Papillisia keskusteluita

Pidin kapitulissa kurssia papistolle 1500-luvun teksteistä.

Siinä lopussa tuli sitten keskustelua siitä, että mitä on armo ja anteeksiantamus ja onko se niin, että Lutherin kysymys "mistä löydän armollisen Jumalan" ei ole niin sanotun nykyihmisen kysymys.

Tuohon viimeiseen totesin, että "mistä löydän armollisen Jumalan" ei oikein näytä Lutherin omankaan kysymyksen pihviä. Hänen ongelmansa luostarissa, jossa hän oli mallimunkki, liittyivät rippikäytäntöön.

Keskiaikaisessa ripissä erotettiin viimehetken katumus ja rakkauden katumus. Viimehetken katumus on tehty kiirastulen ja helvetin pelosta. Keskiaikaisen rippiteologian mukaan henkilö ajattelee siinä ensin itseään ja sitten vasta Jumalaa.

Rakkauden katumuksessa katuva sitä vastoin katuu sielunsa syvyyksissä sitä, miten suuresti hänen syntinsä loukkaavat Jumalan rakkautta. Rakkauden katumuksen kautta henkilö hylkää itsensä ja rakastaa Jumalaa Jumalan itsensä takia.

Luther ei löytänyt itsestään tällaista epäitsekästä rakkauden syvyyttä. Hän koki itsensä kelvottomaksi, koska hän jäi vain viimehetken katumuksen tasolle, itsensä pelastamisen, itsekkyyden tasolle.

Kun hän myöhemmin sanoo, että "tuon rakkauden sijalle me asetamme uskon", hän tarkoittaa, että henkilöllä ei ole luonnollisia mahdollisuuksia rakastaa Jumalaa Jumalan itsensä takia ja kulkea rakkauden syvyyteen. Sitä ei voida häneltä vaatia. Se voidaan vain uskossa antaa.

Varmasti tämäkin kuvio on monen näkökulmasta kaukainen. Vai onko, onko itsekkyyden ja epäitsekkyyden kysymys kovinkaan kaukainen ja onko muka niin, että ihmiset eivät juuri tällä akselilla mittaa mielensä puhtautta?

Lausuin, että armon ja pelastumisen kysymys esiintyy nykyisin profaanimpaa tietä ja profaanimmassa muodossa kuin 1500-luvulla. Pelastuminen on yhteisöön kuulumista. Ja yhteisöön kuulutaan täyttämällä tietyt vaatimukset, jotka ovat melko armottomia. Nämä vaatimukset ovat ensisijaisesti työelämän ja sen taustalla olevien arvojen asettamia vaatimuksia. Taustalla olevat arvot ovat ensisijaisesti taloudellisia.

Me elämme anekaupan maailmassa sikäli, että kasvu, tuotto ja kaiken hinnoittelu värittävät todellisuutta. Sielu on tuotteistettu.

Mitä anteeksiantaminen merkitsee tällaisessa maailmassa?

Anteeksiantamisen merkitys ei ole yksiulotteinen kielletyn teon peittäminen. Termin merkitys on laajempi siten, että se voi liittyä myös esimerkiksi velan unohtamiseen.

Anteeksiantaminen liittyy myös sovitukseen, joka Helsingin Sanomien mukaan ei ole pappien suosiossa.

Luulen, että sovitus on kyllä pappien suosiossa, mutta ei sen se tulkinta, jonka Anselm Canterburyläinen esitti.

Sovitus on voinut tarkoittaa historian aikana useita asioita. Antiikissa, Uuden testamentin aikana, kyseessä on kosminen draama, jossa taivaan valtias suorittaa strategisen iskun pahan valtojen keskukseen ja kirkastaa kaiken taivaan. Anselmille sovitus on Jumalan mielessä olevan ristiriidan sovittamista. Jumala on oikeudenmukainen ja rakastava. Ihmisen synnin takia hän ei voi rakastaa. Kristus ottamalla päälleen tämän synnin sovittaa Isän mieleen syntyneen ristiriidan. Tämä juridinen sovitusoppi on ollut kenties se, mikä on aiheuttanut monissa vierauden tunnetta. Petrus Lombarduksen mukaan sovituksessa on kyse psykologisesta, terapeuttisesta, lohduttavasta asiasta. Hajonnut ihmisen mieli sovittuu Kristuksen lempeyden ja laupeuden voimasta.

Nämä tällaiset ovat papiston työkaluja. Papiston liikkumavara toteutuu teologianhistoriallisten ratkaisujen rajoittamassa piirissä, josta pappi voi valikoida erilaisia tulkintoja olosuhteiden nostaman tarpeen perusteella. Teologianhistoria sisältää mahdollisuuksia erilaisiin korostuksiin ja painotuksiin asioista, joiden sisältö kuitenkin pysyy samana näiden korostusten vaihtuessa.

Uskoa on eri väristä.