Sivistyksen filosofian- ja teologianhistoriallinen tausta

1.

380-luvun puolivälissä eKr. tuolloin noin neljäkymmenvuotias Platon hankki omistukseensa pienen tiluksen Akadeimeia nimisestä puistosta. Puisto sijaitsi muutama kilometri luoteeseen Ateenan kaupunkikeskuksesta, jota hallitsevat Akropolis ja sen alarinteeseen levittäytyvä tori, agora. Puisto oli saanut nimensä Hekademos- eli Akademos-jumaluuden mukaan. Sen alueella sijaitsi gymnasioneja, joissa nuorukaiset urheilivat ja kokoontuivat. Lisäksi puistossa ilmeisesti sijaitsi Museion eli runotarten asuinsija. Platon rakennutti sinne pienen talon, joka lienee ollut tyypillinen ateenalaisasumus, ehkä vaatimaton kaksikerroksinen rakennus, jossa on muutamia huoneita. [i]

Platonin viheliäisestä talosta, Akatemiasta, tuli sittemmin kuuluisa. Yhdessä Akatemiassa parikymmentä vuotta opiskelleen Aristoteleen perustaman Lykeionin kanssa Akatemia on jäänyt aatehistoriaan instituutiona, joka muodostaa keskeiset puitteet sille, mitä nykyisin sanomme länsimaiseksi sivistykseksi. Kun lisäämme niihin vielä joitakin roomalaisia puitteita sekä keskiajan luostareissa syntyneet yliopistot, on länsimaisen sivistyksen institutionaalinen ydin mainittu. Mainittakoon, että maatilamaisen idyllin hankinta on ollut yksi sivistyksellisen kulttuurin käyttäytymismuoto. Platonin talon lisäksi aatehistoriallisesti kuuluisia antiikin maatiloja ovat esimerkiksi Ciceron Tusculum ja Cassiciacum, jonne Augustinus vetäytyi jättäessään valtiollisen puhetaidon opettajan viran Milanossa ja kääntyessään kristinuskoon. Uudella ajalla kuuluisien sivistyksen etsimiseen suuntautuneiden maatilojen perillisiä ovat esimerkiksi Anton Tsehovin Melinhovna ja Wystan Audenin Kirchenstettin talo lähellä Wieniä. Maanviljelys (agricultura) on usein liitetty hengen viljelyyn (cultura). Sillä puolestaan on yhteys jumalanpalvelukseen (cultus Dei).

Platon kokosi ympärilleen joukon henkilöitä, luvultaan ehkä vain muutaman kymmenen, jotka kokoontuivat säännöllisesti Akademeian puistossa ja sen gymnasioneissa sekä Platonin talolla. Kokoontumisiin kuului nyyttikestiperiaatteella järjestyttyjä yhteisaterioita, joilla Bakkhoksen suoma innostus ei ollut vierasta. Bakkhos edusti Platonin nuoruudessaan harjoittamien eleusilaisten mysteerien todellisuutta, jossa keskeisempää kuin juopuminen oli hurmio. Bakkhoksen palvojat saattoivat antautua huikeaan menoon myös ilman viinipuun antia. Platon suhtautui tähän menoon hilpeästi ja hieman torjuvasti. Kun hänestä itsestään tehtiin myöhemmin jumala, tämä ei ollut hänen omien pyrkimystensä mukaista. Uskonnollisella toiminnalla oli kuitenkin sijansa Akatemiassa eräänlaisena turvajärjestelmänä. Tähän on muun muassa seuraava syy:

Platon uskoi, että kreikkalainen kaupunkivaltio voisi menestyä, mikäli sen johtoon olisi koulutettu henkilöitä, joita hän kutsui filosofeiksi. Platon ymmärsi, että ympäröivä yhteiskunta saattaisi pitää tätä kumouksellisena toimintana. Niinpä hänen yhteisönsä esiintyi virallisesti Apollonille ja runottarille pyhitettynä kulttiyhteisönä. Näin Platonin Akatemian ulkoinen status oli olla uskonyhteisön paikallisosasto, vaikka tietenkin sen oma sisäinen tavoite oli aivan muuta.

Filosofit erosivat tuona aikana vielä vaikutusvaltaisista sofisteista sikäli, että filosofit olivat pikemminkin tutkijoita kun taas sofistit, joista kenties kuuluisimmat olivat Gorgias ja Protagoras, julistajia. Voisi myös sanoa, että sofistit olivat viisastelijoita ja intellektuaalisten silmänkääntötemppujen tekijöitä, joskin luonnehdinta on liioitteleva ja selittyy osittain Platonin ja jälkimaailman harjoittamasta propagandasta.[ii] Filosofien ihanne oli olla vilpittömiä viisauden etsijöitä. He kyllä arvostivat ilmaisun esteettistä harmonista muotoa, mutta heille harmoniseen muotoon puettu ajatus oli muotoa ensisijaisempi. Tällaiset ajatukset saavutettiin harjoittamalla uudenlaiseksi rationaaliseksi menetelmäksi kehittyvää dialektiikkaa. Se merkitsi kriittistä dialogimuotoista keskustelua, jonka kurinalaisuus perustuu järkiperäisiin sääntöihin sekä vilpittömään ja vakavaan totuudellisuuden tavoittelemiseen. Dialektiikka etenee joko analyyttisen tarkastelun avulla ja askel askeleelta yksimielisyyteen käsiteltävästä asiasta tai päätyy ratkaisemattomaan kysymykseen, jota kutsutaan aporiaksi. Dialektiikan teemat ovat kysymykset tietämisen mahdollisuuksista, luonteesta ja kohteista, olevaisen synnystä, rakenteesta ja päämäärästä, hyvästä elämästä ja toiminnasta sekä kauneudesta. Kun tällaista keskustelua käytiin, Platonin tehtäväksi muodostui sen ohjaaminen. Yhteisöllisessä sivistyksellisessä kanssakäymisessä hän esiintyi pikemminkin eräänlaisena rehtorina, hänen oppilaansa, tovin Aleksanteri Suuren kotiopettajana Makedoniassa toimineen Aristoteleen, ollessa selvästi professori, erityisesti eläintieteen professori; tosin hänellä oli runsaasti muitakin kiinnostuksenkohteita lähes kaikilla tietämisen alueilla aina urheilutulosten kirjaamiseen saakka.[iii]

Vaikka Platonin Akatemian muodostumisen yksi motiivi liittyi yhteiskunnan kehittämiseen, pian tämän käytännöllisen päämäärän sivuutti filosofia filosofian takia. Akatemiasta versoutui koulu, skhole, joka merkitsee vapaata aikaa tai keskusteluun käytettyä aikaa.[iv] Platonistisessa perinteessä skholee sai tulkinnan, jonka mukaisesti se on vapautta käytännön huolista ja filosofian ulkopuolisista päämääristä. Myöhemmin Aristoteles selitti tätä katsomusta esittämällä, että elämässä on neljä keskeistä toimintaympäristöä: sota, rauha, hyödykkeiden tuottaminen ja koulu. Koulu ja rauha kuuluvat yhteen kun taas sota ja hyödykkeiden tuottaminen muodostavat oman elämänpiirinsä. Koulua voidaan käydä siksi, että ihmisellä on jo välttämättömät hyödykkeet käytössään. Koulun tehtävä ei ole tuottaa hyödykkeitä, vaan abstrakteja totuuksia, jotka ovat itsessään arvokkaita ja tekevät elämästä elämisen arvoisen.[v]

Abstraktien totuuksien löytäminen liittyi aitouden kaipaukseen, jonka Platon ilmaisi koti-ikävään liittyvillä vertauskuvilla. Hän esitti erilaisia mytologisia selityksiä, joita ei ole tarkoitettu sananmukaisiksi teorioiksi vaan myös esteettistä nautintoa synnyttäviksi ja usein myös hieman vitsikkäiksi tarinoiksi, jotka valaisevat ihmisen osaa. Näistä yksi on niin sanottuun anamnesis-oppiin liittyvä tarina sieluista omilla tähdillään. Platon kertoo, miten alun perin jokainen ihminen oli sielu, joka eli omalla tähdellään katsellen olevaisen huikeaa panoraamaa. Ajan mittaan sielujen kiihko alkoi tylsistyä ja ne kylmenivät. Tämän seurauksena sielut putosivat tähdiltänsä valtavalla vauhdilla tyhjyyteen. Ne olisivat suistuneet alati pimeyteen ellei materia olisi ottanut niitä vastaan. Niinpä ne tömähtivät maahan. Tömähdyksen seurauksena ne menivät sekaisin ja tulivat voimakkaan pyörreliikkeen valtaamiksi. Ajan mittaan tömähdyksen vaikutus kuitenkin laantui. Sekaisin menneet sielut valtasi anamnesis eli mieleenpalautuminen, jonka sisältönä oli kuva niiden alkuperästä. Kuva synnytti niissä koti-ikävän, eroksen, himoitsevan intellektuaalisen rakkauden, jonka seurauksena ne tahtoivat palata kukin omalla tähdelleen. Paluu kotiin merkitsi ajatuksen lentoa. Platon sanoo, että kun kotiinpaluu alkaa, sielu aistii, miten sille kasvaa siivet.[vi]

Kuva menetetystä alkutilasta ja koti-ikävästä sekä hurmoituneesta ajatuksen lennosta ei ole vain kristillisessä mystiikassa sittemmin toistettu teema, vaan se ilmaisee myös ytimen siitä, mitä sanomme sivistykseksi. Näin ajateltuna sivistys on tila, jossa maailma aukeaa, jossa ihminen metaforisesti sanoen lentää ja katselee todellisuutta sellaisena kuin se todella on.

Platon oli perinyt Sokrateelta ajatuksen, jonka mukaisesti hyve on tietoa. Hän uskoi, että hyvä elämä on yhteydessä siihen, että ihminen käsittää todellisuutta. Platon ja Aristoteles uskoivat, että ihminen eroaa muista kuun alapuolisen maailman olioista järkensä johdosta. Erityisesti Aristoteles luonnosteli ”hyve on tietoa” motiiviin liittyvää näkemystä, jonka mukaan ihmisen onnellisuus muodostuu olennaisesti siitä, että hän elämänsä aikana täydellistyy intellektuaalisesti, järkensä kykyjen alueella. Tämä merkitsee sitä, että hän käsittää sen, mikä todellisuus on ja miten se on jäsentynyt. Kun henkilö täydellistyy intellektuaalisesti hänelle syntyy teoria eli visio maailmasta. Sana teoria merkitsee jonkinlaista näkemistä. Lyhyesti ilmaisten siinä on kysymys siitä, että todellisuuden rakenne on kopioitunut jonkinlaisena intellektuaalisena kuvana sielun ylempään osaan. Sielun ylemmän osan, jonka pitäisi olla oikein muodostunut eli siis totuudellinen eikä harhakuva maailmasta, tulee hallita sielun alempia osia. Ne liittyvät tahtomiseen, tuntemiseen ja aistimiseen. Kun näin tapahtuu, henkilö oppii myös tahtomaan ja tuntemaan oikein. Hänessä syntyy melko spontaaneja epämiellyttäviä ja miellyttäviä reaktioita oikeisiin kohteisiin sopivalla intensiteetillä, mikä tarkoittaa sitä, että henkilö ei tunne liikaa eikä liian vähän vaan juuri oikein. Oikeaan teoriaan ja visioon perustuva tahto- ja tunne-elämä merkitsee sitä, että persoonallisuus tulee ikään kuin viritetyksi kohdallensa ja henkilö alkaa soida puhtaasti. Näin teoreettisella harjaannuttamisella, joka on kiinnostunut filosofiasta filosofian vuoksi on myös käytännön seurauksia jonkinlaisina sivuvaikutuksina. Sen lisäksi, että henkilö tietää, mikä maailma on, hän oppii elämään siinä oikein; teoreettiseen tietoon liittyy käytännön taito.[vii]

Aristoteles ajattelikin, että niin sanotut tieteet jakaantuvat teoreettisiin ja käytännöllisiin tieteisiin. Teoreettisista tieteistä tärkeimpiä ovat metafysiikka ja dialektiikka, jotka liittyvät yhteen. Aristoteles uskoi, että maailma on jäsentynyt loogisesti oliolajeihin ja -sukuihin, joiden järjestys voidaan ilmaista syllogismina. Syllogismi on kolmirivinen looginen rakenne, esimerkiksi: Jokainen ihminen on kuolevainen, Sokrates on ihminen, näin Sokrates on kuolevainen. Aristoteles kehitti 18 erilaista syllogismin muotoa, jotka kaikki ovat muodollisesti päteviä eräänlaisia ikuisia totuuksia, ja ne muodostavat myös modernin logiikan perustuksen. Myöhempi teoreettinen historia on voinut lisätä niihin lähinnä modaalitermien eli mahdollisuuden, välttämättömyyden ja mahdottomuuden käsitteitä koskevat loogiset muotoilut. [viii]

Olen selostanut edellä eräitä asioita, jotka ovat keskeisiä ainesosia siinä abstraktiossa, jota tavataan kutsua klassiseksi kreikkalaiseksi sivistykseksi. Sille on tyypistä viisauteen pyrkiminen, ihmisen älyllisten ja elämäntaidollisten mahdollisuuksien täydellistäminen ja hyvä järkevä keskustelutaito, jolle on kehitetty asianmukaiset tekniikat. Keskeistä on edelleen eri asioiden arvon tunnustaminen ja siitä luvun pitäminen, mikä on päämäärä ja mikä väline. Ihmiset, jotka jakavat nämä teemat, ovat niin sanotun sivistysyhteisön jäseniä. Ne, joille nämä teemat ovat vieraita ja jotka puhuvat eri kieltä, ovat barbaareja. He eivät pidä ihmisen onnellisuutta keskeisenä, eivät osaa keskustella rationaalisesti, ja heillä ei ole kykyä nähdä päämäärän ja välineen välistä eroa. Heidän teoriansa, visionsa, on virheellinen.

2.

Länsimaisessa historiassa kreikkalaista perinnettä muistuttavat teemat uusiutuivat maanosaa yhdistäviksi voimiksi kohta pimeiden vuosisatojen jälkeen varhaiskeskiajalla. Myös uusiutumisen taustalla oli yhteisöllinen toiminta, luostareiden elämä. Se pantiin alkuun erityisesti Benedictus Nursialaisen luostarisäännöllä, jonka keskeisimmän periaatteen, ora et labora, mukaisesti teoria ja käytäntö kuuluvat yhteen. Ajattelutavan synnyn maantieteellinen keskuspaikka oli Monte Cassiono Italiassa. Se oli maatilamainen hengelliselle elämälle pyhitetty alue. Ora et labora, rukoile ja tee työtä, synnytti myöhemmin viljalti kiistoja. Ne koskivat sitä, kumpi, Marian kuunteleva ja mietiskelevä elämäntapako, vita contemplativa vai Martan toimelias, Jeesukselle kalasoppaa keittävä elämäntapa, vita activa on oikea. Kysymys muodostui yhdeksi keskiajan eurooppalaisen kulttuurin ydinteemaksi.

Luostareissa harjoitetun ajattelun keskeisiksi kysymyksiksi, joilla on tietty yhteytensä vita contemplativan ja vita activan väliseen erotteluun, muodostuivat yhtäältä logiikkaan liittyvät ongelmat ja toisaalta empiirisen todellisuuden tutkimiseen liittyvät asiat. Luostarit siis jatkoivat perinnettä, jonka jo Platon ja Aristoteles olivat saattaneet alulle. Ne lisäsivät siihen Uuden testamentin ja varhaisten kristittyjen opettajien korostuksia sekä sydänkeskiajalle tultaessa vielä tuolloin tiedollisen kulttuurin alalla eurooppalaista huippua pidemmälle päässeiden arabien ideoita, erityisesti niitä, jotka liittyivät Aristoteles-tulkintaan sekä optiikkaan ja teorioihin valosta. Vasitenkin ranskalaisessa Chartresin luostarissa kehiteltiin 1100-luvulla näkemys, jonka mukaisesti mystiikka on sidoksissa luonnontieteeseen siten, että Jumala tunnetaan teoistaan. Saavutamme tietoa Jumalasta luotujen kautta, per creaturas ad creatorem. Uskomus suuntasi hurskaiden tutkijoiden huomion luontoon. Tämä synnytti myös tarpeen kokeellisen tutkimusvälineistön rakentamiselle. Näihin kuuluivat muun muassa silmälasit ja kaukoputket.[ix] Kun mekanisoimisen arvo syvällisiä asioita koskevien välineiden tuottamisessa huomattiin, sitä alettiin käyttää myös dialektiikan eli logiikan alueella. Ryhdyttiin rakentamaan laskukoneita. Esimerkiksi Albert Suuri rakensi kävelevän ja puhuvan dialektisen koneen, joka kuulemma särkyi Tuomas Akvinolaisen rynnättyä nyrkein sen päälle Pariisin kadulla. [x]

Dialektiikan eli logiikan tai järkevän muodollisen ajattelun alueella edettiin Boethiuksen 500-luvulla kääntämien Aristoteleen loogisten teosten pohjalta. Näistä tärkein oli Kategoriat –niminen teos. Yhtenä alkupisteenä moiselle tutkimus- ja kehitystyölle pidetään Brittein saarilla sijainneen Becin luostarin priorin Lanfrancin Berengar Toursilaisen kanssa käymää keskustelua ehtoollisaineiden muuttumisesta. Lanfranc sovelsi siihen aristoteelista substanssin ja aksidenssin välistä erottelua. Sovellus lunasti dialektiikalle kotipaikkaoikeuden teologiassa. [xi]

Yksi Lanfrancin oppilaista oli Anselm Canterburyläinen, joka kohotti ymmärtämistä koskevan kysymyksen keskeiseksi uskon ongelmaksi. Hänen tunnettu lauseensa kuuluu: credo ut intelligam, uskon, jotta ymmärtäisin. Dialektisessa työskentelyssään, jonka tunnetuin saavutus on olio mielessä (esse in mens) ja olio todellisuudessa (esse in re) distinktiolle eli erottelulle muodostuva niin sanottu ontologinen Jumala-todistus, Anselm hehkutti melko paljon meditatiivisia päämääriä. Elämä tuli järjestää rukoushetkiksi ja psalmien lukemiseksi. Jälkimmäisestä käytettiin nimitystä lectio divina, jumalainen lukeminen, ja sille muodostettiin omat sääntönsä. Luettu ja kuultu teksti oli määrä ottaa vastaan siten, että se sai rauhassa vajota ihmisen sisimpään. Toimintaa kutsuttiin nimellä meditatio ja sen keskeistä tapahtumaa märehtimiseksi, ruminatio. Sivistyneen ihmisen analogiaksi ilmestyi näin lehmän ja jäniksen kuva.[xii]

Teoria mietiskelystä oli tärkeä mielen filosofinen kokonaisuus, joka liittyi ajatukseen mielen eri kyvyistä. Niistä keskeisimmät olivat ajatteleminen, tahtominen ja muistaminen. Erityisen tärkeää oli, missä järjestyksessä havainto- ja muut kognitiiviset sisällöt kulkevat ihmisen mielessä. Menevätkö ne ensin ymmärryksen alueelle ja sieltä syvemmälle siten, että intellekti kontrolloi niitä vai uppoavatko ne suoraan mielen pohjalle? Läpi keskiajan yleiseksi näkemykseksi tuli, että järki kontrolloi tahtoa. 1300-luvulla alettiin muodostaa omalle ajallemme tutumpia näkemyksiä, joiden mukaisesti havainto- ja ajatussisällöt uppoavat suoraan ihmisen tahtoon, joka on hänen ytimensä intellektin sijasta. Esimerkiksi kiistellyn fransiskaaniteologi Petrus Olivin teoriaa on kuvattu siten, että ihminen muistuttaa lepakkoa, joka suunnistaa mielensä ulkoisessa pimeydessä tahtonsa kaikuluotaimen avulla.[xiii] Siitä, missä merkityksessä tätä jälkimmäistä tulkintaa voi pitää modernina, kertoo esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin huomautus: ”Korkeampien eläinten ja ihmisten evoluutio ja tietoisuuden herääminen määrätyllä kehitysasteella. Kuva on ehkä tällainen: Maailma on kaikista sen täyttävistä eetterivärähtelyistä huolimatta pimeä. Mutta eräänä päivänä ihminen avaa silmänsä, ja päivä valkenee.”[xiv]

Hieman samanlaisia ajatuksia ovat esittäneet tunnetut espanjalaiset mystikot, jotka ovat kiinnostaneet myös kirjallisuudenharrastajia. Ristin Johannes ja Avilan Teresa olivat jo modernin, intellektin kontrolloiman tahtoelämän tuolle puolen edenneen kulttuurin lapsia. Heille mietiskely merkitsi jonkinlaista ruumiista irtautumista ja hurmioitumista kuin Bakkhos-Dionysioksen juhlissa. Esimerkiksi Teresa väitti, että Jumalan kuumennettua sielua siitä irtoaa kekäle ja sielu lentää. Sielun lennon aikana osa tietoisuudesta kuulee jonkinlaisen vihellyksen.[xv] On ehkä jonkin verran kiinnostavaa huomauttaa, että kristillisen mystiikan tulkitseminen psykopatologisin termein sai pontensa tästä melko myöhäisestä, uuden ajan alun mystiikan perinteestä. Psykopatologista tulkintaa elähdyttivät esimerkiksi seuraavanlaiset Ristin Johanneksen runot: ”Oi elävä rakkauden liekki, joka hellästi haavoitat sieluani sen syvimmässä keskuksessa!...Oi suloinen poltinrauta! Oi ihana haava!” Tulisi kuitenkin muistaa, että tällaisen poikkeavia konnotaatioita synnyttävän ilmaisun ydin liittyy ajatukseen todellisuuden aukenemisesta. Ristin Johannes kirjoittaa: ”Oi tuliset lamput, joiden loisteessa tajun syvät luolat, ennen pimeät ja sokea, suovat oudolla hohdollaan yhdessä lämpöä ja valoa Rakkaalleen.”[xvi]

Keskiajan dialektiikka ja luonnontiede syntyivät luostareissa. Pian ne kotiutuivat uusiin instituutioihin, joita kutsuttiin nimellä universitas, yliopisto. Niiden joukkoon syntyi heti kaksi kilpailevaa perinnettä, Pariisin huippuoppineisuutta korostava perinne ja Bolognan tulosvastuuta korostava perinne. Ero tuli esille siinä, että Pariisista sai opettajan paikan oppineisuuden osoittamisella ja Bolognasta sen perusteella, oliko oppilaita.[xvii]

Ehkä keskeisin sivistyksellinen saavutus, joka yliopistoinstituution piirissä luotiin, oli niin sanottu kvestiomenetelmä. [xviii]Kvestiot olivat laajoja kirjallisia esityksiä, ja ne vastasivat suurin piirtein sitä, mitä nykyisin kutsumme tieteelliseksi artikkeliksi. Kun kvestioita kertyi riittävästi, niistä muodostettiin teoskokonaisuuksia, ”collected papers”. Teoskokonaisuuksia nimitettiin nimellä summa. Kvestion tyypillinen muoto oli seuraava: Ensin esitettiin jokin väite. Tämän jälkeen esitettiin väitettä vastaan esitetyt vastaväitteet. Vastaväitteiden jälkeen esitettiin joukko auktoriteettien kuten Aristoteleen ja Augustinuksen lauseita käsillä olevasta asiasta. Lopuksi kerrottiin kirjoittajan oma näkemys kysymyksestä. Kvestioiden aiheet olivat moninaiset, esimerkiksi tarvitaanko filosofian lisäksi jokin muukin tiede kuten teologia? Miten enkelit ajattelevat? Tai: Miksi on hiiriä? Viimemainittuun kysymykseen Tuomas Akvinolainen vastasi: koska enemmän on parempi kuin vähemmän. Tätä on pidetty biodiversiteetti-ideologian teoreettisena ytimenä. [xix]

Keskiajan oppineet olivat aidosti oppineita, eivät mitään ”keskiaikaisia” hölmöläisiä. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen summan ensimmäisen osan kvestioissa 50-63 esitettyä teoriaa enkeleistä on pidetty vallankumouksellisena ajatteluteoriana ja viestintäteknologian luonnostelmana. Tuomaalle enkelit liittyivät siihen, mitä nykyisin sanomme ATK-tueksi. Ne ovat ohjelmoituja älyllisiä ja ruumiittomia yksiköitä, joiden ajattelu poikkeaa rationaalisesta kalkyloivasta ajattelusta siten, että ne ohjelmoituina intellekteinä näkevät johtopäätökset suoraan lähtökohdissa. Tuomas käyttää tästä ajattelutavasta nimitystä computatio. Enkelit siirtävät mainitunlaisia komputaatiosisältöjä toisillensa muodostaen eräänlaisen verkoston. Viestiminen tapahtuu aaltoina tai säteinä, joista Tuomas käyttää nimeä radio. Enkeleillä on jonkinlaista huumorintajua, ne kyllä nauravat. Enkelinä oleminen on kuitenkin varsin tylsää, koska enkeli on ohjelmoitu siksi, mikä se on. Se ei voi muuttua muuksi. Tätä pidettiin yhtenä ihmiselämän onnellisuuden ja kurjuuden perusteena. Ihmisillä on kyllä enkelimäisiä ominaisuuksia, mutta on parempi olla ihminen kuin enkeli. Kun suomalainen rakkauslaulu esittää, että henkilön pitäisi olla toiselle enkeli, tämä merkitsee sangen epäinhimillistä vaatimusta. Enkeli on ruumiiton kompuuttori. Kuka sellaista rakastaisi? Kompuuttorille annetaan tehtäviä, joita uskonnossa kutsuttiin rukouksiksi. Keskiajalla Jumalan kanssa voitiinkiin olla välittömässä rukoussuhteessa, koska nykyisin Hänelle annettava informaatio osoitettiin enkeleille, jotka eivät tiedä ihmisen sydämen ajatuksia kuten kaikkitietävä Jumala.

Kvestio esitystapana ja dialektiikka sen sisäisenä tekniikkana yhdisti koko Euroopan. Se oli siten merkittävä sivistysinnovaatio. Yhtä tärkeää siinä oli kysymysmuotoisen ajattelun harjoittamisen vakiinnuttaminen eurooppalaisessa sivistysperinteessä. Vielä nykyisissä argumentaation menetelmäoppaissa esitetään, että luovan ajattelemisen tekniikka muodostuu kysymyksistä, näihin annetuista vastauksista, sekä uusista kysymyksistä vastauksiin.[xx]

Kvestioiden lisäksi dialektinen metodologia sisälsi disputaatioita. Ne olivat opettajan antamia väittelyharjoituksia, joissa ajalle tyypillinen miekkailuperinne siirrettiin keskustelun alueelle. Huomautus miekkailuperinteestä on tärkeä, koska se hallitsi Pariisin yliopistossa erityisesti Petrus Abelardin vaikutuksesta. On keskusteltu siitä, että yliopistolaitoksen taustalla olevan miekkailumetaforan voisi korvata myös tanssi. Osa disputaatioista oli nimeltään quodlibetdisputaatioita, vapaasti suomentaen keskusteluita ”mistä vaan”. Ne eivät perustuneet opettajan antamiin aiheisiin vaan niissä oppilas saattoi vapaasti käsitellä itseään kiinnostavia aiheita väittelysääntöjen avulla. Ei pidä paikkaansa, että keskiajalla ei voinut sanoa mielipidettään. Vapaalle keskustelulle oli muodostettu jopa rationaalinen välineistö quodlibetdisputaatioiden muodossa.

Yhden kiinnostavan alatyypin opettajan antaman aiheen pohjalta käytävistä disputaatioista muodostivat niin kutsutut obligaatiot, joissa oppilaan tehtävänä oli puolustaa väitettä, jota ei minkään hyväksytyn dialektiikan eli logiikan säännön mukaisesti voi rationaalisesti puolustaa. [xxi]Harjoitukset olivat erittäin tehokkaita esimerkiksi kerettiläisen kanssa käytäviä keskusteluja varten. Kun joku jossakin takamailla oli nähnyt kummia eli siis yrittänyt päästä ennätysten kirjaan kyseenalaisin menetelmin ja saanut mukaansa joukon yleisöä, hänellä oli vastassaan parikymmentä vuotta dialektiikkaa harjoitellut tutkija, suoraan WADAsta. Tarkoitusta varten kehitettiin inkvisitio-niminen salainen poliisi, alun perin asiallisestikin ilmaisten antidopingtoiminkunta. Se lakkautettiin myöhemmin, mutta sen seuraajaksi muodostettiin Uskonopin kongregaatio niminen virasto. Viraston johdossa toimi 1900-luvun lopun Joseph Ratzinger-niminen saksalainen kardinaali. Nykyisin hänet tunnetaan nimellä Benedictus, sama nimi, jonka Pentti Saarikoski omaksui Nuoruuden päiväkirjoissaan.

Myöhäiskeskiajalla aristoteelinen logiikka sai merkittävän lisäyksen, kun eräät lähinnä Oxfordissa vaikuttaneet ajattelijat kiinnittivät huomiota mahdollisen, välttämättömän ja mahdottoman käsitteisiin. He muotoilivat näkemyksen, jonka mukaan todellisuus ei ole välttämättä sellainen kuin se on vaan päinvastoin se voisi olla toisenkinlainen. Näin ajatellessaan he hylkäsivät Aristoteleen esittämän runsauden periaatteen, jonka mukaan jokainen aito mahdollisuus toteutuu joskus. Alettiin uskoa, että on aitoja mahdollisuuksia, jotka eivät toteudu. Tämä merkitsi sitä, että todellisuuden ydintä ei tulkittu rationaalisesti vaan voluntaarisesti. Keskeistä ei ole järki vaan tahto. Syntyi teoria mahdollisista maailmoista eli loogisista mahdollisuuksista.[xxii] Keksintö loi perustan joukko-opille ja niin sanotulle malliteorialle, joka on vielä nykypäivänä keskeisin tieteellisen innovaation menetelmällinen perusta. Keksinnön jälkeen dialektiikka todellisuuden käsittämisen välineenä ei juurikaan enää edennyt. Sen sijaan erilaisten mahdollisuuksien tutkiminen loi aivan uudenlaisen tilanteen tieteelliselle mielikuvitukselle ja samoihin aikoihin alkaneen löytöretkeilyn ulottamiseen ajatuksen avaruuteen. Kertomus siitä eteenpäin on pikemminkin soveltavan tutkimuksen tarinaa kuin uusia teorioita löytävän tutkimuksen tarina.

Siihen, mitä edellä kuvattu sisälsi ja miten asiaan suhtauduttiin, tarjoaa Umberto Econ romaani Ruusun nimi varsin hyvän opastuksen. Kirjastonhoitaja Jorge, joka pitää sivistystä ja tietoa vanhan kertauksena ja toistamisena pyrkii poistamaan luostaristaan ne tahot, jotka tahtovat kulkea eteenpäin. Silmälaseja ja muita tutkimusvälineita, erityisesti dialektiikkaa, hyväkseen käyttävä William Baskerville, hän jonka nimi viittaa sekä William Ockhamiin että romaaniin Baskervillen koira, edustaa uuden ajan fransiskaanista luonnontiedettä, johon on yhtynyt näkemys mahdollisista maailmoista. Sellaisena sivistyneen ihmisen kuvaksi muodostuu Sherlock Holmes ja hänen tohtorinsa Watson, jota Econ romaanissa vastaa Baskervillen oppipoika Adson. [xxiii]

Ongelmanratkaisu liittyy tässäkin kulttuurissa käytännöllisiin asioihin. Niistä suurin on rakkaus. Sivistyksen ongelma uudella ajalla, se missä mielessä hyve on tietoa, saa koskettavan muotoilun, kun kylmäjärkisen William Baskervillen oppipoika Adson joutuu valitsemaan maallisen rakkauden ja opettajansa seuraamisen välillä. Adson valitsee Baskervillen seuraamisen ja rakkautensa hylkäämisen. Kyse on tiedollisen kulttuurin faustisuutta koskevan teeman muunnelmasta. Onko kaikki hylättävä tiedollisen sivistyksen alttarille ja onko niin, että tiedon kasvu on aina yksinomaan hyvää? Ydinpommin jälkeisen ajan lapsille tämä kysymys on tullut erityisen ajankohtaiseksi. Populaarikulttuurissa sivistyksen ja rakkauden vastakkainasettelu on ollut hyvinkin keskeinen. Suomessa esimerkiksi Pauli Badding Somerjoen esittämät laulut ovat ilmaisseet tämän vastakkainasettelun. Eräässä niistä sanotaan: ”Tuskin tiedän sanaa sivistys, on koulu mulle päänkivistys. Tuskin tiedän kieliopeista, yo-kirjoitusten knopeista. Mutta tiedän oon rakastunut, jospa kerran saisin sut. Kuinka kaunis tää maailma ois!”[xxiv]


3.

Vastaus kysymykseen ”mitä on sivistys” on edellä esittämäni historiallinen aineiston perusteella seuraavanlainen. Sivistys on todellisuuden käsittämistä ja kykyä elää siinä muiden kanssa. Kaiken todellisuuden käsittämisen osalta tiedossani olevista perinteistä paras sivistyksen muoto on länsimainen humanistinen kulttuuri, joka syntyi Ateenassa, siirtyi kristinuskoon, elähdytettiin voimakkaasti uskonpuhdistuksessa sekä 1800-luvun uushumanismissa ja sen perustalta syntyneessä monialaisessa Humboldt-yliopistossa. Tähän sivistysperinteeseen liittyy faustisuuden ongelma, joka merkitsee sitä, että perinne antaa meille avaimet myös elämän vaurioittamiseen.[xxv] Eivät byrokraatit eivätkä teknokraatit elämää vaurioita. Heillä ei ole siihen pätevyyttä. Humanisteilla on tähän mahdollisuus. Tästä syystä humanistinen perinne tarvitsee tueksensa myös sen, mitä suomenkielessä sanotaan sydämen sivistykseksi. Tämä mystiseltä tuntuva, tunteisiin ja tahtoon liittyvä asia, merkitsee todellisuuden käsittämistä sellaisena kuin se on ihmisen ja muiden lajien elämää ylläpitävä. Ilmaisumuodot ja keinot, jotka ovat ominaisia sydämen sivistykselle, liittyvät ihmissuhteisiin, runouteen, kirjallisuuteen, taiteeseen, musiikkiin ja uskontoon.

Todellisuuden käsittäminen ja siihen sopeutuminen on siis sivistyksen ydin. Vaikka sivistys on sopeutumiskykyä, se on luonteeltaan itseisarvoinen. Sivistys on päämäärä sinänsä, ei jonkin toisen päämäärän väline. Tällainen sivistys voi liittyä suuriin kokonaisuuksiin, mutta sen periaatteet pätevät myös sivistyksen alalajeihin. Henkilö voi olla esimerkiksi kirjallisesti sivistynyt tai vaikkapa teknisesti sivistynyt. Kirjallisesti sivistynyt henkilö on henkilö, joka esimerkiksi tuntee kirjallisuuden klassikoita, osaa keskustella niistä asianmukaisella tavalla ja soveltaa niiden todellisuutta käytäntöön. Vastaavasti musikaalisesti sivistynyt henkilö tuntee riittävän määrän merkittäväksi katsottua musiikkia ja oivaltaa sitä. Yhteisö, joka määrittää hallittavan alueen, on kullakin alueella sille omistautunut pätevä yhteisö. Esimerkiksi kirjallisen sivistyksen määrittelee kirjallisesti sivistynyt yhteisö itse. Näin sivistys on aina myös johonkin yhteisöön kuulumista, jonkin yhteisön päämäärien, arvojen ja normien sisäistämistä.

Onko sivistyksellä todellisuuden käsittämisenä ja siihen sopeutumisena tulevaisuutta? Länsimaisessa yhteiskunnassa on valitettavasti vallalla instrumentalisoivia ajattelutapoja, jotka supistavat itseisarvojen määrää. Myös sivistys on tämän trendin näkökulmasta uhanalainen. Esimerkiksi suomalaisessa opetushallinnossa ei ole riittävällä tavalla otettu huomioon sivistystä itseisarvona vaan sen sijaan toiset arvot, taloudellisuus, tehokkuus ja vaikuttavuus sekä hyöty elinkeino- ym. työelämälle ovat tulleet keskeisiksi koulutustoiminnan ohjauslähtökohdiksi. Kansallinen strategiamme on muodostettu siten, että Suomen tulisi olla osaava Suomi, jossa koulutus on merkittävä tuotannontekijä. Perustellun näkemykseni mukaan tämä kansallinen strategia on virheellinen. Enemmänkin: osaaminen korostaminen ja koulutuksen luonnehtiminen tuotantovoimaksi ovat latteuksia, joiden pohjalta saa kuvan, ettei meillä tällä hetkellä ole mitään erityistä kansallista strategiaa. Ehkä monet ihmiset tästä syystä ajattelevat itseänsä maailmankansalaisina, joille suomalaisella perinteellä ja kulttuurilla on merkitystä, mutta suomalainen valtio on kovin kaukainen käsite. En pidä ongelmallisena ihanteena sitä, että suomalaiset olisivat taitava kansa ja että meillä esimerkiksi lisättäisiin kulttuuriteollisuuden voimavaroja. Sen sijaan kriittinen suhtautumiseni johtuu siitä, että osaaminen on vain yksi osa tietoa, joka muodostuu myös tietämisasenteista, tiedosta, että jokin on niin ja niin sekä erilaisista tiedon kohteiden tuntemisista. Edelleen, kun koko touhun päämääräksi asettuu viimekädessä vain se, että saadaan pennit poikimaan ja elintasoa edelleen nostettua, osallistumme toimintaan, joka supistaa inhimillisen tietoisuuden alaa, latistaa kulttuurin yleistä laatua myös tyhjänpäiväisiä unelmia sisältävänä kokonaisuutena sekä on kansainvälisen lisääntyvän köyhyyden ja rikkauden välisen eron kasvattamisena kohtalokasta. Jos Snellmanin, Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen ja muiden Suomi oli vielä ateenalainen moraaliyhteisö, oman aikamme muodostaa maan historiaan kerrostumia, jotka ovat pikemminkin spartalaisia ja jopa barbaarisia. Tästä syystä sivistyksen itseisarvoista luonnetta tulee kuuluttaa kaikessa ja kaikkialla. Sanan ”osaaminen” käyttö tulisi kieltää yli viisivuotiailta, jotka luontevasti iloitsevat osaamisestaan. Tätä vanhempien olisi parempi elää kulttuurissa, jossa ihmisen korkein hetki on se, kun hän voi sanoa: minä käsitän.




[i] Akatemiasta ja siellä vietetystä elämästä ks. esim. Holger Thesleff, Platon, Otava, Keuruu 1989, 141-149.
[ii] Sofisteista ks. esim. Holger Thesleff ja Juha Sihvola, Antiikin filosofia ja aatemaailma, WSOY, Porvoo, Helsinki, Juva 1994, 80-89.
[iii] Dialektiikasta yleisesti ks. esim. Thesleff 1989, 148.
[iv] Sanan skhole merkityksestä ks. Thesleff 1989, 144.
[v] Pol. VIII
[vi] Tim 41d-44d. Platonin tunneteoriasta ks. Tapio Nummenmaa, Divine motions and human emotions in the Philebus and in the Laws. Plato’s theory of psychic powers, Commentationes Humanum Litterarum 112, Tammisaari 1998.
[vii] Aristoteleen tunneteoriasta ks. William Fortenbaugh, Aristotle on Emotion, Duckworth, London 1975.
[viii] Aristoteleen logiikasta ks. Simo Knuuttila, ”Aristoteles”, teoksessa Petter Korkman ja Mikko Yrjönsuuri (toim.), Filosofian historian kehityslinjoja, Gaudeamus, Helsinki 1998, 57-76.
[ix] Chartresin luonnonfilosofiasta ks. Pauli Annala ”Timaos-dialogi ja teologian rajat,” Ajatus 60, Helsinki 2003, 47-70.
[x] Varhaisista laskureista ks.Sara Heinämaa ja Ilkka Tuomi, Ajatuksia synnyttävät koneet, WSOY, Juva 1989.
[xi] Toivo Holopainen, Dialectic and Theology in the Eleventh Century, Limes, Helsinki 1995.
[xii] Paavo Rissanen, ”Johdanto,” teoksessa Anselm Canterburyläinen, Ymmärrystä etsivä usko, Kirjaneliö, Pieksämäki 1986, 5-34.
[xiii] Robert Passnau, Theories of Cognition in the Later Middle Ages, Cambridge University Press 1997.
[xiv] Ludwig Witgenstein, Filosofisia tutkimuksia, suom. Heikki Nyman, WSOY, Porvoo 1981.
[xv] Petri Järveläinen, ”Luovuus – hengen vauhtia vai päämäärätietoista vaeltamista,” Vartija 3/2002, 88-93.
[xvi] Ristin Johannes, Elävä Rakkauden Liekki, suom. Seppo A. Teinonen, Kirjapaja, Jyväskylä 1984.
[xvii] Leena Koski, Tieteen tahtomana – yliopiston tekemänä. Yliopiston sisäiset symboliset järjestykset, Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja 1993.
[xviii] Kvestioista ja muista keskiajan esitystavoista ks. John Marenbon, Later Medieval Philosophy (1150-1350), Routledge & Kegan Paul Ltd, London 1991, 7-49; Virpi Mäkinen, Keskiajan aatehistoria, Atena, Jyväskylä 2003.
[xix] Olli Järvinen, Sammuuko suuri suku?, Suomen luonnonsuojelun Tuki, Helsinki 1987, 195.
[xx] Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila, Argumentti ja kritiikki: lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot, Gaudeamus, Helsinki 1998.
[xxi].Mikko Yrjönsuuri, Obligationes. 14th Century Logic of Disputational Duties, Acta Philosophica Fennica, Helsinki 1994.
[xxii] Simo Knuuttila, Järjen ja tunteen kerrostumat, Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, Helsinki 1998.
[xxiii] Romaanin Ruusun nimi viittauksista ks. Umberto Eco, Matka arkipäivän epätodellisuuteen, WSOY, Porvoo 1985.
[xxiv] Rauli Badding Somerjoki, Lauluja rakastamisen vaikeudesta, cd-levy, Johannakustannus 1994.
[xxv] Vrt. Georg Henrik von Wright, Tiede ja ihmisjärki, Otava, Keuruu 1987.