Kuten tiedämme, ovat psykologit luonnevikaisia, jotka ovat hakeutuneet yliopistoon selvittämään omia ongelmiaan, papit uskonnollisesti vammautuneita ateisteja ja konstaapelit entisiä karkkivarkaita.
Tämä tuli mieleen silmäiltyäni tämän aamun Kemppisen blogia, jossa kerrottiin rehtorin jaloon virkaan edenneistä surkimuksista.
Osui omalla tavallaan kohdalle, koska elän ja vaikutan tuollaisessa virassa.
Tulinko aina kotiin nenä verillä ja istuinko aina jälki-istunnossa vedettyäni viereisen penkin tyttöä letistä?
Jumalavita ja kautta Akvavitan, en, todisesti, en.
En ajoittain viihtynyt koulussa, suoritin jopa osan osan siitä siten, että rehtorin antaman luvan turvin kävin vain kokeissa.
Se rehtori ei ollut koulukiusaaja vaan humaani henkilö.
Suurimmaksi osaksi olin henkisessä unessa. Myös opettajat tiesivät sen. Sanoivat vanhemmilleni, että ei se mitään pahaa tee, mutta se on poissa.
Näin rehtorin arvoisaan virkaan voi edetä myös täysi Zombie.
Muistan miettineeni lähinnä Gogolin novelleja ja Sibeliuksen musiikkia sekä tietysti ruusuista tulevaisuutta luokan näteimpien tyttöjen kanssa.
Jossain vaiheessa meillä oli muuten sellaisia sussuluetteloita. Tytöt olivat laittaneet pojat järjestykseen ja sai käydä kysymässä, millä sijalla oli.
Ylioppilaskirjoituksista näen säännöllisesti muutaman kerran vuodessa painajaisia. Painajaisen kaava on aina sama. En ole suorittanut kaikkia lukion kursseja ja joudun Tampereen iltaoppikouluun täydentämään niitä. Uni toistuu maisterintutkinnon osalta. Siitä eteenpäin kaikki kävikin sitten kuin tanssi.
Tunnen huonoa omaatuntoa ja vajavuutta nuoruuden laiskottelun ja unelmoinnin tähden. Tunnustan, että asialla on merkitystä tiedollisten aukkojen jatkuvaan paikkaamiseen, jota olen harjoittanut tähän ikään asti.
Rehtori minusta tuli lähinnä sattumalta. Huono omatunto ja sattuma ei kuitenkaan selitä koko kuviota. Oma pääni räjähti vuonna 1987, kun luin Jussi Tenkun teoksen Vanhan ja keskiajan moraalifilosofian historia. Kirjan intensiivinen lukeminen oli hengästyttävä elämys, jonka synnyttämä huumeinen huohotus ei ole laannut tähän päivään mennessä.
Sivistyksellisen kulttuurin aseenkantajan minusta teki siten huonosti suoritettu koulu, sattuma ja älyllinen herääminen.
Tosin voi olla, että tärkein selittäjä on huomenlahjana saatu zombimaisuus. Ajattelin rivimiehenä ollessa, että rehtorit ja muut hallintoihmiset ovat henkisesti pysähtyneitä tapauksia, jotka ovat menettäneet kykynsä luovaan työhön, kaiken spontaanisuutensa. Näin ajattelin erityisesti yliopiston rehtoreista: kun tutkimuksellinen passio on tyhjentynyt tai jos on tullut professoriksi ikään kuin vahingossa ja sosiaalisten suhdanteiden voimasta, on oikea paikka rehtorin tehtävä. Siinä toimessa voi sitten laukoa kaikenlaista tyhjänpäiväistä, jolla ei ole mitään tekemistä niin sanotun tutkijan arjen kanssa.
Suostuin rehtoriksi tulemisen sattumalle osittain siksi, että ajattelin saaneeni tutkimuksessa jotakin aikaiseksi ja jouduttuani myöntämään itselleni, että se huippulaatu jota edustin, oli tietysti ihan samanlaista kuin kaikkien muidenkin eli metritavaraa, joka on tarkoitettu homehtumaan tieteen aarrevarastoihin vuosituhansiksi. Kun ei ole mitään omaperäistä annettavaa, voi ryhtyä rehtoriksi.
Itse asiassa luulisin, että tässä on se hyvä puoli, että laivan peräsin pysyy vakaana. Jos se on vakaa, voivat laivassa olijat heilutella laivaa mielin määrin.
Siksi voisi sanoa, että näissä elon tyrskyissä, armahda meitä luovilta perämiehiltä eli siis kehittäviltä johtajilta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Meillä oli kotona hiljattain suomennettu A.S.Neillin Summerhill-kirja. Neillhän oli englantilaisen Summerhill-koulun rehtori, ja koulussa sovellettiin erittäin anarkistisia kasvatusmetodeita, joiden ehkä ensisijainen tarkoitus oli luovuuden herättäminen.
Luin Neillin kirjan 12-vuotiaana ja se osoittautui turmiolliseksi. Sen jälkeen en kyennyt suhtautumaan koululaitokseen oikein vakavasti.
Täytyy myöntää, että suhtaudun vielä nykyäänkin detaljitietoa, tottelevaisuutta ja passiivista vastaanottoa edellyttävään koulutukseen aika kriittisesti. Koulutus vaivihkaa ehdollistaa nuoret vallitsevaan länsimaiseen ajattelutapaan, jossa on kuitenkin isot puutteensa.
Juhana Harju: juuri niin, olet aivan oikeassa ja tämän tajuaa kun ensin ei tahdo olla ollenkaan samaa mieltä koulupedagogiikan kanssa ja kun sitä on sylkinyt aikansa ja lähennellyt steinerpedagogiikkaa alkaa näkemään senkin koulun oikut ja valheet ja vääristymät ja etenkin tarpeen päästä jotenkin vastuusta. Siinä missä on toisella indoktrinaation hedelmiä toisella on elämästä liian helpot kuvitelmat.
Kauhea paikka ensin, ennenkuin tajuaa juuri tuon; ollaan uudistuksen tarpeessa ja se uudistus on lähtökohdista saakka: miten sanat saadaan uusiin kategorioihin ja uudet kategoriat jotenkuten ulos ilman vanhanaikasia "aineita" sillä aineita ei esiinny sitten myöhemmin elämässä. On vain tilanteita, prosesseja, projekteja, luovia ja konventionaalisia päätösmahdollisuuksia jne ja perusasiat, että hevonen on häst voidaan opetella koulun ulkopuolella.
Voinko edetä rehtoriksi? Sopii minulle: osaan jo pian kiusatakin jos se on hyvä ominaisuus. Toisaalta rehtori ei voi olla mikään pullamössöritari sillä siinä kohtaan koulua vie häntä, ei koira ja koira on JO ihmisen paras ystävä. Ei voida järjestää kouluja missä häntä veivaa koiraa joka veivaa yhteiskuntaa. Sitä olivat jo rustaamassa kun oppilaille annettiin kaikki valta: istuttiin kuin leikkikoulussa ja kysyttiin toisiltamme mitä kuuluu.
Kukkuluuruu: olisi ollut helppo nakki sitten niille, jotka sen koko ajan tiesi.
Sen pituinen se. Saaga. Pitäisikö siitä kirjoittaa laulu? Tai runo?
Pitää kysyä skolessa, skrivausskolessa. Kuka maksaa - soonsitsiin.
Soonsitsiiin, vai mitä rehtori? Eix oo sit siin?
Lähetä kommentti