Vaikka olen tointeni ja huolteni piirittämä, antauduin kirjoittamaan kommenttia A-K.H:n blogiin, mutta, kuten niin usein ennenkin, jossakin vaiheessa saapui ilmoitus, että palvelinta ei löydy.
Asia koski kuolemisesta tehtävää televisio-ohjelmaa ja siitä virinnyttä keskustelua ruumiinpesusta. Paras kirja asiasta on Katri Taanilan Niityltä tuulee, josta joskus oli puhe.
Mutta on minulla muistojakin sikäli, että vielä 15 vuotta sitten, ehkä vieläkin, tapa oli kotiaskareisiin kuuluva Virossa.
Se oli sitä aikaa, kun laiva, tässä tapauksessa katamaraani, oli lastattu Jeesuksilla. Stetsonpäiset evankelista ahtautuivat Helsingissä purkkiin ja pyylsivät yli Itämeren kohti valloitettavia alueita kertomaan jumaliensa urotöistä ahdistetulle kansalle. Noina vuona tapasin jonkun kerran Jaan Kaplinskin, joka kertoi, että entinen valtiollinen kirjapaino, joka ottaa vain 100 000 kappaleen painoksia, suoltaa nyt horoskooppikirjallisuutta ja pornoa.
Se oli vapautta tämä tällainen.
Menin pitämään johonkin akateemisluonteiseen instituuttiin, joka oli avatud, viikon mittaisen kurssin kristinuskosta vastaisille usupedagogisille toimijoille. Satamassa oli kaljapullon kuva ja alla teksti: admiraal on dokis. Rähjääntyneen seminaarisalin seinällä oli lause tääl ei suitsatata. Myöhemmin mietiskelin kovasti, että kuis sa suhdlet sun omat lilledegat eli kuinka hoidat kukkiasi.
Tuolla matkalla kuulin Uku Masingista, Tarton kielinerosta, joka taisi 70 kieltä ja luennoi hebrean aalefista kuukausikaupulla. Juri Lotman ja nämä muut, semiotiikkahan oli jäänyt lähes ainoaksi humanististen tieteiden mahdollisuudeksi, olivat jatkaneet rakkaina kanssavaeltajina tämän Saksassa koulutetun Viron Kierkegaardin työtä.
Ja kuulin tarinoita leireiltä. Yksi kaveri oli kovasti ahdistunut. Kertoi, ettei karkotuksen aikana ollut saanut käsiinsä kuin yhden Lennart Pinomaan artikkelin Lutherista. Siinä oli sanottu, että tuon rakkauden sijaan vaihdamme uskon. Eikö edes Jumalaa saanut rakastaa? Maailmassa, jossa rakkaus oli kuollut ja jäljellä oli silkka usko.
Oli sellainen tulkki, paikallinen nuorimies, joka illan tullen sanoi, että et sinä mihinkään hotelliin mene. Mennään meille, muutama kymmenen kilometriä Pietarinsuuntaan. Ethän ole nelijalkainen ystävämme suomalainen vaan ihan kunnon mies, hän imarteleli, mikä tuntui hyvältä.
Mentiin. Katsottiin muinaisia hautoja, kiviröykkiä. Mentiin alanteelle sen vanhan puun onkaloon, jossa mummo oli piileskellyt, kun muut vietiin. Mentiin saunaankin. Siellä oli yksi laude, noin metri katosta alas, lämpöä joku 45 astetta, huh huh. Istuin ylhäällä orrella, poika alhaalla pesupadan vieressä, osoitti penkkiä, jolle neuvoi minua tulemaan pesulle, ja kertoi, että pesi siinä mummovainajan ruumiin viikko sitten.
Menin nukkumaan. Ihmettelin, miksi viereen on pedattu raskastäkkinen sänky. Yön hämärässä siihen hiippaili pojan äiti.
Nukuimme selät vastakkain, kuten sivistysvaltiossa tehdään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
21 kommenttia:
Juuri sellainenhan Lotman oli. Ennen häntä oli Vilnassa Pietarissa koulutuksensa saanut semiootikko Seseman, joka otti luokseen asumaan sisarenpoikansa Henry Parlandin, raitistumaan ja opiskelemaan. Sesemanin professuuri taisi olla lingvistiikka tuohon aikaan.
Tämä oli siis 1920-luvulla. En ole varma tunsiko Lotman Sesemannin, mutta todennäköisesti tunsi.
On häpeällistä että Sesemannia ei ole suomennettu lainkaan ja Lotmaniakin varmaan vain vähän.
Kun Lotman haudattiin, Lennart Meri piti hautajaispuheen. Että Lotman on päätä pidempi muita virolaisia.
Kenenkähän vieressä sinä siellä nukuit?
Ripsa
Parland kirjoitti esseekokoelmassaan, jonka nimeä en muista, esseen Sesemanin ajattelusta.
Yöseurastani voin kerrankin todeta, kuten Adson Umberto Econ romaanin Ruusun nimi lopussa: Enkä edes kysynyt, mikä oli ruusun nimi. Hymiö!
Koskeeko ilmoitus palvelimen puuttumisesta erityisesti minun blogiani. Jos, niin se on varmaan Vihollisesta, ellei, niin sitten se on johtunut siitä, että olen sattumoisin kirjoittanut sinulle gmailin osoitteella. Kokeiles piruuttas, viekö tämän lootan a-k.h päreeseeni. Rupesin eilen lukemaan elämäkertaasi, mutta niin myöhään, että uni yllätti. Jäin vintille tupakoinesi ja kehtoon asetettuine papereinesi.
Petrus
Kun olet Asiallisia merkintöjä -päreessäni, niin niin merkitse silloin sivupaneelin kirjanmerkkeihin blogin nimi, jonka saat kirjanmerkkivalikosta kohdasta lisää sivu kirjanmerkkein.
Jos nyt heittäydyin lapselliseksi, niin kahden tieteen tohtorilla on viisautta antaa anteeksi. Olethan sentään humanisti ja teologi.
Teikäläisellä olisi käyttöä Kuopiossakin, jollei täkäläinen yliopisto olisi lähinnä ammattioppilaitos. Onhan se tosin, organisatorisesti ainakin, yhdistymässä viisaustieteidenkin alueelle.
Sinusta saisimme Riekkisen jälkeen hyvän piispan. Mitä sanot?
Elä nyt Kalevi!
Pilallehan Petri menee, jos piispaksi joutuu! Ja aatteles nyt, ei saisi tämmöisiä levottomia ruusun nimiä enää edes puhua!
Se muuten Petri, joka Sesemanista puhui, oli Henryn pikkuveli Oscar. Oscar kirjoitti paljon myös psykoterapiasta, johon Kalevi puuttui tuolla toisessa päreessään.
Kun en muista mikä se mielisairaala oli, Nikkiläkö vai mikä, missä Oscar Parland oli töissä, niin kumminkin muistan sen, että siellä aloitettiin voimallinen kuvataiteellinen psykoterapia.
Niistä merkeistä sitten Parland johti merkityksiä, joka kaikkiaan menee pitkälle semiotiikan puolelle.
Ripsa
Se sairaala oli Nikkilä. Pidin suuresti Osakarin muisteloista.
Petri on varmaan ollut loskakävelyllä ja saunassa ja vetelee nyt hirsiä, ja muutenkin taidamme jumittaa häntä jutuillamme.
Ripsa
Joo, niin onkin se psykiatri-Parland, jolla on niitä hienoja lapsuuskuvauksia. Eikös se Henry kuollut hyvin nuorena?
A-K.H
Luulisin, että ongelma johtuu siitä, että minulla on kotona kannettava, jossa on sellainen GPRS (vai mikä se on) -modeemi ja kone kaikin puolin hidas ja laiska. Työpaikan koneella viestitys kyllä onnistuu.
Ei sulla olis tiedossa jotakin sellaista virkaa, josta maksetaan kauheasti palkkaa, mutta ei tarvitse tehdä mitään. Kohtuullisen elämäntason turvaava tutkijanpaikka kun vielä joskus löytyis, jos saa toivoa.
Jos Kalevi tietäisikin, niin ei kai se vois sitä näin julkisesti sanoa.
Tai sitten olis ottanut viran jo ajat sitten ittelleen. Sitä paitsi siinä pitää olla kaveri oikeiden tyyppien kanssa.
Pitäisi saada joku jostain urakiertoon tai eläkkeelle että Petrille avautuisi paikka. Se oli vissiin Aivo-Riekkinen, joka sanoi yhdessä professoriliiton kokouksessa täällä, että pahinta on jäädä sen yliopiston hommiin, josta on valmistunut. Humanisteilla ei ole paljon virkaa. Kai Laitinen, joka myös halusi tänne sivistysyliopistoa, totesi jossain tilaisuudessa, että ajatelkaa, mikä kirjallisuuden kenttä olisi Pohjois-Savossa tutkittavana. Hyödytöntä hommaahan se olisi. Valmistuuhan täältä sentään sosiaalityöntekijöitä, farmaseutteja ja lääkäreitä. Täältä puuttuu estetiikka, kosmetiikka ja vertaileva erotiikka.
A-K.H
Yliopistomaailmassa Kuopiossa on hieman sellainen hyväntahtoinen vitsi vallitseva, että juttu on kuin Aapelin pakinasta: on oivallettu, että kaupungin rikkain on apteekkari. Koska nykyisessä struktuurissa asia ei mene enää ihan näin, niin naamioidaan apteekkari korkeakouluksi. Itä-Suomen yliopistolla on tietty vahvistava arvonsa yliopistopolitiikassa, mutta ongelmana on se, ettei ole yhteistä kampusta eli toisin sanoen voittamaton välimatka. Sitä en ymmärrä, että on hirttäydytty kauppatieteellisen saamiseen. Taloustiede on maailmalla menestynyttä, mutta Suomessa se ei kuulu edes kansallisesti merkittävien alojen joukkoon. Lisäksi ekonomeille ei ole alueella töitä. Minusta ihan pöhköä hommaa. Humanististen alojen merkitys liittyy kielen, keskustelun ja ns. innovaatioiden edellytysten luomiseen ja jos ne laiminlyödään, varsinainen akateeminen kulttuuri jää köykäiseksi.
En lukenut ehkä sillä lailla kun odotit; kommentoisin vain semiotiikkaa siksi, että sen merkitys on unohdettu viestinnän ulkopuolella.
Mainostoimistothan ymmärtävät semiotiikkaa, sillä mainonta on merkkien maailmaa.
Mutta semiotiikka on struktuurien valtakunta eli reunustaa semantiikkaa, joka on sen funktionaalinen alue. Nämä kulkevat käsi kädessä sillä mitä-miten -pari on aina toistensa ehto.
Ollaan puhuttu semantiikasta ja semanttisista tulkintaeroista mutta ehkä unohdettu, että kulttuurin sisällä on myös semiotiikka: Ilman, että semiotiikka pidetään liian matemaattisena alueena tai loogisena matemaattis-loogisesti ajateltuna sen vaikutus on lähellä musiikkia eli elävän elämän (vrt ruumiin) säestäjänä ja tahdistajana. Kapellimestari.
Hyvä siis että kirjoitat Lotmanista, joka on parhaimpia. Itse en ole silti jättäytynyt sillekään pelkistetylle ajattelulle koska luin kasvatustiedettä. Menin Lotmanista vielä herkemmin Bakhtiniin ja Julia Kristevaan.
Göran Sonesson kirjoittaa kansanomaisesti kirjassa Bildbetydelser. Löytyy myös netistä mielestäni.
Näiden maailmoijen välinen ero ei ole minun kompetenssiani (minä toimin intuitiivisesti) mutta tanskalainen Hjelmslev kirjoitti aikoinaan minun mielestäni hyvin siitä, miksi semiotiikka on aina myös epälooginen alue tutkittavaksi: psyykkiset oliot eivät ole vain loogisia, oli hänen mielipiteensä. Sen takia logiikkaa ei voida tuoda käsityksiin sellaisenaan. Tämänhän ymmärsi myös Frege ja Quine ja nykyään varmasti moni muu, mm. H. Koskinen. Olen silti hämmästellyt miten Wittgensteina lukeneet eivät miellä tätä, vaikka Wittgenstein ymmärsi kielipelin ja näinollen tiedon hierarkiat
ja polyfonian. Mutta jos ei ymmärrä mikä polyfonia ON, niin ei voi myöskään ymmärtää semiotiikka ehkä? Näkee silti kaiken yhdessä tasossa vaikka puhuu, että on olemassa monta tasoa samanaikaisesti. Minä uskon, että se johtunee siitä, että tulkitsija itse ei elä monen tason kautta vaan hänelle maailmankuva ja ihmiskuva on ikäänkuin sama kaikille. Uskoo omnipotenttina omaan kuvaansa voisi sanoa.
Ihmisen tarve rakentaa logiikkaansa menee siis osittain uskomusten ja uskon mukaan vaikka se käännetään rationalismiksi tai realismiksi.
Minä lähden nykyääni siksi siitä mikä on jo tieteen sisällä arkea (ja minkä Chopin tajusi) että äänet muuttuvat kuviksi ja kuvat ääneksi, ilman saumaa.
On siis olemassa merkitysspektri, jossa värit tai mielteet tässä tapauksessa liukuvat saumatta siihen toiseen (ks. väripaletti myös omassa tietokoneessasi). Kynnys siihen kuka rajaa punaisen oranssista ja sinisen vihreästä on ehkä kynnys, jota voi jo tutkia kun on kyse mentaalisista olioista. Merkkiteorioiden ja semiotiikan kautta voidaan varmasti jo matemaattisesti tutkia diskursseja samalla lailla?
Tähän tulee siinä tapauksessa olemaan mielletön manipulaatiomahdollisuus jonain kauniina päivänä, jos ihmisen kynnys katsoa oikea väärästä on myös esim. psykobiologinen ja voidaaan lisäämällä esim. kilpirauhasen toimintaa tai sitä heikentämällä saada aikaan muutoksia mielen maailmassa.
Hui, minua kauhistuttaa sillä nämä erottavat muutosaineet voivat myös olla osana elintarvikkeitamme kuten kahvissa, teessä tai hedelmien säilöntäaineissa. Minä koen, että Akilleksen tai Zenonin paradoksi pitää tulkita nimenomaan tältä pahimmilta kannalta: ne, joiden osaaminen oli matemaattisesti näissä asioissa saattavat olla niitä, joilla on aina ollut avain menestykseen: kirkot tai niiden takana olevat kaupalliset tahot kuten elintarvikebusiness; riisi, kahvi, sokeri, tee, hedelmät, kaakao, oliivi jne.
Vanha raha mutta uudet sukupolvet.
Itse koin ihmeellisen tunteen, missä käytin hiustenhoitoaineita, joiden merkitys meni mielialaan asti: mitä siis kosmeettinenkin alue voi kehittää on osa sitä mitä sisään otamme, ei ainoastaan ruoka.
Missä on sellainen laboratorio joka edes ymmärtäisi katsoa mikä on yhteisvaikutus? Ruumis ei paljon enää puhu. Elimistö kun sekoittaa aineet aivan kuten värit sekottuvat pensselien pesuvedessä.
luovasti - suo anteeksi.
Homo garrulus
Bromsilla on kiinnostava kirja Alkukuvien jäljillä semiotiikasta. Kristevaa luin aikoinaan myös, sekä joitakin musiikkitieteilijä Tarastin juttuja. Semiotiikan alalla mielestäni selkein on Peir/ce ja hänen merkistöluonnehdintansa. Varsinaista semiotiikkaa en ole itse harjoittanut, muuta kuin jokapäiväisenä merkkien lukemisena. Olen enemmän semantiikkaan suuntautunut eli pohdin kielen ja todellisuuden välistä suhdetta.
Broms on hyvä. Alkukukuvien jäljillä minulla on. Hayakawan Ajattelun ja toiminnan kielen olen joskus tenttinyt.
Joku, nykyään tohtori, kirjoitti hauskasti 1993: "Jos ihmisen historia alkaa miljoonien vuosien takaa Pikaia-nimisestä selkärankaisten edeltäjästä ja kulkee sattumien kautta siksi evoluution joulukoristeeksi, mikä ihminen nykyisin on, eikö niin paljon ole annettu, että valinta on kovin suhteellinen käsite. Jokin sinussa ohjaa valintojasi sen minän sijasta, jonka ajattelet olevan itsesi."
Viimeinen lause on filosofisesti hyvin taustoitettu, mutta ei siitä enempää.
Sitten kyseinen kirjoittaja törmäsi Wittgensteiniin. Jotain romahti. En tiedä, mitä kaikkea hänen totuutta ja varmuutta janoavassa mielessään romahti, ja vaikka hän oli epäillyt, oliko Wittgenstein ylipäätään filosofi, hän ryhtyi kirjoittamaan gradua tämän emootioita koskevista huomautuksista.
Ensimmäinen kysymys kuului: "Onko minulla oltava lehmä tietääkseni, että jollakin toisellakin on lehmä"
===
Edellä olevan poiston johdosta: oli niin paljon kirjoitusvirheitä, että oli pakko parsia.
Ja sen lisäksi saanen nurkkakuntaisesti lisätä että Henri Broms oli Vaasan yliopiston dosentti, vaikka ei aavistustakaan missä aineessa.
Täällä kyllä on Viestintä-niminen oppiaine, mutta en tiedä oppivatko opiskelijat muuta kuin tekemään tietsikoilla jotain.
Minä olen tehnyt, koko päivän ja tulos on hieman heiveröinen:
ripsaluoma.blogspot.com
mutta jahka tästä friskaannun niin eikö se siitä.
Hiuksia en nyhtäilisi kyllä päästäni yhtään enempää...
Mitäs tuosta, nyhdä pois vain. Kevätauringossa päälaki ruskettuu.
^^ahgarrlus, härregyyd
nyt puhuu jumala
minä tulen tähän kirkkoon uudestaan
olkoon tämä myös itselleen armollinen
,
luottakoon itseensä..vaikka mokia sattuu
thnaks
Dudievie
"Barba non facit philosophum -- "Skägget gör inte filosofen" Plutarkos
:) här kommer faktiskt jag...tjolahopp
Philip W Jackson (1998) John Dewey and the Lessons of Art. Kirja on provokaatio. Käy läpi miten transformaatio taiteen kautta voi auttaa näkemään elämänsä toisella lailla. Hän myös katsoo kriittisesti tapaan käyttää Teaching as Thinking Aloud mikä on tavallista ainakin yliopistolla. Oppimisen voi helpottaa ja nopeuttaa jos ymmärtää miten kakku pitää jakaa palasiin. Tämä on ilmeisen vaikeaa ja sitä dramatisoidaan aivan liian herkästi vain sen takia, että opettajalla on niin suuri tarve puhua ääneen OMAT oivalluksensa. Se ei silti tarvitse ollenkaan olla niin, että ne oivallukset ovat ajankohtaisia vastaanottajan aivoille. Semiotiikka toimii kuten avain avainreikään: on turha käyttää aikaa vääriin jossitteluin, vaikka samalla hedelmällinen keskustelu on aina paikallaan sillä asiat saavat syvyyttä ja laajuutta.
Ajankäyttö suhteessa Good Enough on toinen asia ja minä laittaisin yliopistoon paljon, paljon enemmän konkreettisia harjoituksia poikkitieteellisin kriteerein kuin se, että istuttaisin oppilaita kuuntelemassa vuosi toisensa jälkeen paljon itsestäänselvyyksiä ja sellaista, josta voisi vain kirjoittaa esseitä ja sitä varten itse hakea lähteitä (joita voi olla suosituslistana tietysti). Nykyään opettajat pyrkivät puremaan ruoan oppilaan suussa ja se on mielestäni aivan väärin.
EI KUULUNUT TÄNNE RUUMIIN MUISTOIHIN PAITSI ETTÄ OLEN
AIKA RUUMIS EHKÄ...:D
Homo garrulus
Jep, Dewey on tärkeä maininta tässä yhteydessä.
Minä en ehkä pistäisi yliopistoon yhtään mitään, paitsi tenttejä pariksi kolmeksi vuodeksi, muutama seminaariharjoitus nykyisten lisäksi ja sitten ulos. Myönnän, että ei sovi kaikille opiskelijoille.
Lähetä kommentti