Lähtöterminaalissa?

Viime päivinä julkisuudessa käsitellyt Pietari-yhteisön kasteet merkinnevät Luther-Säätiölle pidemmän päälle sitä, että se joko peruuttaa huomattavasti tai painaa kaasua entistä enemmän ja ajautuu ulos tylsästä, laitosmaisesta ja pelkästään seksistä ja rahasta keskustelevasta Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta.

Säätiön pappien toiminnan taustalla on ruotsalainen lähetyshiippakunta, joka sai piispan siten, että kenialainen luterilainen piispa vihki ruotsalaisen eläkekirkkoherran piispaksi. Tämä puolestaan vihkii nyt omassa lähetyshiippakunnassaan papeiksi henkilöitä, jotka eivät hyväksy naisten toimimista pappeina.

Luterilainen Maailmanliitto erotti vihkimyksen suorittaneen kenialaisen piispan asiantuntijatehtävistään Maailmanliiton piirissä tapauksen jälkeen. LML korosti, että kyseessä ei ole kannanotto Kenian luterilaiseen kirkkoon ja lisäksi LML hyväksyy jäsenikseen kirkkoja, joissa naiset eivät saa toimia pappeina, kuten esimerkiksi Inkerin luterilaisen kirkon. LML lausui erottamispäätöksessään, että harjoitettu toiminta on kirkon järjestysmuodon vastaista ja kirkkoa hajottavaa. Se ei ilmeisestä syystä tahtonut ottaa asiaan teologista tai opillista kantaa, mutta teologian kielelle käännettynä LML:n päätös merkitsee tulkintani mukaisesti sitä, että suoritettu piispaksivihkimys oli värittynyt skismaattisesti ja että sen pohjalle muodostuva toiminta on ainakin joiltain osin skismaattista ja luterilaista kirkkoa hajottavaa toimintaa. Luterilaisen teologian, uskon ja opin asiantuntijaksi ei tällaista toimijaa luterilaisten kirkkojen yhteydessä hyväksytä.

Luther-Säätiön keskeisin ero valtakirkkoon on ollut käsitys virasta. Sitä luonnehtii myös kirkkojärjestyksen vastainen toiminta. Mielipide-eroja on siis enemmänkin kuin vain yksi.

Tällaisessa tilanteessa Luther-Säätiöllä taitaa olla vain kolme mahdollisuutta. 1. Lopettaa pappisvirkaan liittyvät toimintonsa ja toimia hengellisenä maallikkoliikkeenä ev. lut. kirkon sisällä, 2. perustaa oma kirkko tai 3. hakeutua niiden kirkkojen jäsenyyteen, jotka pitävät Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virkakäsitystä vääränä tai skismaattisena. Se, etten usko mahdollisuuteen toimia erityisenä kirkon sisäisenä yhdistyksenä, johtuu siitä, että naispappeuden torjuminen papeilta määriteltiin taannoin asiaksi, jota ei tule kirkossa suosia.

Asia mennee maalliseen tuomioistuimeen. Siellä kysymyksiksi noussevat virkavallan anastaminen, lasten oikeudet saada oman uskontonsa mukainen uskontokasvatus sekä sen pohjalta lastensuojelulakiin liittyvät teemat.

Luther-Säätiön toimintatapa ei siis ole Luterilaisen Maailmanliiton mukaan luterilainen. Sen teologiaan ei ole puututtu muilta osin kuin toteamalla, että tahon keskeisimmältä edustajalta puuttuu luottamus toimia luterilaisen uskon ja opin asiantuntijana.

Oppiin onkin vaikea puuttua. Yleensä kristilliseksi harhaopiksikin (joka on siis eri asia kuin skisma) katsotun näkemyksen ongelma on se, että sen kannattaja on oikeassa. Harhaoppisen perusmuoto on juuri oikeassa olo, ei väärässä olo. Tämä oli olennaista muun muassa sille ensimmäisillä vuosisadoilla Pohjois-Afrikassa vaikuttaneelle puritaaniselle liikkeelle, donatolaisuudelle, jonka Augustinus ja hänen kannattajansa ”voittivat” Karthagon kokouksessa vuonna 410. Tämän jälkeen kirkosta tuli väärässä olevien, puutteellisten ja virassaan, uskossaan ja elämässään heikkoutta ja suurta suuren yleisön kritiikkiä nauttiva tympeä ja mitätön laitoskirkko, joka käyttää valtaa, pettää ihmisiä ja jonka työntekijät ovat leipäpappeja ja kaikin puolin typerää väkeä sekä mitävielä. Hetki ikään kuin hukattiin jo 1500 vuotta sitten: donatolaisilla olisi ollut tyylipuhtaat papit.

Harhaoppi tulee sanasta hairesis, valinta. Harhaoppi merkitsee sitä, että oikeiden katsomusten joukosta valitaan joku ja aletaan soittaa UkkoNooaa. Se on erehtymätöntä, turvallista ja varmaa. Se synnyttää yhteisöllisyyttä ja menee taatusti jakeluun, sillä kerrankin on löytynyt joku, joka tässä epävarmassa ja ristiriitaisessa maailmassa näyttää tien perille.

Esimerkiksi Pietari-yhteisön kasteet ovat opillisesti oikeampia kasteita kuin ne kasteet, joista takavuosina puhuttiin, kasteet Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen. Luoja, Lunastaja ja Pyhittäjä ovat katekismuskieltä ja sisältävät viittauksen Pyhään Kolminaisuuteen. Näin tämäkin toimitus on eräänlaisella ekonomisuuden periaatteella tulkittavissa kristilliseksi kasteeksi. Se kuitenkin typistää jumalakuvan funktionaaliseksi, poikkeaa evankelis-luterilaisen kirkon kastetoimituksesta, vaihtaa yhden dogmaattisen ja liturgisen kielen muodon toiseen dogmaattiseen ja liturgiseen kielen muotoon sekä on erittäin ongelmallinen ekumeenisesti. Kirkkojen Maailmanneuvoston yhteyteen ei hyväksytä yhteisöjä, jotka eivät tunnusta uskoa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen ja kasta lapsia tässä nimessä.

Mutta oikeaa oppia tai ei, Augustinuksen mukaan kirkko, joka on oikea opissa, mutta jolta puuttuu rakkaus, ei ole kristillinen kirkko.

Pitää paikkansa, että naisten pappeina toimiminen on hyväksytty vain kristillisten kirkkojen vähemmistön piirissä. Pitää paikkansa, että kristityt ovat nähneet Jumalan kasvot patriarkaalisten yhteiskunnallisten ja sukupuolinäkemysten vallitessa. Näen tässä patriarkaaliseen yhteiskuntaan suuntautuneessa kristinuskon tulkinnan muodossa paljon hyvää historiallista syistä. Menneisyyden ihmiset pettävät meitä sikäli, että he olivat viisaampia kuin oletamme heidän olleen. Kunnioittakaamme Sanan lihaksitulon hetkeä, älkäämme menkö naispappeuteen, sanoi professori Haikola. Kyllä tämä minua puhuttelee ja pidän sitä sekä hengellisesti että teologisesti ajateltuna ajatuksena. Silti ajattelen toisin enkä koe naisten toimimista pappeina "hartauteeni sopimattomana".

Sukupuolifunktiot ovat muuttuneet ja olisi erikoista, ettei muuttuneiden yhteiskunnallisten rakenteiden piirissä voisi nähdä Jumalan kasvoja. Olla nainen ja olla mies ajanlaskun alussa ja nykypäivänä ovat niin kaksi eri asiaa, että en tiedä ovatko naiset naisia ja miehet miehiä samassa merkityksessä kuin Uuden testamentin aikana. Ennen oli laivat puuta ja miehet rautaa. Nyt on toisinpäin, hiiohoi: sukupuolisuus on myös sosiaalinen konstruktio. Eikö Jumalan kasvoja tulisi etsiä niin historiasta kuin myös nykyisyydessä? Peittääkö, mikä sekin on tietysti mahdollista, Jumala kasvonsa nykyisten yhteiskunnallisten rakenteiden piirissä? Vallitseeko todella jumalanpimennys? Vai voisiko jopa tällaisissa rakenteissa koittaa aamunkoi?

Onko todella niin, että yhteiskunnan kehittyminen on pelkästään huonoon suuntaan vienyttä kehitystä? Naisten toimiminen pappeina toteutuu sellaisissa yhteiskunnissa elävissä kirkoissa, jotka luultavasti ovat yhteiskuntina maailman pisimmälle kehittyneitä. Kumpaa kirkon pitäisi seurata, menneisyyden tai alikehittyneisyyden yhteiskuntamallia vai kärjessä kulkevaa?

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ajatellaan luterilaisen päätunnustuksen Augsburgin tunnustuksen mukaisesti, että pappisvirka on erityisellä jumalallisella asetuksella asetettu (institutum est) virka uskon saamista varten sanan ja sakramenttien kautta. Tämä on virassa pysyvää ja muuttumatonta. Se, miten papit pukeutuvat, voi kuitenkin muuttua, kuten myös se, millaiset sukupuolielimet tai –roolit heillä on. Vaikka vanhempi virkakäsitys katsookin, että pappisvirka on annettu miehille (ns. Herran käsky), voi kuitenkin kysyä, onko kirkossa ollut jokin erityinen miespappeus? Eikö alban tehtävä ole kätkeä sukupuoliominaisuudet siten, että hurskaat voivat miettiä muita asioita kuin Jumalalle kumartavan ja heille pyllistävän sakraalihenkilön inhimillisiä ominaisuuksia?