Lukenut Potteria

Taru Sormusten Herrasta lumosi aikanaan mieleni, ja olen katsellut siitä tehdyt elokuvatkin mielelläni muutamaankiin otteeseen. Olen lukenut teosta myös alkukielellä, joka on selvää ja kaunista kuten vain Oxfordin kielenopettajan kieli voi olla. Kokonaisen maailman historioineen, kielineen, olioineen ja tapahtumineen luominen on mielikuvituksellinen teko. Tarina on monisyinen ja puhutteleva. Siinä on riittävästi yhtymäkohtia tuntemaamme maailmanhistoriaan, mutta samalla se ei ole analogia siitä, mitä todellisessa maailmassa on tapahtunut. Tolkienin ja C. L. Lewisin erimielisyys Inklings-piirissä liittyi juuri tähän. Tolkien ei arvostanut Lewisin Narnia-sarjaa, koska se oli liian realistinen ja sen tarina voitiin liian suoraan palauttaa tositarinaksi.

Taru Sormusten Herrasta myötä fantasiakirjallisuus valtasi kuin uusplatonistinen emanaatio kirjakauppojen nuortenkirjaosastot. En ole perehtynyt tähän kirjallisuuteen. Syitä on kaksi: plagiaatit tai genren aalloilla surffailu on vähintäänkin ällöttävää. Tiskeillä notkuvat tarinat vaikuttavat pikemminkin fanfictioniltä kuin itseriittoiselta kaunokirjallisuudelta. Lisäksi fantasiakirjallisuuden vyöryn aikaan oli jo miehistynyt ja alkanut lukea filosofian klassikoita kaunokirjallisuuden, joka on korkealle kehitetty huijauksen laji, sijasta.

Tympeä asenne fantasiakirjallisuutta kohtaan on pitänyt näppini erossa myös Harry Potterista. Pienen ystäväni suosituksesta luin ensimmäisen Potterin, Harry Potter ja Viisasten kivi vasta nyt muutamana aamuna, ja olen lukenut muutaman luvun myös Salaisuuksien Kammiosta. Viisasten Kivi näyttää ilmestyneen alun perin 1997, suomeksi 2001. Viimeinen osa, johon sarja päättyy, Kuoleman varjelukset, ilmestyi äsken. Yhden buumin vuosikymmen on mennyt ohitseni jälkiä jättämättä, mutta jälkilaineelta en välty minäkään.

Lukemani ensimmäinen osa Harry Potter ja Viisasten Kivi on mielestäni täyspainoinen ja vetävä tarina, joka ei kielellisesti ja kuvauksellisesti vielä häikäise, mutta on kyllä lupaava. Katselin myös viimeisimmästä osasta, joka on melkein kolme kertaa laajempi kuin ensimmäinen osa, sen ensimmäistä lukua. Kieli on kehittynyt ja ote koko kuvauksessa vaikuttaa romaanikirjallisemmalta. (Luin myös viimeisen luvun, mutta pelin sääntöihin kuuluu, että siitä ei saa kertoa, koska joukossa saattaa olla joku, joka ei ole vielä kirjaa lukenut).

J. K. Rowlingin erityiskyky on keksiä erikoisia ilmiöitä ja tapahtumia, kykyjä ja olioita. Jokainen luku muodostuu jonkin poikkeuksellisen asian esittelylle. Vielä toisen osan, Salaisuuksien Kammion, neljä ensimmäistä lukua ainakin muodostuvat näin. Pidemmälle en ole lukenut, mutta sanovat, että tarina syvenee ja myös väkivaltaistuu siten, että kolmannesta osasta alkaen kirjasarjaa ei pitäisi luettaa lapsilla.

Ei olekaan uskottavaa, että temppujen inventaarioluettelolla pitkälle pötkisi.

Liittyyköhän näiden erikoislaatuisten asioiden viehätys muuten konsumistiseen kulttuuriin? Erikoislaatuisista asioista muodostuvat luvuthan ovat hieman kuin näyteikkunoita tai katalogeja, joita selailee lauantai-illan rauhassa.

Kummallisuuksien, jotka usein ovat varsin hauskoja, rinnalla kirjassa käsitellään perustunteita: vallanhimoa, turvallisuutta, pelkoa, iloa, ystävyyttä jne. Näiden perustunteiden käsittelemisen myötä velhotarina saa realistisen leiman ja asettuu maanpinnalle. Vaikka lukukokemus onkin välillä kirjassa kuvatun pelin, huispauksen, tapaista, näkee luudanvarren päästä tutun maiseman. Brittiläisen sisäoppilaitosmaailman sekä sosiaaliluokkien kuvauksena teos on hauska ja selvänäköinen yhteiskunta-analyysi.

Kirjasarjan voima lienee siinä, että se on kyennyt nousemaan fantasiakirjallisuuden merestä esille omaperäisenä ja kekseliäänä tarinana, joka on kirjoitettu hyvin ja joka ei muistuta klassisisia Tolkienin ja Lewisin töitä. Alkukielisiä versioita näyttää olevan vihdoin saatavilla huokeina pokkareina myös Suomessa, joten kielitaidon ylläpitämisen takia kirjaa lukevalla on nyt tämäkin mahdollisuus ulottuvilla.