Mielen kuvia

Pistoja (conpunctio) on kaksi: pelon ja rakkauden. Siitä tietoiseksi tultuasi ajattele, että mielesi on temppeli, jossa on esipiha ja sisäpiha sekä kaikkein pyhin.

Esipihalle sinut ajaa pelon pistos. Siellä esipihalla on sinun kätesi pesemän, jotta pääsisit peremmälle. Peremmälle kulkiessasi, sisään itseesi mennessäsi, tulet vihdoin kaikkein pyhimpään, arkin eteen. Siellä sinua pistää rakkaus.

Mutta heti, kun rakkaus on pistänyt, pistää pelko sen viereen sydämessäsi, sillä ylkä katoaa ikuisesti.

Tämä malli yllä on Gregorios Suuren spiritualiteetinteologinen näkemys, joka on yksi länsimaisen hengellisen elämän perusmalleista, vai pitäisikö sanoa tarkemmin, oli noin tuhannen vuoden ajan.

Kiinnostavaa siinä on kahden hengellisen perustunteen, pelon ja rakkauden, esiintyminen sekä hengellisen elämän ajatteleminen näiden jatkuvasti dialektiikaksi. Tässä mystiikassa Jumalan löytäminen on sen käsittämistä, että Jumalaa ei voi löytää.

Pelosta ja rakkaudesta esimerkkejä historiasta:

Platonin Filebos: ikuisen lähestyminen on nautinnon ja tuskan sekoitus; Augustinuksen De Civitate Dei: kristityt pelkäävät ja rakastavat Jumalaa; Martti Lutherin Iso Katekismus: meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa yli kaiken; Rudolf Otto: pyhä on ihastuttava ja kauhistuttava salaisuus.

Kummallisen yhtenäisenä säilynyt traditio.

Se pelko (timor) on niin sanottua pyhää arkuutta, tiedetyn, koetun ja aistitun pettävyyden kokemista maaperällä, jossa on sinun kenkäsi riisuman, sitä, että et enää mene ja kuvittele hallitsevasi elämää.

Toinen kiinnostava piirre on ajatella mieli temppeliksi.

Se on yksi antiikin ja keskiajan mielenfilosofisista paradigmoista. Toinen on Augustinus laaja piha ja loppumaton kenttä, muistin avara pelto, jossa on kaikki, taivas ja maa sekä meret. Kolmas on, sikäli kuin tiedän, hieman modernimpi ja peräisin Firenzestä, Ignatios Loyolan näkemys mielestä teatterina.

Ignatios ei vie meitä temppeliin vaan kehottaa suorittamaan ”paikan komposition”. Paikan kompositio on toiselta nimeltään näyttämön rakentaminen. Näyttämö rakennnetaan mieleen ”sisäisin silmin” siten, että toistetaan mielesssä pyhiä kirjoituksia sekä asetutaan katsomaan sisäisesti, mitä niissä on ja millaisia tunteita ne itsessä vaikuttavat. Nykyaikainen bibliodraama ja psykodraama periytyvät tähän historiaan.

Nykyaikainen mieli ei palaudu näihin metaforiin, siis mieli modernissa kognitiivisessa puheessa. Sen peruskuva on laskukone. Mieli on mekaaninen loogisia sääntöjä toteuttava havaintoa ja muistia hyväkseen käyttävä kalkylaattori.

Jälkimmäinen malli voi sinänsä olla totta, älkäämme arvosteltu sitä tässä. Mutta sen avulla on hyvin vaikea ymmärtää, mistä hengellisisssä teksteissä on kysymys muun muassa siksi, että niiden taustalla oleva mieltä koskeva kuva on niin perinjuurin toisenlainen.