Lenin, mimeettinen halu, ihmissuhteet ja Venäjä

Oxfordin historian professori Robert Service sattui paikalle, kun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen arkistot avattiin. Tuloksena on laaja elämänkerta Leninistä, joka pyrkii arvioimaan tämän elämää, ajattelua ja toimintaa kohtuullisesti eli liioittelematta suuntaan tai toiseen. Elämänkerrassa Lenin asettuu taustaansa vasten, osoittautuu oppineeksi, mutta vain suppealla alueella, ja tunne-elämänsä osalta problemaattiseksi henkilöksi, jonka vaikutus oli mittava, mutta jota ei tulisi sitäkään korostaa liikaa. Vasemmistolainen neuvostopolitiikka olisi syntynyt ilman häntäkin.

Tsaarin vallalle kävi hieman kurjasti, sillä siltä loppui aika kesken. Venäjä oli avautumassa länteen. Sen yhteiskunnalliset olot olivat rikkaiden ja köyhien valtavasta erosta huolimatta parantuneet, sen tiede ja kulttuuri olivat astumassa eurooppalaiselle näyttämölle. Ensimmäinen maailmasota vei kaiken, länsimaistuminen ei ehtinyt toteutua. Saksan häviö sodassa puolestaan avasi tien Leninille ja hänen kumppaneille. Jos Saksa olisi voittanut, se olisi hyökännyt Venäjälle ja tuntemamme tarinan sijasta kertoisimme toisen.

Lenin ihaili länttä, mutta valikoivasti. Hänestä Saksa, Marx ja saksan teollisuus olivat loistava menestyksen mallikuva. Mutta samalla hän tahtoi venäläistää lännen. Lännen venäläistämisen pyrkimyksessään hän sai aikaiseksi yksipuoluevaltion, ideologisen monoliitin, sotaisan ateismin, valtioterrorin ja kilpailevien yhteiskunnallisten instituutioiden eliminoinnin. Tällaisena järjestelmä oli sovellettavissa yhtä hyvin katoliseen, oppineeseen läntiseen Tsekkoslovakiaan kuin köyhään Pohjois-Vietnamiinkin.

Mitä Lenin kaipasi?

Kysymys tuli mieleen selaillessani Rene Girardin teosta A Theater of Envy. William Shakespeare. (Oxford University Press 1991).

Girard lukee Shakespearen tuotannon uudelleen mimeettisen halun ja siihen kytkeytyvän kateuden näkökulmasta. Hän huomauttaa, että emme kaipaa asioita niiden sisäisten arvojen takia vaan siksi, että muutkin kaipaavat niitä. Tästä matkimisen (ja ilveilyn) pelistä johtuen välillemme syntyy jakamista, joka elättää meitä niin pitkään kuin kykenemme haluamaan sitä mitä muut. Mutta jakamisen loppuessa meistä tulee toistemme pahimpia vihollisia.

Mimeettinen kaipaus on yksi tapa käsittää myös vallankumousta. Lenin kaipasi länttä, mutta hänen poliittisen psyykensä kehittymättömyys aiheutti sen, että hänestä tuli kumppaninsa väkivaltainen muuttaja. Jaettavaa ei ollut tarpeeksi, vaan se loppui lyhyeen.

En usko, että Girardin selitysmalli on kattava - tämä sillä varauksella, että käsityksen hänen ideastaan perustuu silkkaan lehteilyyn.

Ihmisellä on kyky kaivata myös asioita niiden itsensä takia.

Mimeettisesti jaettavan loppuminen merkitsee omille jaloilleen asettumista ja muodostaa mahdollisuuden vähemmän symbioottiseen resiprookkisuuteen, jossa kaipauksen kumpikin osapuoli kaipaa ilman toisiinsa kohdistuvaa mimesistä.

Girard huomauttaa, että akateemisissa piireissä mimeettinen kaipaus ei ole ollut kovinkaan suuressa huudossa, hänen otaksumansa mukaan siksi, että se on kateuden verho.

Voi olla. Ehkä asiaa ei ole analysoitu, mutta asia kyllä elää esimerkiksi opettaja-oppilas –suhteissa. Ihminen on eläin, joka oppii matkimalla. Ajatelkaamme vain tunnettua esimerkkiä Wittgensteinista ja hänen oppilaistaan. Oppilaat matkivat Wittgensteinin eleitä, äänenpainoja ja ilmaisutapaa. Tämä oli varmasti ilveilevää, sillä matkinen suoritetaan sekä ilolla että sekä kohteelle että itselle naureskellen.

Läheskään kaikki oppilaat eivät kuitenkaan Wittgensteinista irtaantuessaan tulleet hänelle kateellisiksi. Esimerkiksi von Wright säilytti elämänsä loppuun asti kiitollisen tunteen opettajaansa kohtaan vaikka suuntautuikin filosofina toisaalle.

Mimeettisen halun tyhjentyessä niin yhteiskunnan kuin yksityisenkin ihmisen kypsyys mitataan siinä, voiko se tai hän asettua tasavertaiseen suhteeseen kaipaukseen osallistuneen kanssa, kulkea omaa tietään ja tuoda kaipauksen kohteeseen uusia ulottuvuuksia.

Pietari Suuri tahtoi eurooppalaistaa Venäjän. Lenin tahtoi sitä omalla tavallaan. Ja niin on tahtonut Putin. Venäjän ja Euroopan suhdetta voi miettiä myös mimeettisen kaipauksen näkökulmasta. Nykyinen koveneva meno, puhe Venäjän omasta tiestä, herättää kysymyksen siitä, onko Venäjän länsimaistaminen yritys, joka uudelleen ja uudelleen tyhjentyy ja synnyttää kateuden ja vihollisuuden tilanteen. Mimeettisestä halusta eteenpäin astuminen on tässä katsannossa todellinen historiallinen kohtalonkysymys.