On ollut sydän pakahtua BIS-yhtiön The Essential Sibelius –kokoelman ehdittyä tänne Siperian esikartanoon. Kokoelmassa on 15 levyä, ei vielä koko tuotanto, mutta lähes kaikki oleellinen, jopa Jannen 10-vuotiaana säveltämä ensimmäinen sävellys Vesipisaroita, joka on kyllä musiikkia.
Ne täytyy nyt kuunnella, sillä palausoikeus ei ole ikuinen, on tarkastettava kunto. Siitä horjuu suorempikin varsin, varsinkin jos kasvuiässä 8-14-vuotiaana on muovautunut emotionaalisilta peruskokemuksiltaan tämän musiikin sävelmaailman myötäisesti.
Olen ehtinyt kuunnella Kullervon, lauluja, Karelia-sarjan, Lemminkäisen, ja mitä vielä… Pianotöistä suosittelen Impromptua b-molli sekä Kyllikkiä kaikille. Tuli mieleen Chopin, kummallista kyllä. Huomasin, että Glenn Gould sanoo esseessään Sibeliuksen pianomusiikista samaa. Lisäksi hän lausuu, että siitä puuttuu kaikenlainen neoklassinen nenäkkyys. Siinä kaikki mikä on soi, hayndnilaisilta pohjilta.
Ryhdyin katsomaan, onko Tawaststjernan, joka väitteli Sibeliuksen pianoteoksista, juhlakirjassa mitään aiheesta. Ei ollut. Sen sijaan huomasin mielenkiintoisen Antero Karttusen artikkelin ”Tempokäsitysten muutoksista Jean Sibeliuksen sinfonioiden äänilevytyksissä”.
Tulokset ovat imponoivia. Sibeliusta soitettiin ennen vauhdikkaasti, 70-luvulla hitaasti. Vauhdikkaita kapellimestareita olivat Kajanus ja Schneevoigt sekä Toscanini. Olivatko he hieman tuollaisia Chaplinin sirkustirehtöörin tapaisia heppuja (Chaplin muuten käyttti Sibeliusta taustamusiikkina)? Erityisen hitaita dirigenttejä ovat semminkin Karajan ja Bernstein. Myös suomalaiset, Kamu ja Berglund ovat suosineet hidasta tulkintaa.
Onko maailma siis rauhoittunut, onhan siinä enemmän Sibeliusta tultaessa 1930-luvulta 1970-luvulle vai kiihtynyt siten, että se edellyttää rauhallisemman soiton?
Karttunen kertoo, että suosituimmat äänityssinfoniat, 2 ja 4, ovat kestäneet seuraavalla tavalla: 2. sinfonian kesto 1930-luvulla oli 39, 47 minuuttia ja 1970-luvulla 44’34 minuuttia ja 4. sinfonian kesto 1930-luvulla oli 31,23 minuuttia ja 1970-luvulla 34, 58 minuuttia.
Ero on suuri. 40 vuodessa 2. sinfonia hidastui melkein 5 minuuttia ja 4. sinfonia noin 3, 5 minuuttia.
Kun 30-luvun ihmiset olivat jo juomassa shampanjaa, istui väki 70-luvulla vielä salissa kuuntelemassa viimetahteja.
Voisimme kuvitella, että maailma oli tullut paremmaksi 70-luvulla. Koko vuosisadan etenemisen mittariksi asettuu tosiasia, että Sibeliuksen kakkosta oli 5 minuuttia enemmän. Mikä saavutus! Onnea maailma!
Olen hieman pessimistinen luonne, mutta tämä vakuuttaa mieleni. On olemassa tieteellinen tulos siitä, että maailma oli 70-luvulla parempi kuin 30-luvulla: Sibeliusta soitettiin 5 minuuttia enemmän.
Miten on nyt? Vänskä teki levytyksensä joskus 90-luvulla. Hänen kakkosensa vie 44, 44 minuuttia. Nelonen: 39, 27! Ero 70-luvulle on Sibeliuksen sinfoniatuotannon paradigmaattisen esimerkin osalta vain 10 sekuntia lisää Sibeliusta. Sen sijaan neljännen sinfonian osalta ero on 4, 5 minuuttia.
Luulisin että vuodesta 1930 1970-luvulle maailma todellakin parantui. Siitä Sibeliuksen muutaman minuutin lisääntyminen on ehdoton ja mielestäni kiistaton todiste. Se, että Sibeliuksen toinen sinfonia löysi oikean pituutensa jo 1970-luvulla, voi tietysti johtua esimerkiksi Okko Kamun paradigmaattisesta tulkinnasta. Mutta entä jos sen jääminen ajallisesti paikoilleen johtuukin siitä, että maailma ei enää parane. Kun meditatiivisen neljännen sinfonian kesto näissä olosuhteissa lisääntyy huomattavasti, sitä soitettaneen pinnallistumisen vastapainoksi uutena Ateenalaisten lauluna.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Hei hyvä Petri,
Niinpa Sibeliuksen tulkinnoista
jo huomaamme,että hitaus on valttia, siis malttia. Maailma
tulee paremmaksi paikaksi elää,
en sitä epäile enää.
Kerroit hitauden filosofisen f(!)iisauden, joka voitti Tosca-
ninin kiivauden.
Ps: Oletko Petri/ oletteko muut huomannut/ huomanneet, että ruumisarkkuautot ajavat nopeammin
kuin vielä 1960-70 -luvulla ja ei kukaan oikeastaan enää ota hattua päästään sen nähdessään, eikä edes pysähdy. Oi aikoja, oi tapoja
( o tempora...)Tästä puhuu myös D.Z. "elämämuoto ja kielepeli" Phillips, se, se Wittgenstein-
tulkitsija, joka on kunniatohtori
muistaakseni Abo Akademissa ( niin,
onko jossain muualla Suomessa akatemioita;)) Kertokaa se hänelle,kun itse en mä ( oikein)
voi.
Pia desideria: Adante festivo.
Ystävällisesti Matti
petri ja matti
kuuntelin vähän aikaa sitten BBC-kolmosta, jossa keskusteltiin tompkinsin & birdin kirjasta the secret life of plants. tässä teoksessa kuvaillaan mm. kasvien hämmästyttäviä reaktioita niille soitettuun musiikkiin.
kasveilla oli selvästikin omat suosikkimusiikkinsa ja -taajuutensa, joihin ne reagoivat voimakkaalla kasvulla ja suuremmilla sadoilla. esimerkiksi j.s. bachin fuugat, scarlattin cembalosonaatit, mozartin taikahuilu ja intialaisen ravi shankarin teokset ovat kuulemma korkealla kasvimaailman top tenissä.
eräs keskusteluun osallistunut wild life gardener oli kirjan inspiroimana päättänyt kokeilla sibeliuksen musiikkiterapeuttisia kykyjä omaan keittiöpuutarhaansa.
hän käytti tarkoitukseen sibben ensimmäistä sinfoniaa, koska oli saanut masennuksen kourissa nenänsä nousemaan vedenpinnan yläpuolelle osaksi juuri tuon sinfonian avulla.
hän kuvaili miten ko. sinfonian värähtelyyn ja tunnesisältöön tahdistuminen oli vienyt hänen mielensä harmoniatilaan, jonka vaikutukset ulottuivat hermojärjestelmän välityksellä moniin sisäisiin luovuustukoksiin.
voin tuon uskoakin, sillä kyllähän ykkössinfoniasta lähtee varsin omalaatuista voimaa, vähän niin kuin salaisia sienirihmoja alkusammaleesta.
musiikillisesti juurihoidettuihin salkopavuihin ja karhunvatukoihin sibeliuksen äänivaipalla ei ikävä kyllä ollut havaittavaa vaikutusta.
Kieli poskellakos täällä...?
Hyllyssäni on Sibeliuksen sinfonioista vain 4.& 6. Sir Simon Rattlen ja birminghamilaisten, ja jälleen 6. & 7. sekä musiikki näytelmään Myrsky (Shakespeare) Petri Sakarin ja Islannin sinfoniaorkesterin levytyksinä, eikä BIS:in levytyksiä ole nyt saatavilla (lauluja mulla on von Otterin tulkitsemana). Todennäköisesti Rattle johtaa sukkelammin kuin Vänskä, mutta pois se minusta, että ynnäilisin minuutteja ja sekunteja!
Uskon maailman parantuneen pidentyneellä Sibelius-soitolla vain sikäli, kun osataan tehdä pitkää sitkeää linjaa siten, että jännite on hitauden ansiosta vahvempi - eli hekumoida saa, kun on sen paikka -, ja että osataan antaa musiikin hengittää luontevasti. Vanhan ajan nopeat tulkitsijat kuulostavat kyllä hätähousuilta: ikään kuin ei uskallettaisi viipyillä. En tosin ole perehtynyt enkä osaa eritellä, tuo on vain tuntuma.
Chaplin päätyi loistavasta ketteryydestä kyllä loistavaan rauhankin sallimiseen Parrasvaloja kohti. Venäläinen viuluopettajani Igor Bezrodny rakasti Chaplinin elokuvia ja hankkiutui tapaamaan maestroa Amerikan kiertuellaan
(-50-luvulla). Igoria kysymyksenä Chaplinille oli, mikä Chaplinin elokuvissa sai ihmiset kyynelehtimään. Kuulemma tekijän itsensä mielestä nopea yllättävien kontrastisten elementtien yhdistäminen. Igor soitti myös viulua Chaplinille, joka innostui muistaakseni Rimski-Korsakovin kappaleesta Kultainen kukko (sovitus oopperan teemoista), tai ehkä se oli Prokofjevia. Joka tapauksessa Chaplin otti oitis puhelun Walt Disneylle ja kertoi löytäneensä musiikin tämän uuteen piirrettyyn (ilmeisesti Bambiin).
Tämä oli Igorista ihanaa: sai vaikuttaa elokuvan syntyyn. Hän piti myös Disneyn elokuvista ja tapasi tätäkin Hollywoodissa, kylläkin sattumalta jonkun studion ruokalassa.Yksityiskohdat voisi tarkistaa Igorin leskeltä Mari Tampereelta.
Igor muuten tapasi sanoa, ettei viulua pitänyt soittaa kuin 3 tuntia päivässä ja sen jälkeen loppupäivä olisi parasta viettää elokuvissa.
terv., Salla
Meri
Kasveille ei kuulemma saa puhua, mutta musiikista ne tykkäävät. Minulla oli muutama kesä sitten muutama lammas. Soitin niille viululla "Tuku, tuku lampaitani". En tiedä, johtiko tämä niiden kohtalon myöhempään raskaaseen suuntaan.
Matti
Tuo ruumisauton vauhti on kiinnostava huomio. Mutta olen ollut viimeaikoina useissakin hautajaisissa, joissa vauhti on hiljainen ja kymmenet autot ajavat perässä kuin hevoskiesit aikanaan.
Salla
Minulla taitaa olla BIS:n Sibelius-levytyksiä nyt joku dupletteina, joten, jos kiinnostaa, niin... Petri Sakarin muistan hyvin Tampereelta 70-luvun alusta. Hän soitti viulua erilaisia kamarikoosteissa, kun poikakuoromme Pirkanpojat lauloi taustalla. Nuo Chaplin-jutut olivat mukavia.
Salla
Wittgensteininkin meni aina luennon jälkeen elokuviin, katsomaan länkkäreitä. Hän huokaili: On kuin olisi suihkussa. Omasta mielestäni 4 tuntia luovaa työtä päivässä on ehdoton maksimi.
Petri,
laittaisit hyvää kiertoon, vai?
Itsenäisyyspäivän ja Sibeliuksen synttärin tuntumilla sekä näillä hämärillä voisin hyvin kuunnellakin Sibeliusta, eli duplettisi kiinnostavat, lainamielessä vallankin, mutta ostamistakin voin harkita.
Kiva oli kuulla Wittgensteinin suihkuttelusta. Meinaan joskus vielä hommata projektorin, että voin katsella haluamiani elokuvia kotona.
Paljon olet saanut aikaan sillä max. 4 tunnilla päivässä. Siis laatu, aktiivisuus, keskittyminen, ei määrä; se oli Igor Semenovitshinkin sanoma.
kyllä vain, musiikki vaikuttaa kasveihin ja kaikkeen elolliseen.
mukaani lähtenyt (tai jäänyt) eräs noin kaksikymmenvuotias kevätkaktus, joka tarvitsee voidakseen hyvin kaikkien muiden oikkujensa lisäksi erityisesti sibeliusta, pekka kuusiston tulkintoja.
ja sen huomaa.
Lähetä kommentti