Oma hyvä suoritus ja mihinkä se riittää

Miettelijä, Siperian esikartano, Reuter

Kuluneen viikon aikana on urheilutaivaallamme nähty autoilevan kansamme hämmästykseksi ja ihailun kiihkoksi Feniks-linnun nousua tuhkasta muistuttava näytelmä. Lenkkeilijänuransa keskivartalolihavuuden painosta ja muustakin murtumasta hajonneiden polvien takia lopettanut ja jopa keppiin tarttunut outoa jalkapöytäsärkyä kokenut sankarimme on ottanut ververinsä ja noussut. Puku ei ole sinivalkoinen, mutta punavalkoinen kuitenkin, ja sen liitoa keväinen auer, tuo pitkän poudan jälkeinen siniharmaa ilman samennus, on saanut tervehtiä tytönkasvoineen.

Mitä tuumiikaan heräävä luonto niin pellon pientareella kuin ihmislapsen sydämessäkin nähdessään sankarimme palaavan rakkaille lenkkipoluilleen, noille taisteluareenoille, joille hänen tasaisen mutta matkaa vääjäämättömästi tappavan juoksunrullauksensa uhri on hikikarpaloin vuodatettu? Kuinka livertävätkään kevään linnut, jotka palajavat kaukomailta kotiinsa kuin vain katsoakseen ja tervehtiäkseen tätä yhtä: yksinäistä juoksijaa Savon sydämessä tarmokkaana ja periksiantamattomana tavoitteenaan murskata tuo karmea, hirmuinen kahdeksan minuutin aika yhdellä kilometrillä?!!!?

Tuossa taipuvat nyt nuo metrit, joiden anteeksiantamattomuutta vastaan hän on asettautunut ratki yhdeksänkymmentäkiloisella painollaan ja huiskealla sadankahdeksankymmenenviiden senttimeetterin korkeudellaan; ensimmäiset kaksisataa metriä jopa ilman hengästymistä, sitten parisataa lisää ja jo huohotuttaa. Mutta sankarimme askel ei lakkaa, ei taivu sykemittarin julmaan piipitykseen: liikaa, liikaa, liikaa. Viisaan varoitus kaikuu, ei, se takoo päässä, mutta ihmeemme mieli on luja ja päättäväinen: ei muuta kunniaa kuin periksiantamattomuuden suoma kilpa. Kaikkia nykyaikaisen lääketieteen lakeja uhmaten ja rikkoen rullaa hän jalkoineen kuin vuortenpainot kohti ensimmäistä kilometriä mäessä, joka kaartuu ylöspäin huimaavat 7 astetta kulkien hengityksen lähes salpaavassa, merenpinnasta yli sataan metriin kohoavassa avarassa maailmanlaen korkeudessa.

Matka taittuu. Paikoilleen vauhdista jähmettyneet kilpaveljet ja siskot ohittuvat. Asfaltti huutaa alla, hiekkatie voihkii. Yksinäinen reklaami, joka kuuluttaa kaikkialle R-kioskin kiihottavia houkutuksia, ei ulotu demonilauman voimaan yltyvine houkutuksineen, suklaineen, videoineen ja lottokuponkeineen, urhomme sankariteon esteeksi sekään. Ja nyt, hyvät ihmiset, on tultu katkeamattomasti jo kolmen kilometrin käsittämättömän pitkä taival. Mutta periksi ei tule antaa. Aikaa on kulunut 22 minuuttia. Ihmisen alkeisvoimien rajoille vievä suoritus, joka on jäävä aikakirjoihin, on vasta puolivälissään. Se taittuu ylväästi ohi hautuumaan, sen arvoituksellisten puiden ja kivien, jotka tuntuvat kuiskaavan tuuleen: tule, tule. Mutta ei! Ikiaikainen heeroksemme on juuri alittanut ylittämättömät kahdeksan minuuttia kilometrillä ja hänelle langennut yksinäisen uroon arpa kutsuu häntä kohtalontyöhönsä suloisen levon houkutuksesta huolimatta.

Ura nousee, mäki heilahtaa kuin otsaan lyöden sankarimme taittaessa jo neljännen kilometrin raivokkaalla kahdeksan minuuttia per kilometri vauhdillaan. Hänen uusimman urheiluteknologian Halpa-Hallista löytyneet tuotokset, kengät, kuin imevät maata öistä ratsastusta kuvastavan juoksuhurmeen kestossa. Hikikarpalot valuvat kuin uudisraivaajan selässä öisellä suolla, jonne kivinavetta on nostettava ja laiho ravittava. Periksi ei saa antaa hetkeäkään, sillä kellon viisari on armoton ja jokaiselle sama. Aika kuluu. Kronoksenpoika ei salli uhrilleen lempeää katsettakaan. Viisi kilometriä. Kuulkaa, 40 minuuttia. MINÄ ULVON. KÄSITTÄMÄTÖN TULOS! KEVÄT RIEMUAA RAIVOSTA.

Päätän raparperini täältä Olympokselta tähän.