Raamattututkimuskritiikkiä

Rauno Räsänen kirjoittaa blogissaan Alvin Plantingan jumalatodistuksesta ja viittaa Tapio Puolimatkan teokseen Usko, tieto ja myytit (2005). Tänä syksynä Puolimatka, Jyväskylän yliopiston kasvatusfilosofian professori, julkaisi uuden kirjan Usko, tiede ja Raamattu. Kirjoitin siitä laajemman arvion toisaalle, joten mainitsen tässä vain pari keskeistä asiaa.

Tapio Puolimatkan teoksen tarkoituksena on raivata tilaa Jumalalle tieteellisessä keskustelussa sekä erityisesti osoittaa historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen liittyviä ongelmia. Teos liittyy kansainväliseen historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen arvostelevasti suhtautuvaan suuntaukseen.. Ehkä tunnetuin tämän raamatuntutkimukseen kriittisesti suhtautuvan suuntauksen puheenvuoro on Hermes and Athena: Biblical Exegesis and Philosophical Theology (by Eleonore Stump, Thomas P. Flint; University of Notre Dame Press, 1993).

Kirjoittaja puolustaa reformoidun epistemologian merkittävimmän ajattelijan Alvin Plantingan näkemystä uskonnollisesta uskosta yhtenä perususkomuksena. Pitääkin paikkansa, että tutkijat olettavat lukuisan joukon asioita. En kuitenkaan usko, että perususkomukset selittävät tieteellisen toiminnan luonnetta niin voimakkaasti kuin Plantinga esittää. Esimerkiksi W. van Quinen empirismikritiikkiä koskevan keskustelun lopputulemaksi jäi, että Quine joutui vetäytymään rigoristisesta kannastaan. Perususkomuksia voi arvioida kriittisesti ja niiden taakse voi nähdä.

Uskonnollinen usko näyttää Puolimatkan mukaan olevan eräänlainen maailmanselitys kalvinistisesti tulkittuna. Tässä hänen kantansa näyttäisi poikkeavan niin keskiaikaisesta teologiasta kuin luterilaisesta teologiastakin.

Keskiaikaisessa teologiassa uskonnollisen uskon maailmanselitysosa jää luonnollisen filosofian tehtäväksi.

Myöhäiskeskiajalla taas Duns Scotus esittää, että olevaa olevana tutkivan metafysiikan viimeinen kohde on kyllä Jumala, mutta järki on nykyisessä tilassaan sikäli puutteellinen, että Jumala nähdään vasta taivaassa. Jumala on siten järjen kohde silloin, kun järkeä tarkastellaan objektiivisesti, mutta ei silloin, kun sitä tarkastellaan nykyisen elämän rajoitusten puitteissa. Suomalaisessa luterilaisessa uskonnollisessa perinteessä asia on ilmaistu näin: kaupungin herkkuja ei jaeta matkalla.

Teoksen keskellä käsitellään parinsadan sivun verran raamatuntulkinnan ja tieteenhistorian välisen suhteen kehkeytymistä. Jakso ei ole mielestäni onnistunut, sisältää mielestäni hyvin ongelmallisia tulkintoja eikä ole filosofian- ja teologianhistoriantutkimuksellisesti perusteltu. Lisäksi sitä ei tarvittaisi kirjan argumentaation tueksi.

Teoksen ansiot liittyvät yhtäältä siihen, että se esittelee modernin angloamerikkalaisen uskonnonfilosofisen keskustelun ideoita ja toisaalta siihen, että se ilmaisee tekijän tässä viitekehyksessä muotoileman näkemyksen. Teoksessa on runsaasti mielenkiintoisia kirjallisuusviitteitä ja tekijä selostaa viittaamiensa kirjojen sisältöä hyvin.

On hyvä olla tietoinen, että historiallis-kriittinen raamatuntutkimus ei ole itsestäänselvyytenä hyväksytty nimenomaisesti niiden englanninkielisten tutkijoiden keskuudessa, joiden alana on tieteenfilosofia ja sen suhde uskonnolliseen uskoon.

Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että jumalakysymyksellä tulisi olla ainakin teologisessa tieteessä olennainen paikka vaikka käsitykseni sekä uskonnollisesta uskosta että tieteestä on eri tavoin värittynyt kuin kirjoittajan teoksessaan esittelemä näkemys. Mielestäni plantingalaisen ratkaisun ongelmat ovat osittain samanlaisia kuin plantingalaiselle ratkaisulle historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ongelmat: juttu menee niin rationaaliseksi, että se on jo absurdia.