkiksi Bijou H. Boruah teoksessaan Fiction and Emotion (Oxford 1988). Toisaalta niistä voidaan väittää, että ne eivät ole tunteita (emootioita) lainkaan.

Richard Sorabji kirjoittaa teoksessaan Emotion and Peace of Mind (Oxford 2000, kirjan indeksissä muuten Juha Sihvola on saanut ylevän nimen Sihvola, Jules) stoalaisesta emootioteoriasta: ”On olennaista huomata, että emootio ei ole tunnettu (felt) sisäinen supistuminen tai laajentuminen, kuten Zenon oli ajatellut. Se ei myöskään ole fyysinen reaktio. Tällaiset tilat voivat liittyä emootioon sitä seuraavina ilmiöinä. Myöhemmin Seneca huomautti, että ne voivat myös edeltää emootiota, ja sellaisina niitä kutsutaan ”ensimmäisiksi liikkeiksi”. Emootio itsessään on kuitenkin arvostelma…Ensimmäisiä liikkeitä on kahdenlaisia. Jos vapiset, valahdat kalpeaksi tai puhkeat kyyneliin, tämä saattaa olla esimerkki fyysisestä ensimmäisestä liikkeestä. Henkiset ensimmäiset liikkeet on vaikeampi tunnistaa, mutta Galenoksen teksti osoittaa, kuten uskon, että ne ovat noita vajoamisia ja laajentumisia joita koemme rinnassamme, kun olemme harmistuneita tai ilahtuneita…Responssisi sanattomaan musiikkiin, silloin kuin et muodosta hyvää tai pahaa koskevaa arvostelmaa mielessäsi, ei ole emootio vaan ensimmäinen liike.” (ss.3-5).

Sorabjin selostuksessa on monia kiinnostavia piirteitä. Erottelu henkiseen ja fyysiseen ensimmäiseen liikkeeseen on kiinnostava, koska se osoittaa, ettei pidä paikkaansa, että ylempien henkisten tuntemusten ja alempien ruumiillisten tuntemusten erottelu olisi erityisesti William Ockhamin tekemä, kuten tutkimuksen piirissä on välillä korostettu. Erottelu palautuu jo stoalaiseen tunneteoriaan. Henkisten ja fyysisten tuntemusten erottelu on ollut elävä erityisesti australialaisessa mielenfilosofiassa, jossa sitä ovat puolustaneet Michael Stocker ja Justin Oakley. Tämä on laaja aihe ja siihen liittyy monia filosofisia kysymyksiä.

Toiseksi Sorabjin selostus liittyy stoalaiseen tunneteoriaan, jonka mukaan emootiot ovat henkisiä arvostelmia. Ne sisältävät kaksi osaa: arvostelman siitä, että jokin on hyvää tai pahaa ja toiseksi arvostelman siitä, miten tämän ilmenneen asian kanssa tulisi menetellä. Näin ei tietenkään ole välttämätöntä ajatella. Voidaan näet myös ajatella, että hyvään ja pahaan liittyvän arvostelman sijasta emootioiden tuntemus (feeling) –kvaliteetti on luonteeltaan epämiellyttävä tai miellyttävä (pleasure/displeasure, comfort/discomfort). Lisäksi emootion propositionaalisesti analysoitava osa ei ole välttämättä uskomus, joka sen on oltava, mikäli kyseessä on arvostelma. Arvostelmahan on assentoitu eli totenapidetty ja hyväksytty uskomus. Sen sijaan propositionaalisesti analysoitava osa voi olla ajatus tai mielikuva, johon ei sisälly assentiaa. Esimerkiksi monien uskonnollisten tunteiden osalta asia on niin.

Musiikin osalta olen viehättynyt ajatuksesta, jonka mukaan ajatuksen tai mielikuvan rinnalle voidaan asettaa myös se, mitä on partituurissa. Musikaalinen muoto voi kausaalisesti aiheuttaa henkilössä miellyttävän tai epämiellyttävän tai näitä sekoittavan tuntemuksen. Kun tuntemus on intentionaalinen eli sisältää partituurin sisältämän muodon, nämä yhdessä on mielestäni järkevää tulkita emootioksi. Näin musiikki mielestäni aiheuttaa emootioita, toisin kuin stoalainen tunneteoria näyttää väittävän.

Se, missä merkityksessä musikaaliset emootiot konnotoivat muihin emootioihin, liittyy ehkä niiden nimeämiseen. Jos tunnen iloa, jonka on aiheuttanut vaikkapa Lindbergin viulukonserton kadenssi ja erityisesti sen nopeat ainesosat, sanon tätä iloksi viittaamalla muihin ilon tunteisiini. Tämä ei kuitenkaan edellytä sitä, että konnotaatio syntyisi suhteessa muiden ilon tunteiden kognitiivisiin osiin vaan ilon tunteisiin sinänsä.

Lisäksi musikaalisia konnotaatioita ovat musiikinsisäiset fraasit, kuten esimerkiksi Lindbergin viulukonserton finaalissa oleva överiksi pistetyltä tuntuva viittaus niin sanottuun jääkarhujen poloneesiin Sibeliuksen konsertossa tai finaalin lopussa oleva fraasi Brahmsin konserton lopusta.

Kantani on tietysti aika raju (mikäli rajuutta mitataan donquijotemaisuutena) ja luultavasti sopimaton, koska se näyttää viittaavan metafyysiseen oletukseen, jonka mukaan on struktuureita, jotka ovat esimerkiksi ilahduttavia tai surua tuottavia. Moni filosofi ehkä ajattelisi, että tämä on turhaa mystifiointia. Mielestäni idea ei ole kuitenkaan järjetön, (kuten edelläkin olen koettanut esittää) ja lisäksi se saa kokemuksellista tukea musiikinharrastajalta (tosin tässä tapauksessa itseltäni).