Soitin äsken Saaren Juholle ja kuulin, että pitkään valmisteltu kirjamme on vihdoin painossa. Mainostanpa sitä tässä.
Olen kirjoittanut artikkelikokoelmaan kirjoittajien kanssa pidetyssä seminaarissa sovitusti artikkelin Virpi Mäkisen kanssa. Artikkeli on nimeltään "Suomalaisen hyvinvoinnin köyhyys ja rikkaus".
Pääväittämiä tuossa artikkelissa:
Hyvinvointi on moniulotteinen termi, jolla on suhde moraaliseen hyvinvointiin (eudaimonia). Näin hyvinvoinnin tarkastelemisen kannalta on riittämätöntä palauttaa se vain terveydelliseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen elämänpiiriin.
Paras hyvinvointiteoria on aristoteelinen hyvinvointiteoria.
Rikkauden paradoksi on se, että taloudelliseen kasvuun liittyy suhteellisen köyhyyden kasvu. (Suomessa ei ole mainittavasti absoluuttista köyhyyttä, mutta suhteellista köyhyyttä eri seurauksineen on lisääntyvästi).
Köyhyyden paradoksi on se, että köyhyyteen liittyy elämää rikastavia elementtejä.
Historiallinen esimerkki köyhyyden paradoksista on fransiskaaninen köyhyysteoria, jonka pohjalle myös moderni hyvinvointivaltioajatus kehkeytyi. Fransiskaanit kieltäytyivät Assisin kaupungissa tehdyn sopimuskirjan noudattamisesta. Sopimuskirjassa oli sovittu sitoutumisesta rikastumiseen ja menestymiseen. Fransiskaanit sitoutuivat köyhyyteen ja loivat myös uuden työnteorian, jossa työn mielekkyys syntyy muista tekijöistä kuin taloudellisesta menestymisestä. Uuden teoriansa myötä heistä tuli haluttuja työntekijöitä, erityisesti kaupallisella alalla, mikä oli heille ongelma, koska he olivat sopineet, että eivät koske rahaan.
Suosituin julkinen hyvinvointiteoria eli hyvinvoinnin arvioiminen taloudellisen kasvun avulla on yksiarvoteoria. Kaikki muut moraaliteoriat ovat moniarvoteorioita. Teoria, jonka mukaan onni ja onnettomuus on sidottu siihen, pääseekö henkilö osalliseksi taloudellisen kasvun hedelmistä on arvioitava uudelleen. Onnen avaimet liittyvät kohtuullisuuden ajatukseen.
Kustantajan, Gaudeamuksen, sivuilla, kirjaa mainostetaan näin:
"Oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa
Juho Saari & Anne Birgitta Yeung (toim.)
Oikeudenmukaisuus on samanaikaisesti sekä politiikan teon ennakkoehto että sen seuraus. Epäselvää kuitenkin on, mitä käsitteellä tarkoitetaan ja voidaanko sitä hyödyntää empiirisessä tutkimuksessa ja käytännön politiikassa. Oikeudenmukaisuutta - erityisesti sen toteutumista - on myös huomattavasti vaikeampaa arvioida kuin esimerkiksi kilpailukykyä. Tässä teoksessa tunnetut suomalaiset oikeus- ja taloustieteilijät, filosofit sekä yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan tutkijat kirjoittavat sekä periaatteellisista oikeudenmukaisuusteoriaan kytkeytyvistä teemoista että oikeudenmukaisuuteen kytkeytyvistä arjen ilmiöistä. Aiheina ovat muun muassa vapaus, kannustaminen, omistaminen, tulonjako, markkinat, terveys, alueellinen kehitys, vähemmistöt ja ulkopolitiikka. (Kirjoittajina mm. Pentti Arajärvi, Eerik Lagerspetz, Anneli Juntto ja Jaakko Kiander.) "
Juho Saari & Anne Birgitta Yeung (toim.)
Oikeudenmukaisuus on samanaikaisesti sekä politiikan teon ennakkoehto että sen seuraus. Epäselvää kuitenkin on, mitä käsitteellä tarkoitetaan ja voidaanko sitä hyödyntää empiirisessä tutkimuksessa ja käytännön politiikassa. Oikeudenmukaisuutta - erityisesti sen toteutumista - on myös huomattavasti vaikeampaa arvioida kuin esimerkiksi kilpailukykyä. Tässä teoksessa tunnetut suomalaiset oikeus- ja taloustieteilijät, filosofit sekä yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan tutkijat kirjoittavat sekä periaatteellisista oikeudenmukaisuusteoriaan kytkeytyvistä teemoista että oikeudenmukaisuuteen kytkeytyvistä arjen ilmiöistä. Aiheina ovat muun muassa vapaus, kannustaminen, omistaminen, tulonjako, markkinat, terveys, alueellinen kehitys, vähemmistöt ja ulkopolitiikka. (Kirjoittajina mm. Pentti Arajärvi, Eerik Lagerspetz, Anneli Juntto ja Jaakko Kiander.) "
16 kommenttia:
oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa tuntuisi olevan helpompaa kuin missä tahansa muualla, mutta uusi termi onkin Arjen hyvinvointi
Tesseris
Millainen arki on kyseessä?
Minä luin pari vuotta sitten Juha Siltalan (sen ex-alavuslaisen) kirjan Työelämän huonontumisen lyhyt historia, joka sai minut aika vakuuttuneeksi itse asiasta.
Onhan jokaisella myös omakohtaisia kokemuksia.
Siltala käytti esimerkkinä amerikkalaista sosiologia Barbara Ehrenreichiä, joka pestautui pariin työhön ja huomasi ettei niillä tullut toimeen.
Käsittääkseni Siltala on körtti, mutta en ole varma, ainakin hän on ollut puhumassa körttiseuroissa, semmosissa isommissa.
Onnea kirjalle!
rikkauden paradoksi on se, että siihen liittyy elämää köyhdyttäviä ja amputoivia elementtejä.
rikkau(i)den paradoksi on myös kuin hölmöläisten peiton pidennys: peitto se ei vain pitene, vaikka kuinka ahkerasti ompelisi.
Ripsa
Körttiläästen lapsia Nurmoostahan se Siltalan Juha on. Ylittämätön kielenkäyttäjä, mielestäni, ja terävä näkijä, joskin joskus kärjistää parodioiden asioita siten, että muuttuu esitykseltään hieman siihen suuntaan kuin historianprofessorinvirkansa edeltäjä, Topelius.
Oikeudenmukaisuus on hyvinvointivaltiossa aina eri intressipiirien välillä tehty kompromissi (jonkun verran riipuu tietysti hallituskokoonpanosta), jonka seurauksista sitten riidellään loputtomasti eri oikeusistuimissa - nimenomaan siksi, että etenkin sosiaalilait pyrkivät olemaan 'oikeudenmukaisia' kompromisseja, joiden valmisteluissa on yritetty ottaa huomioon kaikki osapuolet.
Tämä ei kuitenkaan käytännössä takaa, että kaikki saisivat tarpeittensa mukaan vaan, että kukaan ei saa kuin normin mukaisen 'osuutensa', ja että harkinnanvaraisuutta voidaan soveltaa melko mielivaltaisesti.
Siten oikeudenmukaisuuden toteutuminen jää puolitiehen.
Byrokratiasta ja paperisodista, joiden keskelle avustuksia hakeva joutuu, on ajoittain lähes ylivoimaista selviytyä vaadittavalla tavalla.
Ainakin moni sairas vanha ihminen joutuu sen tosiasian eteen, että hän ei enää jaksa eikä myöskään enää välttämättä tiedä, miten byrokratian labyrintin Minotaurusta tulisi 'ruokkia', jotta se ei iskisi hakemuskaavakkeeseen leimaa 'hylätty' kerta toisensa jälkeen.
*
Parempihan tämäkin systeemi tietysti on kuin esim. Putinin 'oikeudemukaisuus', jossa niille annetaan, jotka nuolevat tarpeeksi nöyrästi ja uskollisesti vallan saappaita.
Valitettavasti näiden ihmisten itsenäisyys on lopullisesti mennyttä.
Edut, joita he lojaalisuudestaan saavat, katoavat kuin tuhka tuuleen sinä hetkenä, kun epäilyksen varjo lankeaa heihin.
Stalinin ja ylipäätään totalitarismin henki elää Venäjällä yhä edelleen.
*
Ja mitä USA:han tulee, niin rahalla saa ja hevosella pääsee.
Keskiluokka joutuu kuitenkin tekemään enemmän työtä kuin 1970-luvulla säilyttääkseen aiemman elintasonsa.
Kun bruttokansantuote on noussut ja keskiluokan työn määrä lisääntynyt ilman, että se olisi nostanut ko. luokan elintasoa, vahvistaa tämä vertailu päätelmän, jonka mukaan palkkaerot ja ylipäätään taloudellinen eriarvoisuus ovat lisääntyneet USA:ssa (väittää ymmärtääkseni Juha Siltala).
rauno,
koska pidän sinua sekä ajattelevana että ymmärtävänäkin ihmisenä, niin kysyn, että oletko miettinyt tätä oman yhteiskuntamme totalitarismia? kun viittasit tuossa putinin venäjään.
Rane
Viimeinen juttu USA:sta on kiinnostava, koska Suomessa on 1990-luvun puolivälistä alkaen syntynyt kahtiajakautumista. Stakes julkaisi selvityksen Suomalaisten hyvinvointi 2006. Sen tulos on lyhyesti, että yleisesti ottaen asiat ovat hyvällä tolalla, mutta nuorten henkiset ongelmat ovat huomattavasti kasvaneet, lapsiperheiden asema on heikentynyt ja ns. suhteellinen köyhyys lisääntynyt.
hirlii
Olen miettinyt, mutta kysymys on liian monisyinen, jotta ryhtyisin siihen tässä 'täsmävastaamaan'.
Joka tapauksessa vapaus ei ole mikään yksiselitteinen asia hyvinvointivaltiossa(kaan).
Sillä on hyvin usein seurauksia, jotka nimenomaan oli tarkoitus voida välttää ja kumota liberalismin ja demokratian myötä.
Tai sanotaan, että nuo seuraukset ilmenevät tavoilla, joita ei tunnisteta ja tiedosteta totalitaarisiksi.
Esimerkiksi suurin osa tv:n sarja-ohjelmista palvelee pikemminkin aistien ja ajattelun turruttamista sekä mystifioimista markkinoitten orjuuteen kuin niiden motivoimista ja virikkeellistämistä itsenäiseen ja kriittiseen reflektointiin.
Tämä on piilevää totalitarismia, vaikka oikeastaan ihmiset tekevät liberaalissa demokratiassa 'sen itse' eli rakentavat vapaaehtoisesti oman vankilansa...
Nietzsche puhuu 'viimeisistä ihmisistä', jotka keksivät onnen. Itse asiassa he keksivät laiskan ja typerän elämäntavan, joka on itse oma oikeutuksensa.
Foucault unohtaa kokonaan tämän puolen Nietzschestä identiteettitekniikoista kirjoittaessaan.
Aristoteelinen hyvän elämän ja eudaimonian periaate sekä Nietzschen estetismi latistuu Foucault'lla muodiksi ja imadotrendeilyksi.
Minä kutsun sitä vapaaehtoiseksi itsensä orjuuttamiseksi.
*
Luterilainen ristin teologia sopii paradoksaalisella tavalla erinomaisesti viimeisille ihmisille: on turvallista kokea itsensä kadotetuksi keskellä hyvinvointia.
Kalvinistit taas kokevat itsensä pelastetuiksi keskellä hyvinvointia, mutta näissä molemmissa pelastustulkinnoissa on kyseessä mitalin kaksi eri puolta: ihmiset huijaamassa itseään pelastusvarmuutta etsiessään.
Siksipä lopulta ehkä vain houkat ovat ainoita 'rehellisiä' uskovia. He ymmärtävät, miten mielettömän suuri jännite 'tapauskon' tai narsistisen fideismin sekä vapauttavan (mitä se sitten lieneekin) pelastusvarmuuden välillä lopulta vallitsee.
Mutta en fideismikritiikissäni mene kuitenkaan kumoamaan Kierkegaardin ajatusta siitä, että uskon Jumalaan voi (mahdollisesti) saavuttaa vain olemalla subjektiivisesti intohimoisen kiinnostunut totuudesta - ei objektiivinen kuten Pilatus.
Ja että tässä subjektiivisuudessa ei ole kyse sokeasta heittäytymisestä irrationaaliseen vaan henkilökohtaisesta ja perustellusta 'sitoutumisesta' Jumalan rakkauden 'vaikutuspiiriin' - Augustinuksen tapaan.
Kieltämättä usko tietyssä mielessä kumpuaa siitä, kun objektiivinen järki romahtaa ja ihmiselle ei jää muuta kuin epätoivonsa - ja subjektiivinen järkensä.
Ehkä tämä on analogista ristin teologialle, mutta Kierkegaard vie epätoivon kokemisen äärimmäiseen pisteeseen ja väittää, että se on meidän ainoa toivomme.
Kierkegaard ei siis tee kalvinistista 'U-käännöstä' äärimmäisen epätoivon edessä kuten luterilainen kirkko tavara-armoineen.
Paavalille sanoisin, että heikkoudellakin kerskaaminen on yhtä kaikki ylpeilyä: vähän samaa kuin järjestettäisiin kilpailu siitä, kuka on vaatimattomin. Tällainen pröystäily omalla uskollaan kuuluu Aristofaneen komediaan.
*
PS. Nietzschellä oli individualismissaan aika lailla samantyyppinen käsitys ihmisen ja todellisuuden suhteesta kuin Kierkegaardilla joskin täysin eri kontekstissa.
Rane
Joo, tuohon heikkoudesta kerskaamiseen liittyy tämä paradoksi: joka itsensä alentaa, se itsensä ylentää. Tulisiko siis ylentää itsensä ettei alentaisi itseään pelkistä hyötysyistä? Ja tätä peliä sitten ad infinitum.
Petri
Emme ehkä voi suoranaisesti valita sitä, olemmeko uskossamme nöyriä vai ylpeitä.
Meillä kun on jokaisella oma luontomme ja taipumuksemme, jotka vaikuttavat jossain määrin myös älyllisiin valintoihimme.
Kyse on joka tapauksessa (pelastus-)Varmuuden etsimisestä - ja sen (ainakin hetkellisestä) löytämisestä.
Entä mitä on Varmuus? Oli mitä oli, mutta se, joka on varma, ei taatusti ole vain nöyrä tai ylpeä. Hän on 'tasapainossa'.
Enempää en sano, koska pelkkä rationaalinen päättely ei riitä, ja koska minulta puuttuu empiiristä evidenssiä asiasta..;)
Ei tämä Virpi Mäkinen ole Jyväskylän likkoja, jos tuommoista saa kysyä.
A-K.H
Ei ole. Alunperin Tampereelta. Nykyisin Helsingin yliopiston sosiaalietiikan lehtori ja tutkija, harvoja kanonisen oikeuden tuntijoita maailmassa, kirjoittanut suomeksi teoksen Keskiajan aatehistoria.
@ j
ymmärsin, että työn arki
oikeus laiskuuteen kuten soininvaara & foucault
oikeudenmukaisuus siinä mielessä
hitaudella ja ajankäyttöni jakoperusteisiin nojaten, kiitän vasta nyt raunoa: vaikka et halunnut vastata totalitarismi kysymykseeni niin vastasit silti.
ja syntyi siellä näköjään muitakin ajatuksia.
totalitarismi on kiintoisa kehitysvaihe ihmisyhteisöissä ja yhteiskunnissa. fasismi ja stalinismi lienevät eräs ilmiö. mutta modernissa maailmassamme riittää myös näitä näköpisteitä.
Lähetä kommentti