Mitä musiikki koskee?

Ludwig van Beethoven kirjoitti heinäkuun 6. ja 7. päivän aamuina 1812 kirjeen, jota nimitetään Kirjeeksi Kuolemattomalle rakastetulle. Kirje vyöryy eron tuskaa ja kärsimystä rakkauden mahdottomuudesta ja kiihkosta ja päättyy: ”ole rauhallinen, sillä vain rauhallisesti miettimällä elämäämme voimme saavuttaa päämäärämme elää yhdessä -. ole rauhallinen – rakasta minua – tänään – eilen – miten kaipaankaan sinua kyynelsilmin – sinua – sinua – elämääni – kaikkeani – voi hyvin – rakasta minua taukoamatta – älä koskaan ymmärä väärin rakastettusi kaikkein uskollisinta sydäntä. Ikuisesti Sinun ikuisesti minun ikuisesti meidän L.” (Denis Matthewa, Beethoven, suom. Riitta Kauko, Otava 1985, 319).

Kirjeeseen liittyen on tehty elokuva ja sepitetty tarinoita. Kuohuvatunteisen säveltäjän tuntematon ja kuolematon rakastettu, voisiko ihanampaa vuosituhannen rakkaustarinaa ajatella? Asiaa on kovasti tutkittukin, ja eniten kannatusta saaneen teorian rakastetun henkilöllisyydestä on esittänyt Maynard Solomon Beethoven-elämänkerrassaan. Solomonin mukaan kuolematon rakastettu on Beethovenin läheisen ystävän Franz Brentanon puoliso Antonie Brentano. Kirjeen taisteleva kärsimys selittyisi näin Antonien avioliitosta.

Säveltaide ja suuret tunteet nivoutuvat yhteen nimissä Beethoven ja Brentano sattumalta muutenkin. Antonien veljenpoika oli nimittäin modernin psykologian isä Franz Brentano (1838-1917), jonka oppilaspiiriin kuuluivat niin Sigmund Freud kuin Edmund Husserlkin.

Beethovenin luultavan rakastetun veljenpoika, siis henkilö, jonka setä Beethoven emotionaalisessa avaruudessa oli, oli sekä filosofi että roomalaiskatolinen pappi. Roomalaiskatolisesta taustasta selittyy hänen syvällinen perehtyneisyytensä Aristoteleen filosofiaan. Roomalaiskatolisesta taustasta selittyy myös hänen keskiajan ajattelijoilta löytämänsä keskeinen käsite, josta tuli modernin mieltä koskevan ajattelun lähtökohta. Tuo käsite oli intentionaalisuuden käsite.

Brentano keksi, että mielellä on suunta. Kun mieli ottaa suunnan, se muodostaa ikään kuin sisäänsä yleensä maailmaa koskevia edustuksia. Maailman edustukset ovat käsitteellisiä mielensisältöjä, jotka uudelleen (re) esittävät (presentoivat) sen, mitä on mielen ulkopuolella. Brentano kutsui näitä mielensisältöjä keskiajalta omaksumansa käsitteistön mukaisesti intentionaalisiksi objekteiksi.

Voisi ajatella, että maailma tulee mieleen sisään edustusten eli representaatioiden välityksellä. Tietysti se, mitä edustukset edustavat, pysyy ihan oikeassa mielen ulkopuolella olevassa maailmassa. Kun näen koiran, ei koiraa tule mieleni sisälle. Mutta koirasta tekemäni käsitteellinen havainto ja koiraan liittämäni tulkinnat edustavat mieleni ulkoisessa maailmassa olevaa koiraa siten, että hieman liioitellen koiran voi sanoa olevan mielessäni. Niinhän arkinen puhe toimii: Beethovenilla oli rakastettunsa mielessään koko ajan. Ja ah kuitenkin niin kaukana!

Brentanon mukaan intentionaalisuus, mielen suuntautuminen sisältöihinsä, on keskeinen erottaja sielullisen ja aineellisen, henkisen ja fysikaalisen välillä. Mieli suuntautuu kohteisiinsa, aine ei. Beethoven saattoi rakastaa, koska hänen mielellään oli kyky suuntautua Antonie Brentanoon rakastettavana.

Mutta rakastiko Beethoven Antonie Brentanoa, sitä todellista Franz Brentanon aviopuolisoa, joka oli niin lähellä ja samalla niin kaukana. Vai rakastiko hän vain mielensä sisältöä, tulkintaa Antonie Brentanosta rakastettavana?

Olen taipuvainen ajattelemaan, että mitä kuvitelmia Beethovenilla Antonie Brentanosta olikin, todellisella Antonie Brentanolla oli aika paljon tekemistä Beethovenin rakkauden kohteen kanssa. Voi olla, että se, kuinka paljon todellisella Antonie Brentanolla oli yhteistä Beethovenin rakkauden intentionaalisen kohteen kanssa, on ikuisempi arvoitus kuin se, onko kirje Kuolemattomalle rakastetulle osoitettu juuri Antonie Brentanolle kuolematonhan hän ei ainakaan ollut. Mutta yhtäkaikki, Beethovenin rakkauden kohteella oli vastineensa mielen ulkopuolella olevassa todellisessa elämässä.

Myöhemmin Beethoven omisti rakastamalleen naiselle pianolle sävelletyn sarjan Diabelli-muunnelmat. Teos kuuluu Beethovenin viimeisiin töihin. Se perustuu säveltäjä Anton Diabellin valssiin, johon hän oli pyytänyt wieniläisiä säveltäjiä laatimaan muunnelmiaan. Kuolemaansa lähestyvä Beethoven teki työtä viimeiseen asti ja sävelsi kaikkiaan 33 muunnelmaa. Muunnelmia teemasta tekivät myös Czerny, itse arkkiherttua Rudolph, Schubert ja Liszt.

Esimerkiksi Matthewsin Beethoven-elämänkerrassa on musiikkitieteellinen luonnostelma Diabelli-muunnelmien selostukseksi. Käydään läpi sävellajeja jne. Yleensä tässä vaiheessa maallikko putoaa kärryiltä. Mutta lyhyt selostus kannattaa lukea etsivällä laatusanoja, joita Matthews analyysinsä keskuuteen ripottelee. Niitä ovat: majesteettinen, maaginen, dramaattinen, kolkko mutta kunnioitusta herättävä. Laatusanat, jotka palauttavat lukijan tunteiden avaruuteen, vihjaavat hänelle paljon teoksen luonteesta.

Mutta mitä nämä tunteet musiikin yhteydessä ovat? Mihin ne viittaavat? Ovatko ne vain kuulijoiden yhteisiä intentionaalisia objekteja, jotka ”asuvat” kuulijoiden mielissä ja näiden mielten vuorovaikutuksellisessa yhteisössä vai onko niillä viittaussuhde myös jonnekin mielen ja mielten välisen kommunikaation ulkopuolelle?

Ja jos, niin minne? Kuulijoiden mielten ulkoiseen maailmaan? Mikä se on? Historia, luonto, yhteiskunnallinen tapahtuminen? Entä jos ne viittaavatkin johonkin, joka ei ole mielessä, mutta ei sen ulkopuolellakaan vaan pikemminkin näiden edellytyksenä ja näiden takana?