Joitakin syitä siihen, miksi en kannata reformoitua epistemologiaa

Timo Koistinen selostaa kirjassaan Usko ja tiedollinen oikeutus (STKSJ 2001) niin sanottua reformoitua epistemologiaa seuraavalla tavalla: ”Plantingan ja Wolterstorffin ajatteluun on vaikuttanut 1800-luvun Hollannissa alkunsa saanut suuntaus, jota kutsutaan ’uuskalvinismiksi’ ja jonka mukaan filosofinen ajattelu ei ole uskonnon kannalta autonomista. Uuskalvinistit ovat korostaneet, että filosofinen ajattelu ja teorianmuodostus tapahtuu erilaisten uskonnollis-maailmankatsomuksellisten ennakko-oletusten ja motiivien valossa, joten mitään täysin uskonnollisesti neutraalia filosofiaa ei ole olemassa…Plantingan, Wolterstorffin ja Alstonin teorian yksi keskeisimmistä oletuksista on se, että uskonnollisella uskolla (religious faith, fides) on doksastinen tai episteeminen sisältö. Esimerkiksi Wolterstorffin mukaan varsinainen kristillinen usko, joka on ’paradigmaattisessa muodossaan’ Jumalan lupauksiin kohdistuvaa luottamusta, edellyttää myös tavallista uskomusasennetta, eli sitä, että joitakin Jumalaa koskevia propositioita hyväksytään todeksi. Samoin Plantingan mukaan ”usko (tai luottamus Jumalaan” (belief in God) ja ”usko, että Jumala on olemassa’ (belief that God exists) kuuluvat tiukasti yhteen. Hän toteaakin, että ihminen ei voi luottaa Jumalaan, ellei tämä usko Jumalan olevan olemassa. Samaan tapaan ajattelee Alston…(ss.15-16).”

Plantingan foundationalismista Koistinen lausuu muun muassa seuraavaa: ”1980-luvun alkupuolella Plantinga muotoili klassisen foundationalismin tilalle teorian, jossa rationaalisten perususkomusten ala on laajempi kuin perinteisissä foundationalistisissa teorioissa. Tämä teoria on varsin vapaamielinen sen suhteen, minkälaisia uskomuksia perususkomusten joukkoon voi kuulua. Klassisen foundationalismin hyväksymien perususkomusten lisäksi niiden joukkoon voidaan lukea esimerkiksi muistiin ja ”toisten todistukseen’ perustuvia uskomuksia. Olennaista tässä on se, että Plantingan mukaan myös tiettyjä teistisiä uskomuksia voidaan pitää perususkomuksina: eli niiden hyväksyminen on rationaalista ilman evidentiaalisia perusteita.” (ss.46-47).

Simo Knuuttila ja eräät muut, kuten Robert Audi, ovat esittäneet, että reformoitujen epistemologien oletus Jumalan olemassaoloa koskevan uskomuksen kuulumisesta uskonnolliseen elämänmuotoon on virheellinen. Heidän mukaansa tämä uskomus on uskonnollisen kielen edellytys, mutta ei osa tätä kieltä. Knuuttilan mielestä uskonnollisen elämänmuodon kannalta riittää, että henkilö toivoo Jumalan olevan olemassa.

Esitetty kritiikki on mielestäni pätevää, sillä ajattelen, että uskonnollista elämänmuotoa ei voi rajata vain niin kutsuttujen uskovaisten (believers) alueeksi. Uskovaiset ovat yksi uskonnollisten ihmisten ryhmä, mutta käsitykseni mukaan suurin osa uskonnollisista ihmisistä ei ole uskovaisia siinä merkityksessä kuin reformoidut epistemologit esittävät.

Samalla, kun reformoitu epistemologia rajaa uskonnollisten ihmisten joukkoa, se laajentaa uskonnon aluetta liikaa väittäessään, että ei olisi uskonnollisesti neutraalia filosofiaa. Tämän oletuksen taustalla on luultavasti näkemys, jonka mukaan ihminen on homo religiosus. En usko tähän uskomukseen vaan uskon pikemminkin, ettei ole ihmisen luonnollisten ominaisuuksien vastaista olla uskonnollinen. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät ole millään tavoin uskonnollisia. On filosofeja, joiden filosofia on uskonnollisesti neutraalia siten, ettei se liity millään tavalla uskontoon. Mielestäni esimerkiksi Ilkka Niiniluodon filosofia on uskonnollisesti neutraalia, vaikka hän onkin ottanut kantaa uskonnollisiin kysymyksiin. Esimerkkeinä hänen filosofiastaan ovat Otavan julkaisemat esseekokoelmat.

On outoa väittää, että henkilö ei voi luottaa Jumalaan, ellei usko tämän olevan olemassa. Kun henkilössä syntyy uskonnollisen luottamuksen tunne, se syntyy riippumatta siitä, onko hän muodostanut mielessään Jumalan olemassaoloa koskevan uskomuksen vai ei. Luottamus on riskikäsite ja tunne eikä varmuuskäsite ja propositionaalinen asenne, kuten Plantinga näyttää ajattelevan.

Uskonnollinen usko Jumalaa koskevien propositioiden todeksi uskomisena on mielestäni liian suppea näkemys uskonnon luonteesta. Uskonnolla on ”kohtaloon”, kasvatukseen, tahtomiseen, tunteisiin ja käyttäytymiseen liittyviä ulottuvuuksia, jotka ovat sen kannalta vähintäänkin yhtä tärkeitä ja luultavasti tärkeämpiä ulottuvuuksia kuin usko uskonnollisten propositioiden totuuteen.

Lisäksi uskonnollisten oppien luonnehtiminen tosiksi tai epätosiksi propositioiksi on yksinkertaistava näkemys uskonnollisen kielen luonteesta. Onko esimerkiksi viimeinen tuomio propositio tai joukko propositioita, joka tulisi myöntää tai kieltää? Mielestäni se on pikemminkin kuva, joka totuuden tai epätotuuden arvioiminen on yhtä vaikeaa kuin arvioida Sibeliuksen neljännen sinfonian totuutta tai epätotuutta.

Suomessakin käyty keskustelu siitä, pitäisikö uskontunnustuksen yhteydessä jotenkin ilmoittaa, mikä siitä on totta ja mikä ei, osoittaa mielestäni infantiilia asennoitumista uskonnon monimuotoista luonnetta kohtaan ja uskonnollisen kielen luonteen väärinkäsittämistä.

Giffordin sääntö lausuu: ”on aina, kaikkialla ja kenelle tahansa väärin uskoa mitään riittämättömän evidenssin perusteella.” Toisin sanoen siinä katsotaan, että uskomuksiin liittyy velvollisuuksia. Reformoidut epistemologit eivät kiistä tätä, mutta tulkisevat näiden velvollisuuksien sisällön toisin kuin Gifford, joka luonnehti riittämättömän evidenssin perusteella syntynyttä uskomusta rikokseksi ihmiskuntaa kohtaan.

Niillä perusteilla, joilla Plantinga muodostaa foundationalisminsa, päädytään relativismiin ja eräänlaisen postmodernismiin. Miksi tässä yhteydessä pitäisi enää puhua uskonnollisen uskon rationaalisuudesta, kun rationaalisuus hajautuu asiaksi, joka voi tarkoittaa lähes mitä tahansa? Eikö tämä ala olla jo jonkinlainen ”rikos ihmiskuntaa kohtaan”?

Vaikka foundationalistinen kanta voi ehkä tukea sellaisen näkemyksen osoittamista, että Jumalan olemassaoloon uskova henkilö ei ole kahjo, uskon, että se ei ole riittävä teoria tiedon luonteesta, vaan evidentialistinen näkemys, jonka mukaan tiedon tulee perustua erilaisiin todisteisiin, on oikeansuuntaisempi ja intuitiivisesti luontevampi teoria siitä , mitä tieto on.

Jumalan olemassaolon uskonnollisen uskon ehdoksi asettavan kalvinismin taustalla ovat imperialistiset pyrkimykset, pyrkimys maailmanvaltaan. Se merkitsee sitä maailmanpoliittiseksi, mutta myös tieteellisesti. Reformoitu epistemologia on mielestäni faustinen uni, sitä samaa unta, jota näkevät kaikenteoriasta unelmoivat tieteilijät. Miksi sellainen pitäisi olla, pitääkö kaiken olla selitettävissä? Näin toimittaessa sivuutetaan viime vuosisadalla esille noussut kenties ainoa todellinen uutuus tietoteoriassa: pitääkö oletus, jonka mukaan tiedon lisääntyminen on aina hyvää, paikkansa?

Teismi on filosofinen oppirakennelma. Mielestäni uskonto ei ole filosofiaa. Kristillisen uskon kannalta olennaisempia Jumalaan liittyviä kysymyksiä ovat Hänen mysteerinsä, katoamisensa, pimeytensä ja salaisuutensa, suhde pahaan sekä esimerkiksi kolminaisuusoppi. Henkilö voi rukouksessa sanoa ”Jumala, jos olet olemassa”, mutta tämä ei ole filosofinen teistinen kannanotto. Mikäli se on sellainen, henkilö lakkaa rukoilemasta.

Erityisesti kristillisessä uskossa on kysymys Jumalan kohtaamisesta toisessa ihmisessä, Jeesus nasaretilaisessa, sekä toisissa ihmisissä, lähimmäisissä. Toivo, pelastuksen toivo, liittyy näihin kohtaamisiin.

Olisiko Genetsaretin järven kalastajien pitänyt ensin muodostaa päässään Jumalan olemassaoloa koskevan proposition assentoiminen kuullessaan kutsun ”seuraa minua”. Ja olisiko heidän tästä kutsusta seuranneen pitkin poikin Galileaa tapahtuneen heilumisen seurauksena pitänyt jotenkin selittää maailma Jumalalla?