Kun venäläisiin muistoihin heittäydyin, niin menköön tässä sitten oikein duplettina, onhan se näet maan tapa - katsella kahtena.
Ennen venäläistä kuolemaa kerron venäläisestä kohtaamisesta. Sen voi tähän kirjata siksikin, että tarinan toinen osapuoli kertoo tapahtumasta eräässä kirjassa paikallaolijoiden oikein nimin. Lisäksi tarina on tärkeä tausta blogin keskukselle.
Kävelin viitisen vuotta sitten Nevski Prospektilla. Miljoonien ihmisten joukosta eteeni hypähti tumma kaunis nainen, joka kysyi, olenko suomalainen. Vastattuani kyllä, hän kysyi, että olenko Järveläinen.
Nainen oli Eira Mollberg, jonka oli tavannut edellisen kerran 70-luvun puolivälissä.
Kutsuin sittemmin Eiran kertomaan Tolstoista erääseen tilaisuuteen. Hän oli lukenut kirjan Tolstoin lapset, joka on kuulemma vain venäjäksi. Osa lähti rapakon taa ja monenlaista kommervenkkiä jälkikasvun vaiheisiin liittyy. Erityisesti mieleen jäi Tolstoin eläimellinen suhde vaimoonsa. Tsehovkin sitä kuulemma kauhisteli. Ja hänen metsästäjänkykynsä. Hän kykeni kuulemma tappamaan pikkulinnun työntämällä ruohikosta ottamansa ruohon sen läpi.
Kummallisin tarina, joka liittyy tällä hetkellä moniaalla keskusteltuun televisio-ohjelmaan kuolemasta, liittyi Eiran kertomuksessa kuitenkin siihen, kun Leo Tolstoi kuoli.
Tsaari peruutti ulkomaanmatkansa.
Tolstoin kotiin oli kilometrien pituinen jono.
Ovella myytiin lippuja parhaimmille paikoille.
Paikalle tuotiin elokuvakamerat, jotka kuvasivat tarkkaan Tolstoin viimeiset hetket suuremmoisen yleisön läsnäollessa.
Tapaus sattui kotona Venäjällä vuonna 1910. Kuoleman tekemisessä mediatapahtumaksi ei ole mitään uutta. Se on osa venäläistä tapaamme tarkastella asioita, ehtaa Ylen annatusta.
Että on se sillä lailla, että mennään nyt ryssimään vielä tämäkin asia. Aikaa vallankumoukseen on kaiketi 7 vuotta.
Sikäli tietysti huonosti sanottu, että historia ei toista itseään.
Tarkkaavainen lukija huomaa, etten ole miettinyt tätäkään asiaa, muuta kuin siltä osin, että en aio katsoa suunniteltua televisiosarjaa. Se ei sinänsä ole kummallista, koska en katso uutisten lisäksi televiosta muutenkaan kuin Kotikadun ja doctor Housen sekä silloin tällöin sitä, mitä Yle-teema lähettää.
17 kommenttia:
Olikos tuo Kotikatu ja tohtori H vitsi, vai olenko pudonnut sivistyksen etuvartiosta? Uutiset on hyvä katsoa. Jouko Tyyri sanoi aikoinaan täkäläisessä aviisissa, että on hyödyllisempää lukea Koraania, kuin katsella viisi kertaa päivässä samat uutiset.
Arvid Järnefelt yritti apinoida Tolstoita, häiritsi jumalanpalveluksia eikä halunnut harjoittaa juristin-ammattiaan, koska ei voinut tuomita ketään.
Kirjoitti hän sentään kohtalaisen hyviä kirjoja kuokkaviljelmiään hoitaessaan.
Vanhempieni Romaani on kiintoisa ja siitä tehtiin näytelmä täällä Kuopiossa ja tulin katsoneeksi sen kaksi kertaa. On tuossa kirjahyllyssä muutakin. Ensimmäinen Järnefeltiltä lukemani kirja oli "Minun Marttani", jossa oli dekkarin aineksia. Luin sen enintään kymmenvuotiaana.
Arvidista olisi saattanut tulla kuvataiteilijakin. Kävin Lohjalla katsomassa hänen maalauksistaan kootun näyttelyn ja parhaimmillaan ne olivat oikein hyvä, erityisesti maisemat.
Luin Tolstoin tiiliskivet liian nuorena. Olen selaillut niitä myöhempinä vuosina, mutta jos aikoisin keskustella hänen tuotannostaan kirjallisesti sivistyneesti, niin sitä ennen tarvittaisiin kovasti parsintaa. Vastikään luin jostain, mitä tapahtui, kun hän vanhoillaan lähti livohkaan. Ei siitä reissusta muuta hyvää seurannut kuin Petrin mainitsema mediatapahtuma.
ajatuksiini sisältyy joskus ripaus kateutta kuollutta kohtaan, sillä oma elämäni on jatkuvaa yritystä rakentaa kokonaiskuvaa omasta kohtalosta. maistaisin mielelläni kiellettyä hedelmää - retrospektiivista tietoa elämäni merkityksestä - ja jäisin silti henkiin.
kuoleman pelkoni johtuu epätietoisuudesta millainen tuo tila on, mitä kuolemisesta seuraa. painopisteeni asettuu siis kysymykseen, millaista on olla kuollut.
haluaisin kovasti uskoa, että kuolemaan ei sisälly yksilön ehdotonta päätepistettä.
raymond chandlerin dekkarissa syvä uni kertoja esittää kuoleman jälkeisen tilan varsin armahtavana, etenkin kun otetaan huomioon, miten korruptoituneeksi ja pahaksi maailma ja sen ihmiset kirjassa kuvataan.
armahtavuus liittynee etupäässä emootioista ja riistosta vapautumiseen. kuolema puuttuu jatkuvasti elämään ja syö ihmistä tyhjäksi jo ennen varsinaista suurta päätepistettä.
kuolema tunkee elämään sarjana menetyksiä, pieniä kuolemia, jotka kerran huipentuvat ja siirtävät ihmisen lopullisesti rajan taakse. tämä johdattaa minut kysymään kumpi on parempaa: elämä vai kuolema?
televisio on mediaväline, jota yleisesti ottaen leimaa kepeä suhtautuminen kuolemaan.
toisinaan ruutuun kuitenkin pääsee tulkitseva kertoja, joka riisuu kuolemasta ainakin osan sen pelottavuudesta ja mystisyydestä. kertojan onnistuu työntää syrjään ne tuskalliset ja ahdistavat tunteet, jotka minä normaalisti kuolemaan yhdistän.
koska pidän itseäni leipätyöni puolesta kuoleman ammattilaisena ( samalla tavalla kuin esim. lääkäriä, pappia ja hautausurakoitsijaa ) ja koska valtaosa elämästä kuitenkin kietoutuu kuoleman ympärille, haluan antaa ylen 'viimeisille sanoille' mahdollisuuden täsmentää kuoleman porttien sijaintia.
tärkeintä on muistaa se, että ohjelmassa esiintyvät ihmiset toimivat kaksoisroolissa - sekä kuolevina että kertojina.
A-K.H
Doctor House on töllön ainoa körttiläinen; saattaisit pitää tästä Hugh Laurien esittämästä tyypistä.
Tyyrin luonnehdinta "monumentaalinen" sopisi Kotikatuun. Kotikatua katselin aikanaan, koska asuin aika pitkään kuvauspaikalla, Johanneksen puiston läheisyydessä, Korkeavuorenkadun kulmilla. Sitten sarjan perheet muuttivat Kallioon, voi ei. Mutta jos mun pitäis sulle nyt joku hinta antaa, niin mä sanosin, että jos maistat mädästä munasta reunan, voit jättää loput syömättä: Kotikatu on oivallinen koepala suomalaisesta televisioviihteestä, suomalaisesta televisio-osaamisesta. Se on päässyt myös kirjallisuudenhistoriaan. Hannu Raittila ironisoi sitä teoksessaan Kirjailijaelämää. Hän kuvaa sitä, miten kirjallisen konkurssin kokenut kirjailija tekee mitä vain pysyäkseen hengissä, kirjoittaa vaikka Kotikatua! (Ja tämä oli sitten todella sellainen toivottu ikioma mielipide; en ymmärrä televisioasioista tuon taivaallista, muuta kuin sen, että jos aamulla lukee, että illalla tulee 007, alan välittömästi virittäytyä iltaan!)
Tolstoin Sotaa ja rauhaa koetin joskus lukea, mutta kyllä se oli puisevaa. Järnefetin Vanhempieni romaanista pidin ja se on myös kulttuurihistoriallisesti kiinnostava.
Meri
Tunnustan, että kuolema saa minut hämmentyneeksi. En tiedä, pelkäänkö vai olenko rohkea, ja luulisin, että riippuu tilanteesta. En osaa ennustaa omian kokemuksiani etukäteen. Luultavasti asia on "elämää suurempi kokemus".
Muutaman pinnallisen pelon suhteen olen rauhallisen mielin. Kävin kerran nuorena miehenä haudassa. Pohjalla oli kuusia. Hauta oli rauhallinen, hiljainen, hyvä paikka. Eräs kuoleva kysyi kerran, miltä se tuntuu kun kuolee? Tunteet ovat tietoisuuden havaintoja. Kuolema on sitä, että ei tunnu, päättelin. Tottakai lähdön hetkeen voi ja usein liittyykin pitkällisiä kipuja, joita en toivo itselleni enkä muille, mutta itse lähdön hetki - ei sitäkään huomaa kun lentokone irtoaa maasta, yhtäkkiä se on vaan ilmassa. Ero tuohon kokemukseen on vain se, että ilmassa oloakaan ei tiedosta - mikäli uskomme, kuten uskon, että kuolemme.
Virginia Woolf kirjoittaa: "...mitä hän rakasti oli tämä, tässä nyt, hänen edessään; lihava rouva autossa. Oliko siis väliä, hän kysyi itseltään, kävellessään Bond Streetiä kohden, oliko väliä, jos hänenkin on väistämättä kokonaan kadottava kaiken tämän jatkuessa ilman häntä: vihasiko hän katoavaisuuttaan; vai oliko lohtu siinä, että kuolema oli ehdoton loppu; mutta että jollakin tavoin Lontoon kaduilla, elämän vuorovesissä, tässä ja tuossa, hänen elämänsä jatkui."
Ad omnia
Materialistille elämän jälkeinen elämä on hyvinkin mahdollista. Demokritoksen ajattelussa idea liittyi siihen, että kun atomit hajoavat, ne voivat jollakin pienellä todennäköisyydellä maailmankehässä tapahtuvan jatkuvan pyörteen voimasta muodostaa tulevaisuudessa samanlaisen komposition kuin mitä ne olivat ennen hajoamistaan. (Aristoteles uskoi, että tulevaisuudesta tulee atomikoosteita uniin ja niin näemme unissa sitä, mikä on tuleva).
Nykyisin filosofi Dennett on kannattanut sielun kuolemattomuutta. Persoona on kemiallinen kaava. Muutetaan tämä kaava loogiseksi kaavaksi ja poltetaan cd:lle: elämme niin kauan kuin sähköä ja tietokoneita riittää.
Kristityt uskovat kuolemaan ja ruumiin ylösnousemukseen, joka tapahtuu viimeisellä tuomiolla. Lutherin mukaan kuollut ei joudu kadotukseen vaan on jonkinlaisessa unessa eli ilman omaa tietoisuutta itsestään Jumalan kädessä, joka on siis eräänlainen Ikuinen Muistaja. Viimeisellä tuomiolla Ikuinen Muistaja siirtää muistissaan olevan kuolleen tietoisuuden tämän tietoisuudeksi tai jotakin tähän tapaan.
Joten on tuossakin jo joitakin vaihtoehtoja. Elämme, siis kuolemme, kirjoittivat Jörn Donner ja John Vikström vuonna 2004. Ei mielestäni kovin syvällinen teos, mutta tuon lauseen pyörittäminen on kiinnostavaa:
Elämme, siis kuolemme
Elämme, siis kuolemme?
Kuolemme, siis elämme.
Kuolemme, siis elämme?
Jne.
petri ja kalevi
onneksi kuolemasta kukkii aina uutta elämää. ja elämä puolestaan hiillyttää ihmistä ennenkuin hänestä lyödään timantti.
edesmenneen setäni viimeinen neuvo minulle oli: vihellä niin kauan kuin jaksat suipistaa suutasi.
sekä hugh laurie että gregory house sijoittuvat listallani tärkeysjärjestyksessä sijoille neljä ja viisi, välittömästi perheenjäsenteni ( k, m ja s ) jälkeen.
house halveksii ihmisiä 'en bloc' , eli vähän samalla tavalla kuin jonathan swift. molemmat osoittavat ihmisen tyhmyyden ja narriuden. mikäli koko ikänsä vakavasta sairaudesta ( ménièren tauti ) kärsinyttä swiftiä ja kovien kipujen riivaamaa housea voidaan kutsua ihmisiä vihaaviksi kyynikoiksi, tämä leima on paikallaan.
mutta mikäli tunnustetaan, että kummankin satiirikon partaveitsenterävä ironia ja hulvaton parodia kuuluvat sanallisen ilmaisun klassikoihin, paljastuu edellinen leima tarkoitushakuiseksi väärintulkinnaksi.
house häilyy rakkauden ja vihan, kiintymyksen ja inhon välillä ja kohtelee ihmisiä kuin isäntä siirtomaata ärsyyntyessään heihin kiukkuisesti. hän on hermokimppu, ts. ärsykkeet ovat aina hänen kimpussaan, ja hän voi säilyä ihmisenä olemuksensa mukaisesti vain siten, että ärsykkeet sotivat keskenään - ärsyke hillitään vain toisella, väkevämmällä ärsykkeellä.
quotes by house - haulla löytää gregory housen parhaat sivallukset yhdessä korressa.
Heiltä olin minä sitten napannut tuon omankin Elän siksi kuolen minkä kuvittelin itse keksineeni. Näin se menee: kun tajuaa oikeasti kuolevansa eikä vain ole kuullut toisten kuolevan saa uuden tavan kategorisoida elämää. Tämä on se mikä pitäisi ehkä puhua lännessäkin uusiksi?
petri
kuolemaa odotellessa: bene agere et laetari - tehdä hyvää ja iloita - on syvällinen elämän ohje tai oikeammin vain toteamus.
Meri
Joo. Tuo minuakin Housessa kiehtoo. Kaiken lisäksi viittaukseni körttiläisyyteen ei ollut ihan tuulesta temmattu (vaikka tietysti vitsi, koska tarkoitus ei ollut propagoida), koska hän muistuttaa tyyliltään erittäin paljon edesmennyttä opettajaani, etiikan ja uskonnonfilosofian professori Haikolaa, jolla myös oli keppi, mutta ei pillereitä vaan pullo. Se, mikä molemmissa on kiinnostavaa, on eräänlainen yliviritetty lähimmäisenrakkaus.
Homo garrulus
Lienet napannut sen Descartesilta, kuten myös Jörkkä ja John. Vanha viisaushan sanoo, että jos jokin on totta, niin useat ihmiset toisistaan riippumatta keksivät sen. Eli toisin sanoen: tuskin nappasit juttua edes Descartesilta, joka puolestaan nappasi sen Augustinukselta: si fallor, sum.
Sua päivä tahdon laulain kiittää,
et olemahan loit sa mun.
Vaikka viikate mun kohta niittää,
näinhän sentään, tunsin sentään sun.
Aamutuuli, kiuru taivahalla,
suven sade, mikä kohtalo.
Laulan vielä viikattehen alla:
ylistetty olkoon aurinko.
===
Tässä muistinvaraisesti siteeratussa runossa saattavat olla Päivä ja Aurinko suurella, sillä olihan Lauri Pohjanpää liperimiehiä.
Muuan pappi kertoi kaikessa kiireessään leikanneensa viilipurkin reunasta asuunsa pannan.
Cogito ergo sum on tuttu juttu - mutta tuo kuoleman mukaan tuominen
oli uusi - onko myös Descartesilta?
Cogito on asia mikä on silti myös mietittävä, mikä ajattelu ON eli onko se sittenkään vain kognitiiviset muisti ja laskentaominaisuudet
Ergo sum viittaa yksilöön eikö? Sekin on mietittävä sillä minä taas puolestani uskon intuitiivisesti, että ajattelun jokin osa on nimenomaan yhteinen eli kollektiivinen ominaisuus joka liittyy aikaan joka on minulle yhtä paljon vain intuitiivisesti jokin materia/energia eikä jatkumo jolta se näyttäytyy kun se on aistimme kohdalla. Tämä on niin hatusta kun olla voi mutta silti jatkan sen uskomista - syy on ajan temput ja aikaan liittyvät asiat jotka käyvät mielessäni kun itse olen flow-maailmassa eli hallusinoin tai olen olevinaan reflektiossa oikein kunnolla.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että kuvittelen, että aika on osa ajattelun suuntaa; plus/miinus ja sen operoimiseen käytämme aivojamme. Mutta aivot eivät ikäänkuin tuota ajattelua sen abstraktissa tai transcendentissa muodossa vaan tuovat sitä vain esille kuten käsi tuo ruoan esille.
Nämä ovat puhtaasti venäläisiä kuolemia; ei voisi enemmän vitsejä olla mutta jostain syystä en päästä niitä menemään. Tulevat aina takaisin sillä minä olen itse sitä mieltä, että Platon tajusi kaikkein parhaiten kokonaisuuden ja sitä on sitten vain täydennetty ja muokattu sanojen osalta mutta sittenkin minä näen Ideamaailman ja Aistimaailman olevan kaksi eri asiaa ja niiden löytäminen myös kaksi eri asiaa. Kaikilla ei ole kaikkea ellei ole halunnut tunkeutua sinne kuoleman puolelle, joka on ehto. Tätä hokee myös eksistentialismi: on pakko ottaa negatiivisesti koetut mustat alueet mukaan kokonaisuuden hahmottamiseen.
Aristoteles sanoi Eudaimoniasta paremmin kuin Platon kun molemmat miettivät miten ihmisestä tulee pysyvämmin onnellinen kuin vain se, että on kivaa ja turvallista.
Kant näki kaksijakoisuuden siinä missä Platonkin: förstånd och förnuft. Voisi kuvitella, että ovat samat; ei ole: Förstånd vastaa nokkeluutta ja opittuja normeja ja förnuft viisautta jossa ripaus poetiikkaa.
Venäläisistä mitä? Ovat orientoituneita tunteistaan eli semanttisesta alueestaan kuten minä. Minäkin ajattelen semantiikan tai kielen tunnelman kautta. Länsimainen ajattelee kontrollin avulla ja jäsentää kognitiivisesti sekä käyttää muistia. Jos länsi kontrolloi ja valvoo (joka on ärsyttävää jos se menee liialliseksi sillä se pysäyttää suunnan) itä avautuu ja hakee uutta.
Hengitysliike sekin: toinen sisäänpäin ja toinen ulospäin.
Näin tämä käy. Uskonnoissa on sama liike: kristinusko hakee synnit itsestään ja Islam hakee ne muilta.
Kristinusko on ankara omille ja Islam muille.
Pakanat suoristaa mutkat sillä ihminen on lihaa ja energiaa ja kristityt ja islamuskoiset kiertää rituaalisesti monta mutkaa sillä ihminen ja jotkut elukatkin on pyhiä.
Miten ihmeessä raha voi olla mittarina tämmöisessä maailmassa - venäläinen ruletti mielestäni.
Homo Garrulus
Kuolema ei kaiketi esiinny Descartesin ideassa. Itse Descartes kiivaasti väitti, ettei hänen ideansa ole sama kuin Augustinuksen, mutta se oli mielestäni itsetehostusta.
Ajattelusta: en usko, että humelainen idea ajattelusta kalkyloimisena on riittävä. Kyllä ajatteleminen on sitä, mutta myös kuvien käsittelemistä.
Scientia - sapientia -erottelu on klassinen. Scientia liittyy pikemminkin älyyn, nokkeluuteen ja havaintoon ja sitä voi esiintyä myös jossain merkityksessä eläimillä, joilla on äly eli fronesis. Sapientia eli sofia on kokonaisuudentajua, antiikin maailmassa yhtymystä maailmanjärkeen eli siihen, mihin aristoteelinen perinne viittaa termillä aktiivinen intellekti. Ihmisellä oleva taju tästä on passiivinen intellekti, jonka aktiivinen intellekti herättää.
Kiitos, tuosta tuli Hegel jälleen mieleen ja uskon sen enempää pohtimatta että olen hänen linjolla siitä Jumalan kuvasta ja universaalin ymmärtämisestä mikä hänellä oli. Hänen kyky ajatella dialogeja teesit antiteesit on myös mielestäni oikea reitti hakea essensi, substanssin oleellisin kiteytymä.
Hei hyvät Petri ja muut,
?
Mulle tästä aiheesta herää kyllä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Tämäkin taisi olla jo liikaa. Olen
niin "huono" tässä.
Ystävällisesti Matti
Petri, kiitos!
Tutkimuskohteeni S. käyttää tuota scientia-sapientia -jaottelua.
AKH: liperityypit saavat pistää luovuutensa likoon, kun sokeripalaläpyskä unohtuu kotiin. Paras korvike on kuulemma ollut Mehukatti-purkista leikattu: siinä on sopiva kaarevuuskin.
Venäläiset ovat käsitelleet kuolemaa väkevästi musiikin puolella. Shostakovitsilla on sinfonia (11. tai 13), jossa on osuus sopraanosolistille ja teksti käsittelee vallan kuolemaa. Musorgskin Kuoleman lauluja ja tansseja on tunnetumpi teos.
80-luvulla Moskovassakin maailma oli pieni, ja venäjänkielen opettajani perheestä löytyi linkki Tolstoihin, mistä tuo Natalia Nikolajevna ei ollut lainkaan pahoillaan.
Olettehan Ylösnousemuksen lukeneet?
terv. Salla
Musorsgkin kuoleman lauluista on hieno Talvelan levy.
Lähetä kommentti