Luottamuksen aatehistoriaa

Filosofian peruskysymykset ovat: mitä on? mitä voidaan tietää? miten tulisi elää? Oppisanoilla ilmaisten filosofia tutkii ontologisia eli metafyysisiä, epistemologisia ja eettisiä kysymyksiä. Erilaiset ilmiöt ja asiat voivat olla esimerkiksi vain eettisiä, ontologisia tai epistemologisia tai ne voivat olla näitä kaikkia.

Kun edellä kuvatulla yksinkertaisella käsitteellisellä kalustolla eli olemista, tietämistä ja elämistä koskevilla kysymyksillä pyrkii katsomaan, mistä luottamuksessa on kysymys, asiaan voi luonnostella seuraavia vastauksia.

Ontologisesta näkökulmasta käsin voimme kysyä luottamuksen ydintä ja olemusta. Tällöin luottamus näyttäisi olevan asenne tai tunne. Asenteet ja tunteet ovat luonteeltaan intentionaalisia, mikä tarkoittaa, että niillä on jokin kohde. Luotamme johonkin tai luotamme, että jokin on niin ja niin. Eettisestä näkökulmasta katsottuna luottamus liittyy ihmisten välisiin suhteisiin sellaisina kuin näitä suhteita voidaan arvioida oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan näkökulmasta. Epistemologisesta näkökulmasta katsottuna luottamus liittyy esimerkiksi siihen, mitä ja millä perustein henkilön tulisi omaksua erilaisia uskomuksia.

Ainakin epistemologinen ja eettinen näkökulma liittyvät yhteen. On eettisesti arvokasta puhua totta. Totta puhuvaa henkilöä luonnehditaan luotettavaksi, ja luotettavuus on hänen moraalinen ansionsa. Sekä epistemologisesta että eettisestä näkökulmasta katsottaessa luottamus on haavoittuva tai hauras käsite. Jos tietämiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin sisältyy luottamusta, tämä sisältää vastakohtanaan petoksen. Niinpä luottamusta voisi luonnehtia myös riskikäsitteeksi. Jos tahtoisimme muodostaa luottamuksesta laajemman elämään kohdistuvan kategorian, tämä merkitsee sitä, että itse elämään suhtautumista verhoaa riski. Niinpä luottamuksen kasvattaminen merkitsee yleensä myös turvallisuustakeiden ja vakuuksien muodostamista. Luottamukseen näyttääkin liittyvän paradoksi. Mitä enemmän luottamusta, sitä enemmän sen läsnäoloa, mikä on epäluotettavaa.

Millaisia näkökohtia yllä mainittujen olemista, tietämistä ja elämistä koskevien kysymysten varaan muodostuva filosofian historia antaa luottamukseen? Yritin etsiä vastausta kysymykseen aloittamalla samalla tavoin kuin jokainen kaltaiseni filosofiaa opiskellut henkilö aloittaa saadessaan eteensä uuden kysymyksen. Ensin katsotaan muutaman englanninkielisen laajan filosofisen artikkelisanakirjan hakusanat confidence, trust ja reliability. Niiden lukemisen jälkeen tutustutaan artikkeleissa mainittuihin tärkeimpiin laajempiin artikkeleihin sekä klassikkoteoksiin. Osoittautui, että aihe ei ole ollut filosofiassa kovinkaan keskeinen. Luottamus ei kuulu sellaisiin filosofisiin paraatiaiheisiin kuin totuus, rationaalisuus tai oikeudenmukaisuus. Filosofit joko olettavat luottamuksen ajattelunsa taustalle tai sitten laiminlyövät sen käsittelyä. Esimerkiksi internetin googlehaun perusteella luottamus liittyy lähinnä taloustieteisiin ja psykologiaan. Tämä on kiinnostavaa, koska professori Lea Pulkkisen mukaan joitakin vuosia esillä olleen termin ’sosiaalinen pääoma’ sijaan on viime aikoina tahdottu puhua nimenomaan luottamuksesta, käsittääkseni siksi, että ihmisten tunteiden ja asenteiden käsitteleminen ekonomisella termistöllä ei ole vaivattomasti nieltävissä. Ehkä esitettyyn terminvaihdokseen sisältyy kuitenkin samanlaisia ongelmia kuin ne, joista tahdotaan irtaantua. Tyypillisimpiä luottamuksen alueita ovat näet pankkilaina eli luotto, luottamus markkinoiden toimintaan ja esimerkiksi luottamus laitteistoihin ja välineisiin. Suutumme, kun kännykkäyhteys ei toimi junassa Kouvolan kohdalla. Elegantti tekninen ratkaisu ikään kuin petti meidät. Hermostumme, jos joudumme odottamaan lentokoneessa kentällä emmekä mene ollenkaan koneeseen, mikäli tiedämme, että se voi pettää meidät.

Filosofian historiassa on kaksi keskustelua, joihin luottamus ensisijaisesti liittyy. Näistä ensimmäinen koskee ihmisen itsekkyyttä ja epäitsekkyyttä ja toinen tietämisemme mahdollisuuksia. Ensimmäistä teemaa koskeva keskustelunavaus on Platonin dialogissa Valtio. Siinä Sokrates keskustelee Platonin isoveljen, Glaukonin kanssa. Glaukon väittää, että ainoastaan rangaistuksen pelko estää ihmistä rikkomasta lakeja ja tekemästä pahaa. Syynä tähän on se, että ihminen on perinjuurin itsekäs olento, jota kiinnostaa vain hänen oma etunsa. Lait ja moraali eivät edesauta yksikön edun ajamista, vaan ovat sen rajoitteita. Glaukon viittaa kertomukseen Gygeestä, joka sai haltuunsa näkymättömäksi tekevän kultaisen sormuksen. Kun Gyges oivalsi sormuksen voiman, hän käytti sitä niin, että vietteli kuningattaren, murhasi kuninkaan ja anasti kruunun itselleen. Glaukonin mukaan kuka tahansa meistä rikkoisi lakeja, jos olisimme samanlaisia ”sormuksen herroja” kuin Gyges.

Sokrates ei hyväksynyt Glaukonin ajatusta ihmisen itsekkäästä luonteesta. Hänen mukaansa itsekkyys johtuu siitä, että sielun alemmat kerrokset ovat ottaneet aseman, joka kuuluisi sielun ylemmille kerroksille, aistejamme ja himojamme kontrolloivalle järkisielulle. Kun valtiossa hallitsee järkevä filosofi ja vastaavasti jokaisen ihmisen sielussa filosofikuningasta vastaava järki, voimme unohtaa negatiivisen ihmiskäsityksen. Monet filosofit ovat kuitenkin uskoneet, että Sokrateen eli siis Platonin ihmiskäsitys on liian idealistinen, liian luottavainen, ja että itsekkäillä voimillamme on vahva sanansa sanottavana elämässä. Ei ole niin, että voisimme luottaa toisten ihmisten järkevyyteen. Pikemminkin on niin, että heidän epäluotettavuutensa tulee ottaa vakavasti elämänsuunnittelun pohjaksi.

Näin esitti esimerkiksi italiainen Niccolo Machiavelli. Teoksessaan Ruhtinas hän väittää, että ihmisistä voidaan yleispätevästi sanoa, että nämä ovat kiittämättömiä valehtelijoita. Jos kohtelet heitä hyvin, et ehkä joudu hyökkäysten kohteeksi, mutta jos itse joudut heikkoon asemaan, kaikki kääntävät sinulle selkänsä. Niinpä viisas ruhtinas valmistautuu sotaan. On ehkä kiinnostavaa huomauttaa, että suomalainen poliittinen historia on Snellmanin jälkeen korostanut, että kansallisvaltioon ja sen kansalaisiin pätee kyllä se, mitä Sokrates sanoo. Valtio on yksilön ja yhteisön moraalisen kehittymisen ja luottamuksen kokonaisuus. Sen sijaan valtion suhteet muihin valtioihin eivät ole luonteeltaan moraalisia. Ulkovalloilta voidaan odottaa koko ajan epäluotettavaa toimintaa. Näin niin sanotuksi poliittiseksi realismiksi kutsuttu poliittinen ajattelu on noudattanut Glaukonin ideaa. Meidän on ajateltava omaa etuamme ja varauduttava siihen, että muihin ei voi tässä suhteessa luottaa. Viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Maailmankansalaisen etiikka Juha Sihvola on ehdottanut muutosta tähän perinteeseen. Hänen mukaansa myös suhteet muihin valtioihin tulisi tulkita moraalisiksi suhteiksi, luottamussuhteiksi.

Glaukonin ja Machiavellin lisäksi filosofian historiassa esiintyy kolmas vaikutusvaltainen ajattelija, joka on muodostanut näkemyksensä ihmisten itsekkyyden ja epäluottamuksen pohjalle. Hän on englantilainen Thomas Hobbes, joka teoksessaan Leviathan muotoilee teorian sopimukseen perustavasta valtiosta väkivaltakoneistona, jossa valta on uskottu voimakkaalle yksinvaltiaalle. Hobbesin yhteiskuntassopimusteorian taustalla on kuvitelma siitä, millainen ihminen olisi ennen yhteiskuntaa niin sanotussa luonnon tilassa. Hobbes olettaa glaukonilaiseen tapaan, että hän olisi puhtaasti omaa etuaan ajava toimija. Tästä seuraa kuitenkin ongelmia. Koska jokainen luonnon tilassa oleva ihminen ajaa vain omaa etuaan, syntyy kaikkien sota kaikkia vastaan. Kaikkien sota kaikkia vastaan ei ole kuitenkaan yksilön itsekkään edun mukaista ja tästä syystä kaikkien kannattaa rajoittaa itsekkään etunsa ajamista. Tämä tapahtuu tekemällä yhteiskuntasopimus sekä luomalla pelotteet, rangaistukset ja kurinpitomenetelmät, joiden avulla itsekkäät ihmiset ajavat etuaan vain omalla tontillaan, mutta ei toisen tontilla.

Modernissa yhteiskuntasopimusperinteessä itsekkään toimijan niin sanotuksi tontiksi on katsottu maa-alue sekä itse hankittu omaisuus. Näitä turvaavat esimerkiksi poliisi ja armeija tai hobbesilainen suvereeni voimamies, yksinvaltias. Hobbeslaisen yhteiskuntasopimuksen ydin lepää siten itsekkyydessä, epäluottamuksessa ja turvallisuuspoliittisissa näkökohdissa. Myös modernissa filosofiassa esitetyt sopimusteoriat, David Gauthierin ja John Rawlsin teoriat, jäsentyvät tästä perinteestä käsin. David Gauthierin mukaan on itsekkään edun mukaista luopua omasta edustaan eli ylläpitää esimerkiksi terveydenhuoltoa ja laajemmin moraali-instituutiota, koska jokainen voi olla joskus heikko. John Rawlsin mukaan taas paras yhteiskuntasopimus on sellainen, jossa huono-osaisimman asema on parempi kuin kaikissa muissa yhteiskuntasopimuksisssa. Niin sanotun tietämättömyyden verhon takana tehdyt yhteiskuntasopimukset ovat nimittäin järkevien itsekkäiden sopijoiden tekemiä. Järkevä itsekäs sopija ajattelee, että koska hän itse voi olla yhteiskunnassa huono-osainen, hänen kannattaa taata huono-osaisille hyvä asema.

Voi kuitenkin kysyä, voitaisiinko yhteiskuntasopimus muodostaa myös epäitsekkyyden ja luottamuksen perustalle. Näistä lähtökohdista käsin aihetta ovat lähestyneet muun muassa David Hume ja Immanuel Kant. Humen mielestä ihminen ei ole sellainen raakalainen kuin Hobbes oletti. Sen sijaan ihminen on sympaattinen, kanssakärsivä olento. Nähdessään toisen hädän, tämä synnyttää ihmisen mieleen hädän kuvan, joka affektoi häntä siten, että hän kokee henkistä kipua. Vaikka Humekin katsoi, että yhteiskunnan on perustuttava omista eduistaan kiinnostuneiden ihmisten väliseen sopimukseen, hän ei korosta yhteiskunnan väkivaltaista roolia Hobbesin tavoin. Sen lisäksi, että ihmisillä on sympatiaa eli kanssakärsimystä tai myötätuntoa, heillä on myös toveruuden kokemuksia, fellow-feelings. Esimerkiksi lupauksen pitäminen synnyttää myönteisiä kumppanuustunteita, joita ihmiset haluavat kokea. Näille kokemuksille rakentuva yhteisöllisyys on Humen mielestä suositeltavin yleinen toimintapa. Hänen mielestään meillä on riittävästi myönteisiä kumppanuuskokemuksia, joita myös tahdomme lisää ja tämän perusteella yhteisön elämä voi rakentua luottamukselle. Ongelmaksi jää vain kysymys, johon Hume ei osaa antaa vastausta. Tämä ongelma on se, että se, mikä on yleisesti totta ei ole välttämättä yksittäistapauksissa totta. Syntyy niin sanottu jäniksen eli vapaamatkustajan ongelma. Joku voi käyttää hyväkseen yleistä luottamusta.

Myös Immanuel Kantin teoria lähtee liikkeelle positiivisesta ihmiskäsityksestä. Kantin mukaan tietoisuutemme, jokaisen aikuisen ihmisen tietoisuus, on muodostunut siten, että suhtaudumme maailmaan moraalisina olentoina. Jokainen ihminen tietää, että on aina ja kaikkialla väärin luvata jotakin, jota ei aio pitää ja että on aina ja kaikkialla väärin valehdella. Tietoisuutemme on ehdoton seuraavalla tavalla. Ensinnäkin haluamme kokea itsemme vapauksiksi ja persooniksi ja toiseksi ymmärrämme, että myös muut ihmiset kokevat näin. Tästä syystä ei ole oikeutettua välineellistää muita ihmisiä vaan kohdella heitä päämäärien valtakunnan kansalaisina, vapaina persoonina. Luottamus perustuu siihen, että olemme tietynlaisia ihmisiä ja että ihmisyys on jotakin samaa kaikille.


2. Tietämisen mahdollisuudet

Toinen luottamukseen liittyvä laaja filosofianhistoriallinen keskustelu koskee inhimillisen tiedon mahdollisuuksia. Hellenistisellä ajalla Ateenassa syntyi filosofinen ajattelutapa, joka opetti, että ihminen saavuttaa mielenrauhan, ataraksian, kun hän pidättäytyy todellisuutta koskevista uskomuksista. Näkemystä ryhdyttiin kutsumaan skeptismiksi ja sen edustajia skeptikoiksi. Skeptikoista tunnetuimmat olivat Pyrrhon, Arkesilaos ja Sekstus Empeirikos. Diogenes Laertios, jonka teoksen Merkittävien filosofien elämät ja opit ansiokas Marke Ahosen suomennos, josta seuraava lainaus on, ilmestyi pari vuotta sitten, kirjoittaa Pyrrhonista:

Pyrrhon, elisläinen, oli Pleistarkhoksen poika, kuten Diokles kertoo. Apollodoros sanoo Aikakirjoissa, että hän oli aluksi maalari, ja hänen opettajansa oli Bryson Stilponin poika, kuten Aleksanteri sanoo Perimysjärjestyksessä. Sittemmin hänestä tuli Anaksarkhoksen oppilas, ja hän seurasi tätä kaikkialle. Näin hän pääsi tutustumaan jopa Intian alastomiin viisaisiin ja maageihin. Tältä pohjalta hän näyttää harjoittaneen erinomaisen jaloa filosofian muotoa, johon kuului oppi asioiden tavoittamattomuudesta sekä kannanotosta pidättäytyminen, kuten Askanios Abderalainen kertoo. Hänen mukaansa ei ole mitään kaunista tai rumaa eikä mitään oikeudenmukaista tai epäoikeudenmukaista. Ylipäänsä mitään ei ole todellisuudessa olemassa, ja ihmiset tekevät kaiken vain tavan ja tottumuksen vuoksi, sillä mikään ei ole sen enempää tätä kuin tuotakaan. (suom. Marke Ahonen 2002, 350-351).

Diogenes Laertioksen teos on ollut vuosisatoja huonossa maineessa, joskin se on viime vuosikymmenten aikana parantunut. Lainattu kohta on kuitenkin yksi niistä, joita on jonkin verran oikaistava. Väitteet, että mikään ei ole oikeudenmukaista ja mikään ei kaunista tai että mikään ei ole todellisuudessa olemassa, on eräiden Platonin Akatemiassa hieman ennen ajanlaskun alkua vaikuttaneiden dogmaattisten skeptikoiden edustama ajatus. Pyrrhonilaisen skeptisismin, jota muun muassa Sekstus Emperikos edusti, mukaan tiedon mahdollisuutta ei voi sen paremmin kieltää kuin myöntääkään. Emme tiedä, tiedämmekö mitään.

Epäily ja monet antiikin skeptismistä esitetyt näkökohdat muodostuivat merkittäväksi myös uuden ajan tieteelle ja filosofialle. Uuden ajan tieteen peruskirjana pidetty Rene Descartesin Metodin esitys lähtee liikkeelle siitä, että kaikkea on epäiltävä, kunnes löytyy jotakin, jota ei voi enää epäillä. Descartesin tunnettu lausahdus cogito ergo sum sisältää näkemyksen, jonka mukaisesti epäilyssä on varmaa se, että on joku joka epäilee: jos epäilen kaikkea, en voi epäillä sitä, että epäilen. Siihen, voiko epäilevä tietoisuus uskoa mitään itsensä ulkopuolisista asioista, Descartes vastaa arvoituksellisesti, että Jumala ei petä meitä. Muita epäilijöitä ja ulkomaailmaa koskeva tieto on uskottavaa, koska tiedon lähteenä on luotettava auktoriteetti.

Ajatus luotettavasta tiedon lähteestä on muodostanut pohjan klassiselle ja myös kumoamattomalle, siis pätevälle skeptiselle argumentille. Se on seuraava. Jos kuvittelet olevasi se, joka olet, mistä tiedät, ettei ole niin, että itse asiassa olet ilkeän tiedemiehen valmistamassa myrkkyliuoksessa lipuva organismi, jossa myrkky synnyttää virheellisiä havaintoja ja uskomuksia. Tai, entäpä jos kaikki on vain unennäköä. Se, että näin ei olisi, ei ole rationaalisesti todettavissa. Argumentti on siis pätevä. Mihinkään ei voi tästä syystä luottaa.

Yllämainittu demoniargumentti on niin sanotun terveen järjen argumentin tausta. Sen kehittivät aikaisemmin Thomas Reid ja myöhemmin G. E. Moore. Moore ajatteli, että demoniargumentti on niin sanotun niin sanotun terveen järjen, common sense, vastainen. Mooren mukaan on lukemattomia asioita, jotka henkilö sekä tietää että tietää muidenkin tietävän. Näitä ovat tieto, jonka mukaisesti maa on pallo, mielen ulkoinen maailma on olemassa ja että muilla henkilöillä on tietoiset mielet. Filosofianhistoriallisesti tunnetun tarinan mukaan Moore ojensi kätensä ja lausui: tiedän, että tämä on käsi.

Tarina kiinnitti Ludwig Wittgensteinin huomiota. Hänen ennen kuolemaansa kirjoittamansa muistiinpanot, jotka julkaistiin nimellä Varmuudesta, pyrkivät osoittamaan, että Moore on väärässä. Wittgensteinin mielestä Mooren lause ”tiedän, että tämä on käsi”, on mieletön. Oikein olisi sanoa: ”tämä on käsi”. Wiitgensteinin mielestä Moore oli syyllinyt virheellisen tiedon käsitteen käyttämiseen siellä, missä olisi pitänyt puhua varmuudesta. Hänen mukaansa varmuus perustuu siihen, että olemme perineet useita uskomuksia, joiden varassa toimimme. Elämämme osoittaa, missä varmuutemme on. Jos astun ulos ovesta, olen varma, että ovi on olemassa ja sen takana on jotakin. Sen sanominen, että tiedän oven olevan olemassa ja tiedän, että sen takana on jotakin, johtaa loputtomiin filosofiin ongelmiin, jotka eivät ole elämän kannalta mielekkäitä.

Wittgensteinin varmuuden käsite tulee lähelle luottamuksen käsitettä siten, että se on jonkinlainen psykologinen ja elämän käytäntöihin liittyvä käsite. Se liittyy myös siihen, että koko tietämisemme voidaan ajatella sellaiseksi, ettei sen pohja ja tausta ole analysoitavissa. Tällaista näkemystä on edustettu foundationalistisen tietoteorian piirissä. Sen mukaan rationaaliset uskomuksemme pohjautuvat perususkomuksiin, joita ei voida todistaa oikeiksi tai vääriksi. Tällaisia perususkomuksia ovat esimerkiksi käsityksemme ajasta ja paikasta. Foundationalismista poikkeava tietoteoria on evindentialismi, jonka mukaisesti uskomustemme tulisi perustua todisteaineistoon.

Sekä foundationalismiin että evidentialismiin liittyy ongelmia. Ongelmat ovat olleet yksi syy 1900-luvun loppupuolella käydylle keskustelulle, jota on tunnetun elokuvan nimeä mukaillen kuvattu Tieteiden sodaksi, Science Wars. Keskustelun seurauksena on se, että ei ole olemassa sellaista tiedon ja tieteen käsitettä, jota niin sanottu tiedeyhteisö kannattaisi yksimielisesti, vaan on olemassa erilaisia keskenään yhteensopimattomia koulukuntia. Ei ole myöskään mitään tieteellistä kaikkien tieteentekijöiden hyväksymää teoriaa, jonka mukaan tieteellä tulisi olla yhteiskunnassa ja kasvatuksessa merkittävämpi rooli kuin muilla uskomuksen muodostamisen tavoilla. Tämä tilanne on hyvä tiedostaa, kun pyrkii muodostamaan itselleen käsityksen tieteen tuloksista. 1900-luvun alkupuolen naiivi tieteellinen realismi, jonka valossa tieteen tuloksia lienee usein luettu, on sekä siitä poikkeavia tieteenteoreettisia käsityksiä kannattavien että myös tieteellisen realismin täsmennettyjä muotoja kannattavien teoreetikkojen kiistämä näkemys. Esimerkiksi suomalaisessa keskustelussa Ilkka Niiniluoto on puolustanut korjattua tieteellisen realismin näkemystä. Hänen mukaansa tieteeseen kannattaisi suhtautua kriittisen realistisesti olettaen, että ainakin osa todellisuudesta on ihmismielestä riippumatonta, että totuus on edelleen keskeinen tieteellinen kategoria, mutta se on vaikeasti saavutettavissa ja jopa parhaat tieteelliset teoriat saattavat olla epätosia siten, että itseään korjaavan tieteen tulokset ovat pikemminkin totuutta lähestyviä tai totuudenkaltaisia kuin varsinaisia totuuksia.

Niiniluodon näkemys on nykyisen keskustelun viitekehyksessä tieteeseen voimakkaimmin luottavasta päästä teorioita. Kun siinä oletetaan, että tieteelliset tulokset osuvat totuuden suhteen suurin piirtein sinne päin ja että niistä parhaimmatkin voivat olla virheellisiä, tämä merkitsee sitä, että esimerkiksi kosmologiset teoriat maailmankaikkeuden synnystä ja rakenteesta tai luonnontieteelliset teoriat elämän kehityksestä saattavat hyvinkin olla virheellisiä. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että meidän on mielekästä jäsentää elämäämme parhaiden tieteellisten teorioiden avulla, mutta tieteen käyttäminen erehtymättömänä auktoriteettina on perusteetonta. Emme voi enää sanoa, kuten 1900-luvun alussa, että Newtonin tai Darwinin mukaan asia on näin ja piste. Pikemminkin meillä on perusteita sanoa, kuten Nobelfyysikko Richard P. Feynman, joka kirjoitti vaimolleen fyysikkokonferenssista (Lainaus Kari Enquist ja Jukka Maalampi, Tyhjästä syntynyt, WSOY, 177-178):

”Minä en saa mitään irti tästä konferenssista. En opi mitään. Koska kokeita ei ole, tämä tutkimusalue ei ole aktiivinen, joten vain harvat parhaista kykenevät työskentelemään sen parissa. Tulos on se, että täällä on leegioittain nuijia (126) eikä se ole hyväksi verenpaineelleni: niin typeriä asioita tuodaan julki ja keskustellaan vakavasti, että joudun aina kiistoihin istuntojen ulkopuolella (esimerkiksi lounaalla) kun joku kysyy minulta jotakin tai alkaa kertoa ’työstään’. ’Työ’ on aina (1) täysin käsittämätöntä, (2) epämääräistä ja epäselvää, (3) jotakin oikeaa mutta itsestään selvää, joka on työstetty pitkällä ja vaikealla analyysillä ja esitetty tärkeänä löytönä, tai (4) esittäjänsä typeryyteen perustuva väite, että jokin ilmeinen ja oikea seikka, joka on tarkistettu ja yleisesti hyväksytty jo vuosia, olisikin itse asiassa väärä (nämä ovat pahimmat: mikään argumentti ei vakuuta idioottia), (5) yritys tehdä jotakin todennäköisesti mahdotonta, mutta samalla hyödytöntä, joka lopussa paljastuu epäonnistuneeksi…, tai (6) työ on selvästi väärin. Muistuta minua etten enää osallistu gravitaatiokonferensseihin.”

3. Uskonnollinen luottamus

Se, voimmeko luottaa toisiin ihmisiin ja voimmeko rakentaa yhteisölliset käytänteemme luottamuksen varaan riippuu filosofianhistoriallisessa valossa siitä, mitä ajattelemme ihmisestä ylipäänsä. Tarjolla on käsitys ihmisestä omaa etuaan ajavana olentona ja toisaalta käsitykset sympaattisesta kumppanista ja vapaasta persoonasta, joka kunnioittaa toisten vapautta. Se, voimmeko luottaa uskomuksiimme ja saada maailmasta tietoa, on monin tavoin kyseenalaistettu näkemys, jota voi koettaa puolustaa sillä, ettei täydellinen epäilys ole ihmisten käytänteiden mukainen suhtautumistapa. Nähdäkseni luottamuksen tueksi annetut vahvimmat filosofiset vastaukset ovat fellow feeling ja common sense.

Viittaan lopuksi lyhyesti teologianhistoriaan ja esitän muutaman huomautuksen uskonnollisesta luottamuksesta.

Tunnetuin teologianhistoriallinen luottamuksen tietoteoreettista ulottuvuutta kokseva keskustelu on Augustinuksen teoksessa Contra Academicos. Augustinus esittää siinä muotoillun idean myös teoksissa De Trinitate ja De Civitate Dei. Niin sanotun si fallor, sum – koska erehdyn, olen –argumentin rakenne on seuraava: Jos Augustinus uskoo jotakin virheellisesti, pitää paikkansa, että ainakin virheellisesti uskova on olemassa eli siis Augustinus on olemassa. Jos Augustinus on olemassa, hän ei usko virheellisesti, että hän on olemassa. Näin on erehtymätöntä tietoa siitä, että henkilö on olemassa.

Uskonnollinen usko on asenne, jossa luottamuksen kohteena on luonnollisten kohteiden sijasta yliluonnollinen kohde. Tämä kohde ei kuulu rationaalisen eikä tieteellisen keskustelun alueelle. Jopa ne, jotka ovat uskoneet, että Jumalan olemassaolosta voi keskustella rationaalisesti, hyväksyvät tämän. Niinpä Tuomas Akvinolainen, joka uskoi, että Jumalan olemassaolo on todistettavissa luonnolliselle järjelle, esitti, että filosofian lisäksi tarvitaan teologiaksi nimitetty tiede, jonka tehtävä on selvittää sitä, millainen ja kuka Jumala on. Tätä ei voida hänen mukaansa saada selville filosofian ja tieteen avulla. Jos Tuomaan ajatusta soveltaisi maalliseen keskusteluun, se on valaiseva seuraavassa merkityksessä. Luottamus ei ehkä ole lainkaan tieteellinen eikä rationaalinen kysymys. Se on pikemminkin ideologinen ja elämänkatsomuksellinen psykologinen ilmiö.

Sellaisena sitä on käsitelty myös teologiassa. Luterilaisen teologian mukaan kristillinen usko muodostuu kolmesta ainesosasta. Näitä ovat niin sanottu historiallinen tieto, notitia, joka sisältää uskonnollisia väitteitä kuten esimerkiksi väitteitä Jeesuksen elämästä. Lisäksi uskoon liittyy totenapitäminen, assentia, joka hyväksyy historiallisen tiedon todeksi. Kolmanneksi usko on affekti, jota nimitetään nimellä fiducia, luottamus. Usko tai luottamus on varmuutta muistuttava tunne siitä, että uskonnolliset totuudet pätevät näihin totuuksiin sitoutuvaan henkilöön.

Luterilaisen teologian mukaan luottamus eli usko syntyy yliluonnollisen voimavaikutuksen seurauksena. Tämä on kiinnostaa sikäli, että tämän ajattelutavan mukaisesti luottamus ei synny todisteiden ja argumenttien perusteella. Voi olla, että muutkaan luottamuksen muodot eivät ole synnytettävissä todisteiden ja argumenttien perusteella, vaan että ne syntyvät psykologisina prosesseina ihmisen ulkoisten vaikutteiden voimasta.