Yhteisöllisyys on huono pila ja päivän muuta kuultua

Päivästä tuli harvinaisen kiireinen ja se täyttyi niin sanotuista kohtaamisista. En päässyt koneen äärelle, jos kohta ei tehnyt mieli mitään kirjoittaakaan. Illalla katselin joitakin blogeja, kommenttiosioita. Jospa niistä jotakin oppisi.

Sain vaikutelman, että hermostumista ajatuksiin, joiden mukaisesti jotakin kummallista yhteisöllisyyttä pitäisi vahvistaa ja psykologeja lähettää ympäri maata, vallitsee normaalia enemmän.

Jotakin siinä tilanteessa vaan kaiketi yrittää sanoa, kuulkaa. Mutta olen minäkin sitä mieltä, että ei tässä nyt yhteisöllisyydet auta.

Olen ollut aika monta kertaa tilanteissa, joissa nuorimies X tai neitokainen Y on murjottanut keskellä, vierellä on ollut moniammatillista tiimiä ja vanhempia. Yleensä yhteisöllisyyttä on valunut joka tuutista. Eniten olen jäänyt kaipaamaan yksilöllisyyttä, sen myöntämistä, että X:llä tai Y:llä on jotakin osuutta häntä koskevaan asiaan ja että tapauksessa, jossa hän on tehnyt jotakin, jota yhteisömme ei hyväksy, oltaisiin saavutettu sellainen vallankumouksellinen ajatusrepeämä, että X:llä tai Y:llä on jokin vastuu teostaan eikä kaikkea voida sysätä hänen isovanhempiensa niskoille.

Myönnän: vanhemmat ja koti ovat keskeisiä, olosuhteet ovat keskeisiä, mielenterveysasioiden tunteminen on keskeistä. Myönnän: vaikeita tapauksia haravoidaan ja tulee haravoida. Nuorille pitää antaa aikaa ja heidän kanssaan tulee elää sovinnollisesti. Myönnän, että elämme kovassa kilpailuyhteiskunnassa, jossa esillä olevat lähtökohdat ja tavoitteet eivät ole kovin inhimillisiä.

Silti: kertooko jonkun poliisin ajatteleminen ammattitaidottomaksi ja moninaisten selitysten esittäminen jotakin siitä, että ei haluta kohdata totuutta?

Olen huomannut aika vähän puheenvuoroja, joissa Kauhajoen murhamieheen suhtaudutaan voimakasta suuttumusta tai jopa vihaa tuntien. Eivätkö ne olisi luontevia tunteita luontevine kohteineen?

Ovatko jonkinlaiset kyökkiterapeuttiset asenteet levinneet niin laajalle, että murhamiestä ymmärretään loputtomiin - koulukiusattu, aseella uhkailtu, poikaparka - mutta sen sijaan erittäin kovaa suuttumusta ja vihaa osoitetaan viranomaisia ja poliitikkoja kohtaan, joilla on luonnollisesti vastuuta, mutta jotka eivät ole syyllistyneet surmatyöhön Kauhajoella?

Se on käynyt päivän aikana selväksi, että aseenkantolupaan liittyy isoja ongelmia ja että tässä asiassa voidaan tehdä jotakin. Luin ajatuksen, että ihmisten harrastuksia ei saa rajoittaa häiriintyneiden ihmisten takia. Etiikan dosenttina annan asiantuntijalausunnon: ihmisten harrastuksia saa ja tulee rajoittaa häiriköiden takia, mikäli vaakakupissa on toisten ihmisten henki.

Toinenkin asia on, joka voidaan tehdä: tarina, jonka mukaan toiselle aiheutettu kärsimys on jotenkin sankarillista tai nautintoa tuottavaa, tulee kitkeä juurinensa lasten ja nuorten maailmasta.

Uskon, että totuuden myöntäminen liittyy yhteisöllisen vastuun ja kriittisen selitystekijöiden analyysin lisäksi olennaisesti yksilön vastuun myöntämiseen ja myös siihen, että on olemassa radikaalia pahaa.

Kauhajoella olivat kaikkien alojen huippuosaajat, myös poliisi, toimessaan murhamiehen läheisyydessä. Se viestii siitä, että paraskin elämänhallinta on harhaa. Yhteiskunta, joka perustaa toimintansa uskolle henkiseen osaamiseen, antaa vetää itseään nenästä. Toinen nimi sellaiselle yhteiskunnalle on hölmölä.

Psykologit, me suuremmoiset kasvatuksen ammattilaiset sun muut olemme tarpeen. Mutta se ei riitä ja sille ei voi toimintaa perustaa. Tarvitaan jotakin syvempää - elämää armosta. Ja armoa ei ole niin kauan kuin osataan.

Ja on pantava parempaa pöytään. Lapsille on kerrottava tarina totuudellisuudesta, kauneudesta, anteeksiannosta, elämisen upeudesta, joka on hauras kuin perhosen siipi.