Mistä tunnemme Mozartin?

Mikä on klassista musiikkia? Otavan Iso Tietosanakirja esittää yhdeksi luonnehdinnaksi, että se on musiikkia, joka on sävelletty vuodesta 1750 Beethoveniin asti. Tämän luonnehdinnan valossa klassinen musiikki on wieniläisklassista musiikkia. Bach eli ennen vuotta 1750. Eikö hänen musiikkinsa ole klassista? Tai Brahms, eikö hänenkään tuotantonsa kuulu klassiseen musiikkiin?

Ehkä voisi sanoa, että Bach on pikemminkin klassisen musiikin edellytys kuin itse sitä. Mutta jos klassinen merkitsee esimerkiksi ja jäljiteltäväksi kelpaavaa, on Bach tässä merkityksessä klassista musiikkia jos mikään sitä on. Ilman Bachia ei olisi klassista musiikkia, ilman Goldberg-muunnelmia pianosonaatteja, esimerkiksi. Brahms taas on klassisen ja erityisesti wieniläisklassisen musiikin perillinen ja edustaja. Mutta luoko hän sellaisia musiikillisia perusratkaisuja, jotka tuovat jotakin lisää klassisen musiikin välineistöön? Ehkäpä ei. Hän ilmaisee tunnetta, maalaa maisemaa, lyö ensimmäisen sinfoniansa ensimmäisessä osassa rumpua kuin purkaakseen vuosikymmeniä käynyttä sinfonisen muodon ongelmaa ja päästääkseen sen vihdoin matkaansa. Mutta hänen sinfoninen muotonsa palautuu musiikinrakenteellisesti keksintöihin, jotka Haydn, Mozart ja Beethovenin tekivät.

Sibelius, Schönberg, Shostakovits, Ravel, Stravinsky, Debussy. Kolme ensimmäistä kuuluvat epäilemättä klassisen perinteen sisään. Kolme jälkimmäistä astuvat siitä esille, mutta olisi oikeastaan kummallista sanoa, että heidän musiikkinsa olisi klassista musiikkia. Sitä kyllä soitetaan samoissa tiloissa kuin klassista musiikkia. Sitä soittavat samat ihmiset, samoilla soittimilla ja samoilla kokoonpanoilla. Silti on luontevampaa puhua uusklassisesta musiikista. Mutta edelleen: onko uusklassinen musiikki nykymusiikkia?

Arvo Pärt tai Oliver Messiae. He astuvat nykymusiikista keskiajalle eivätkä oikeastaan ole sen paremmin klassisen musiikin, uusklassisen, nykymusiikin kuin keskiaikaisen musiikinkaan edustajia. Taidemusiikkia? Kyllä. Mutta viimeisten vuosikymmenten aikana tämä määritelmä on muodostunut niin laajaksi ja kaiken kattavaksi, ettei se sano kovinkaan paljoa.

Miksi Stravinski ei ole yhtä selvästi klassista musiikkia kuin Beethoven tai Mozart? Ehkäpä siksi, että Beethoven ja Mozart esitetään lapsuudestamme asti klassisen musiikin edustajiksi, mutta Stravinskia ei.

Kun lapsi kysyy jos kysyy ensimmäistä kertaa, mitä on klassinen musiikki, hänelle luultavasti näytetään Mozartin kuva ja soitetaan 40. sinfonian alkua tai Eine Kleine Nachtmusik. Ahaa, tämä on klassista musiikkia, lapsi oppii ajattelemaan.

Ehkä hänelle näytetään Mozartin kuvaa ja soitetaan erilaisissa kokoelma-albumeissa esiintyviä kappaleita siksikin, että Mozart itse oli lapsi. Eikö ole ihmeellistä, että tämä lapsi konsertoi jo 6-vuotiaana sisarensa kanssa, päivitellään. Ja pyritään ehkä herättämään omassa lapsessa tämän oman lahjakkuuden tietoisuutta, antamaan esikuva – vaikka Mozart ei olekaan sopiva esikuva oikein kenellekään, lukuun ottamatta ehkä sitä, että hänellä oli lämmin suhde kottaraiseen, joka osasi viheltää hänen sävellysten alkuja..

Kun on Mozartia kuullut, syntyy sellainen olo, että musiikki on jonkinlainen soittorasia. Se pulppuaa loputtomasti itseään, ikiliikkuja. Mutta onko tämä oikeastaan kovinkaan edustava kuvaus klassisesta musiikista ja ovatko kokoelmissa esiintyvät Mozartin teokset erityisen hyviä esimerkkejä siitä, mitä yleisesti klassinen musiikki ja erityisesti Mozartin musiikki on?

Yllä mainitussa merkityksessä klassinen musiikki on melkoisten sattumien ja yhdentekevyyksien perusteella syntynyt kategoria.

Vahvemmin ja uskottavammin luonnehdittuna klassinen musiikki erottuu omaksi musiikinlajikseen sen perusteella, että se kuulostaa omanlaiseltaan.

Olettakaamme paikkansapitäväksi, että juuri wieniläisklassinen musiikki on klassisen musiikin keskeisin ilmaisu. Miksi se kuulostaa erilaiselta kuin muu musiikki? Keskeistä on kokonaisuus, joka muodostuu sävellysteknisistä seikoista. Nopeasti mieleen tulevat sävelkielen asettuminen duuri-mollipohjaiseksi, sointujen harmonia, sävelteosten temaattisuus ja niiden sonaattimaisuus. En tiedä, miten sonaatti pitäisi määritellä. Luonnehdittakoon sitä laajempien sävelteosten yleiseksi muodoksi, joka esittelee, kehittelee ja kertaa teemaa.

Nämä ovat niin sanottuja syntaktisia tekijöitä, sävelkielen ”sanaston” ja ”kieliopin” alkeita. Musikaalinen lahjakkuus voi olla tekemisissä matemaattisen lahjakkuuden kanssa, mutta se lienee tekemisissä myös kielellisen lahjakkuuden kanssa. Tällä en tarkoita Leif Segerstamin uuskieltä Minna Lindgrenin teoksessa Leif Segerstam. Nyt! tai hieman sitä muistuttavaa Mozartin kirjeissään kirjoittamaa useista kielistä muodostettua siansaksaa. Sen sijaan viittaan siihen, että joillakin näyttää olevan kyky omaksua sävellystekniset perusteet, musiikin ”sanasto” ja ”kielioppi” vaivattomasti ja välittömästi. Tähän luultavasti perustui se, että Mozart ja Schubert eivät luonnostelleet töitään vaan kirjoittivat ne suoraan viivastolle. He ikään kuin puhuivat musiikkia, ja tekivät sitä koko ajan. Tästä syntyi valtava määrä sävellyksiä. Schubert sävelsi siltä suorilta pelkästään Winterreiseen kuusi laulua yhdessä aamussa.

Musiikin syntaksin avulla päästään näkemään myös olennaisempaan. Onko 40. sinfonia, joka soi jo kännyköiden soittoäänenäkin tyypillistä Mozartia? Se on sitä siinä merkityksessä, että sen tunnistaa Mozart-kieliseksi vaikka ei taitaisikaan eritellä, mitkä muodolliset tekivät tekevät siitä Mozartia. Venäjänkieli on helppo tunnistaa vaikka ei taitaisikaan venäjää. Sama pätee Mozartiin, Bachiin ja Beethoveniin.

Mozartin 40. sinfonia tulee ensimmäisenä mieleen, jos on tarve osoittaa, millaista Mozartin sävelkieli on. Paradoksaalista kyllä se ei kuitenkaan tule ensimmäisenä mieleen, mikäli on tarve osoittaa, mitä Mozart musiikillaan ikään kuin sanoo. 40. sinfonia on toisin sanoen hyvä esimerkki Mozartin sävelkielen syntaksista. Se ei ole kuitenkaan osuva esimerkki hänen säveltaiteensa semantiikasta, eli merkityksistä, joita syntaksia käyttämällä lausutaan julki.

Osuvampia esimerkkejä Mozartin semantiikasta ovat ooppera Taikahuilu ja Requiem. Ne eivät ole pulppuavia soittorasioita, joita kuuntelee ilahtuneena ja ehkä pikemminkin taustamusiikkina. Taikahuilu ja Requiem ottavat valtoihinsa ja niihin sisältyy kauneuden ja liikutuksen tunteita.

Semantiikka synnytetään tietenkin syntaktisesti. Mozart kehittää klassisen musiikin yleisiä muotoperiaatteita erityisesti melodisissa teemoissa ja harmonisissa sointurakenteissa, joita ilmaisemaan esimerkiksi laulussa käytetään kiinnostavia yhdelmiä kuten Taikahuilun triot. Kesto ja voimakkuus palvelevat tunteen ilmaisemista. Hänen sävellystyylilleen ylipäänsä on tyypillistä duurin ja mollin vastakohta-asetelman rinnalle muodostettujen nopeiden ja hitaiden kestojen vuorottelu niin yksittäisen aarian sisällä kuin myös teoksen osien välillä; ajateltakoon tässä vaikkapa Requiemin Dies iraen ja Lacrimosan välistä suhdetta. Tämä kehittely näkyy myös teemoissa: Papagenon teema on rallattava ja nouseva, Taminon teema sille vastakkaisena kaihoisa ja laskeva. Yön kuningatar kirkuu tähdissä, Sarastro laulaa maan uumenissa.

Mozartin musiikin mestaritöissä yhtyvät sävellystekninen taituruus, ainutlaatuinen mielikuvitus sävelkielessä, yksinkertaisuus ja inhimillisiin peruskokemuksiin osuva syvällisyys. Nämä ominaisuudet tekevät siitä klassista sikäli, että se on esimerkillistä ja jäljittelyn halun synnyttävänä jäljittelemätöntä.