Ensivaikutelmia Lindbergin konsertosta

Moderni taide on sitä, että maalia on heitetty ajattelemattomasti paperille – ennen kuin vierailee nykytaiteen museossa, esimerkiksi New Yorkin Momassa. Sinne on koottu toinen toistaan korkeatasoisempia nykytaiteeksi luonnehdittuja kuvia. Ne nähtyään kävelee kaupungin vilinään uuden silmän saaneena ja on alkanut ”ymmärtää” nykytaidetta – mitä ymmärtäminen tässä asiayhteydessä sitten merkitseekin.

Sen klassisen musiikin osan, joka vastaa nykytaidetta, modernin klassisen musiikin tai nykymusiikin, kanssa vallitsee hieman samanlainen tilanne. Atonaalinen ja kakofoninen kama on yhtä piipaapoota ennen kuin syventyy kuuntelemaan sitä sen korkeimmalla tasolla.

Mitä sanoisi, esimerkiksi, Magnus Lindbergin viulukonsertosta? Se alkaa epävireisen pianoni mukaan kohtuullisen pitkäkestoisella gissällä eli toisin sanoen e-kielen, joka on konsertossa tärkeä, melko korkealla äänellä. Se soi puhtaasti, halkaisee ilman, ja on,siis tämä yksi sävel, – kaunis. Miksi se on kaunis? No, se on puhdas. Viulun äänenväri on miellyttävä. Se herättää jotakin sisällä. Älkää kysykö noin vaikeita…

Teoksessa on kolme osaa, kuten klassisessa viulukonsertossa.

Ensimmäinen osa on raju ja se heijastaa kahta nykyajan suurta teemaa, teknistä taitavuutta ja dialogia. Sooloviulu keskustelee orkesterin kanssa ja orkesteri keskustelee keskenään, ja tästä syntyy monivivahteinen mutta eheä rakenne.

Toisen osan kadenssi, kuten muukin konsertto, tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet teknisesti taiturimaiselle soittajalle. Koko juttu on kuin asteikkoharjoitusta, jossa äänen värit, rytminvaihdokset, soinnut, juoksutukset, liu'utukset, trillit, pizzicatot, huiluäänet jne. muodostavat loputtoman taiturimaisen verkoston. Kadenssi päättyy erittäin kiinnostavaan bassojen vastaukseen.

Kolmas osa on yllättävän lyhyt. Teos loppuu kuin seinään ja hämmästyttää kuuntelijan, joka on vasta alkanut virittäytyä sen sanomalle.

Yhtenäisen rakenteen lisäksi varsinaisia melodisia teemoja ei ole. Silti konsertto on, tekisi mieli sanoa, klassinen. Lukija saa ehkä käsityksen yhdistämällä mielessään Bachin ja Debussyn ja miettimällä, miten Sibeliuksen konserton rakenne modernisoidaan ensimainitussa maailmassa ja jäljelle jätetään muun muassa jääkarhujen poloneesi. Paikoitellen kuulen samanlaisia sointu- ja sävelkuvioita kuin Brahmsin konserton finaalin kipeissä sävelissä.

Tämä musiikki ei viittaa esimerkiksi luonnonkuvausten kautta ihmisen sisimpään vaan pyrkii sinne suoraan. Sen lyyrinen dramatiikka on kuin suoraa kuvausta siitä, mitä mielessä on ilman viittausta ulkoiseen todellisuuteen.

Tai sitten tuo todellisuus on avaruus tai tutkimaton merten pohja.

Musiikki ilmaisee, expressoi, tunnetta. Mutta mikä musiikissa vaikuttaa tunteen? Rakenne ja syntaksiko vain? Ja mikä on tuon syntaksin merkitys vai onko sillä edes mitään merkitystä?

Kirjoitin tämän ensivaikutelmana kuunneltuani Lindbergin konserton maailman ensilevytyksen hieman häirityn kiinnostuksen vallassa vain kerran. Olen varma, että se tullaan tuntemaan kommunikatiivisuudestaan, lyyrisyydestään, rajuudestaan sekä kadenssistaan ja sen päätöksestä. Ennustan sille pitkää ikää.

Ainakin omassa kuuntelemisen harrastuksessani olen vasta kuin kurkistanut avaimenreiästä sisään ja aloitan tutkimusmatkan teoksen syövereihin.

Lisa Batiashvili, Sibelius-viulukilpailujen taannoinen kakkonen, soittaa samalla levyllä myös Sibeliuksen konserton. Kuuntelin vain osien alut nopeasti todetakseni, että kunnossa on ja kyllä tätä kelpaa. Molemmat merkittävät suomalaiset viulukonsertot ovat nyt siis yhdessä paketissa ja se on tapaus se!

Ja nyt takaisin kuuntelemaan.