Miten musiikki on?

Kun Jean Sibeliuksen neljäs sinfonia esitettiin ensimmäisen kerran, se sai ristiriitaisen, vaivaantuneen ja kenties tyrmistyneenkin vastaanoton. Vain lanko, Eero Järnefelt, jonka kanssa säveltäjä oli viettänyt yhteistä aikaa Kolin maisemissa, riensi kiittämään säveltäjää esityksen jälkeen. Järnefelt kirjoitti päiväkirjaansa, että neljäs sinfonia oli hänen elämänsä suurin musiikillinen elämys ja että se on paitsi ihana ja selvä myös syvä.

Ehkä sinfonian nimittely Koli-sinfoniaksi ja ajatus siitä Pielisen vaaroja kuvaavana sävelrunona periytyy konserttiyleisön banalisoivasta tarpeesta selittää se, mitä se ei ole valmis vastaanottamaan. Sibelius itse kielsi tämän tulkinnan. Sinfonian tulkitseminen Sibeliuksen monumentaalisista luomiseen puristuneista kasvoista käsin hänen synkkyytensä päiväkirjaksi on selittelyä sekin. Sekä Sibeliuksessa että hänen sinfoniassaan oli runsain mitoin valoa ja iloa syvyyteen porautuvan meditatiivisen muotomaalailun rinnalla.

Miksi ajattelemme, että musiikin on kuvattava jotakin muuta kuin itseään? On pomminvarmasti kuvaavaksi tarkoitettua ohjelmallista musiikkia. Osa modernista musiikistakin on sitä, esimerkiksi Schönbergin verraton Verklärte Nacht, joka on sävelletty kipeän rakkaussuhteen kuvaavan runon muodostamalle taustalle. Mutta entäpä, jos musiikki kuvaa vain itseään? Entäpä jos osa musiikista on itsessään oleva todellisuuden muoto, joko osa todellisuuden laajempia muotoja tai niiden ydintä, kuin aineen aaltoileva perusta tai sitten yksi alkuaineen tapainen olomuoto veden, tulen, maan ja ilman rinnalla?

Ludwig Wittgenstein huomauttaa Filosofisissa tutkimuksissa: ”Haluaisin sanoa ’Kuva sanoo minulle itsensä’. Toisin sanoen, se, että kuva sanoo minulle jotakin, on sen omassa rakenteessa, sen muodoissa ja väreissä. (Mitä merkitsisi, jos sanottaisiin ’Musiikillinen teema ilmaisee minulle itse itsensä’?)” (PU § 523).

Niin, mitä se merkitsisi, toisin sanoen, että musiikillinen teema ei ole jonkin muun kuin itsensä ilmaisu tai että mikään muu kuin musiikillinen teema ei ilmaise sitä mitä se ilmaisee? Kokoelmassa Huomautuksia Psykologian Filosofiasta 1 Wittgenstein näyttää vastaavan kysymykseen näin: ”Kysymys on oikeastaan: Eivätkö nämä sävelet ole paras ilmaisu sille, mitä tässä ilmaistaan. Kyllä kai. Tämä ei kuitenkaan merkitse, ettei niitä voi selittää muokkaamalla niiden ympäristöä.” (BPP 1 § 36).

”Kyllä kai.” Wittgenstein näyttää epäröivän lopullisen vastauksensa laadinnassa. Hätkähtääkö hän itsekin musiikin itseriittoisuutta, autonomiaa koskevien käsitysten äärellä?

Tämä ainakin on selvä: ”Puhumme lauseen ymmärtämisestä siinä mielessä, jossa se voidaan korvata toisella saman asian ilmaisevalla sanalla. Mutta puhumme siitä myös siinä mielessä, jossa sitä ei voi korvata millään muulla sanalla. (Yhtä vähän kuin musiikillista teemaa voi korvata toisella.)” (PU § 531). Musiikin autonomisuuden lisäksi kohtaamme tässä kääntämiseen liittyvän filosofisen kysymyksen. Wittgenstein ajatteli, että lauseiden ymmärtäminen on lähempänä musiikin ymmärtämistä kuin ensi silmäykseltä näyttää. Vaikka lause ”tämä on punainen” voidaankin kääntää lauseeksi ”this is red” lause silloin kun sitä käytetään liittyy elämänmuotoon ja tähän elämänmuotoon liittyviin tekijöihin, jotka ilmaistaan puheessa myös rytminä, painotuksina, eleinä ja sointeina: ”Vain ajatusten ja elämän virrassa sanoilla on merkitys.” (BPP 2 § 504).

Wittgensteinille ilmaisujen merkitysten tutkiminen ”muokkaamalla niiden ympäristöä” ei tarkoita sitä, että kaikki ilmaisut voitaisiin korvata toisilla ilmaisuilla tai esimerkiksi selittää niitä muistuttavilla muilla ilmaisuilla. Erityisen keskeistä tämä on taiteessa. Ilmaisun ympäristön muokkaaminen sen merkityksen etsimisenä tarkoittaa sen sijaan sitä, että ilmaisua opitaan käyttämään oikein (mikä merkitsee Wittgensteinille jonkin asian ymmärtämistä), kun tämän ilmaisun paikka kielellisessä ja elämänmuodollisessa pelissä tunnetaan. ”Miten näet on selitettävissä, mitä ’ilmeikäs soitto’ on? Taatusti ei millään, mikä seuraa soittamisen mukana. – Mikä selitykseen siis kuuluu? Tekisi mieli sanoa: kulttuuri. – Jos joku on kasvatettu määrätyssä kulttuurissa, - ja reagoi silloin musiikkiin niin-ja-niin, hänelle voidaan välittää ilmaisun ’ilmeikäs soitto’ käyttö.” (BPP 2 § 468).

Tätä lukiessa nousee niin hymy huulille kuin varjo otsalle. Yhden Euroopan rikkaimman henkilön, Karl Wittgensteinin lapsena Ludwig oli elänyt kulttuurissa, jossa hänelle taatusti oli opetettu, mitä on ilmeikäs soitto. Hänen lapsuudenkotinsa vakiovieraita olivat niin Gustaf Mahler, Richard Strauss, Pablo Casals kuin Johannes Brahmskin, jonka klarinettikvintetto kantaesitettiin Wienin Alleegassella sijainneessa Palais Wittgensteinissa. Wittgenstein inhosi myöhemmin sydämestään etikettiä ja hovimenoja eikä viihtynyt konventionaalisissa ympyröissä. Johtuiko tämä siitä, että ainoa merkitys oli käyttö, että ilmeikäs soittokin typistyi sosieteehen, joka kutsui yhtä tyhjäntäytteistään ”ilmeikkääksi soitoksi”?

Ehkä niinkin, mutta lausuttakoon tuo yllä vain sulkeisiin kuuluvana epäilyksenä. Taustalla on epäilemättä Wittgensteinin ajattelulle perustavampi oletus. Sen mukaan ihmisen ”henki” on rakentava. Kulttuuri-ilmiöt ovat ihmisen henkisen toiminnan tuotoksia. Niillä on tietty autonomiansa vaikka ne perustuvatkin siihen, mitä Wittgenstein itse kutsui luonnonhistoriaksi. Kulttuuri-ilmiöt eivät ole vain niin sanottua luonnonhistoriaa, mutta ne eivät ole myöskään platonistisia ikuisen maailman tai todellisuuden näkymättömän kalliopohjan osia. Ne ovat ihmisen käyttäytymisen tuotoksia, sitä, mitä ihminen tekee hengellään. Wittgenstein kirjoittaa: ”Korkeampien eläinten ja ihmisten evoluutio ja tietoisuuden herääminen määrätyllä kehitysasteella. Kuva on ehkä tällainen: Maailma on kaikista sen täyttävistä eetterivärähtelyistä huolimatta pimeä. Mutta eräänä päivänä ihminen avaa näkevä silmänsä, ja päivä valkenee.” (PU II, vii)

Wittgensteinilaisesta näkökulmasta käsin Sibeliuksen neljännen sinfonian tympeä vastaanotto selittyy sillä, että kulttuurissa ei ollut sille käyttöä. Se ei sopinut peleihin, joita tuona aikana pelattiin. Se loi uutta peliä, jonka omaksuminen vei aikansa. Ainoa, joka kykeni pelaamaan sitä sen syntyessä oli Eero Järnefelt, koska hän oli pelannut Sibeliuksen kanssa yhteistä peliä Kolilla. Ymmärrys ja selitys ei ole kuitenkaan Kolin ja Pielisen maisema vaan yhteinen peli.

Ehdottaessani, että neljäs sinfonia ilmaisee sen mitä se ilmaisee eikä jotakin muuta en kuitenkaan tarkoita sitä, mitä uskon Wittgensteinin tarkoittaneen. Olen selostanut Wittgensteinin ideaa mielestäni melko vaivattomasti omaksuttavana näkemyksenä kulttuurituotteiden olemassaolon luonteesta vain siksi, että voisin viitata mahdollisuuteen, jonka mukaan nämä asiat ovat realistisemmin olemassa kuin Wittgenstein ajatteli. Wittgensteinin idea on mielestäni osatotuus, mutta itseäni viehättää ajatus, jonka mukaan musikaaliset muodot olisivat olemassa jollakin kulttuurista riippumattomammalla tavalla. Minua viehättää ajatella, että ne ovat ”ikuisia”.