Onks tietoo?

1600-luvulta alkaen kysymys tiedosta ja sen luonteesta alkoi värittää filosofiaa yhtä voimakkaasti kuin metafyysiset käsitykset aiemmin. Hyvän filosofian peruskysymykseksi tuuppautui kuin kyynerpäin kysymys siitä, mikä on varmaa tietoa. Vastaukset asettuivat kahdelle päälinjalle, joista ensimmäinen on rationalismi ja toinen empirismi.

Rationalistisen perinteen keskeiset edustajat olivat Descartes, Spinoza ja Leibniz. Empiristejä olivat puolestaan John Locke ja David Hume. Immanuel Kant yhdisti näiden molempien perinteiden ajatuksia ja loi perustan vastaiselle tietoteorialle. Rationalisteille tieto on ajattelemista ja käsittämistä, empiristeille kokemista ja havaitsemista.

Descartesille tieto on ajatus tai idea, joka on tosi eikä epätosi. Se on luonteeltaan varma, selkeä, kirkas ja tarkkarajainen. Tällaisen tiedon saavuttamiseksi Descartes kehitti epäilemisen menetelmän. Hänen tätä käsittelevän teoksensa nimi oli Metodin esitys, ja sitä on pidetty uuden ajan tieteen perustamisasiakirjana.

Descartes huomautti, että kaikkea voi epäillä. Ehkä ulkomaailmakin on unta. Voihan olla, että olet vain myrkkyliuoksessa lepäävät aivot, joita demoni ärsyttää liuoksen välityksellä ja saa niissä syntymään ulkomaailman kuvia, hallusinaatioita. Mutta jos epäilet tätä, on varmaa, että epäilet ja näin ollen ainakin epäilevä subjekti on olemassa. Näin Descartes teki, vaikkei sitä itse myöntänytkään, uuden ajan filosofiasta kertalaukauksella antiikkista kamaa. Hän toisti Augustinuksen si fallor sum, erehdyn siis olen olemassa –argumentin.

Mitä tarvitsemme, jotta voisimme epäillä? Tietoisuuden, epäilevän tietoisuuden, tietenkin. Ruumista emme tarvitse. Ja koska ruumista ei oteta lukuun, ei oteta lukuun galileolaisen maailman ruumiiseen liittämiä ominaisuuksia: aineellisuus, ajallisuus, paikallisuus ja mekanistisuus. Tietoisuus on jotakin muuta kuin nämä. Se on aineeton, ajaton, paikaton eikä taatusti konemainen. Syntyi dualismi, ajatus kahden substanssin, ruumiin ja sielun olemassaolosta. Toisin sanoen syntyi se, mitä sanomme karteesiolaiseksi viitekehykseksi. Kartesiolainen viitekehys on ajatus, joka oletetaan aina kun puhutaan mielestä ja sen toiminnoista sellaisinaan ilman psykofyysisiä reduktioita.

Jotkut ovat sanoneet tätä ajattelua ”kummitus koneessa” –malliksi. Aihetta koskeva keskustelu osoittaa kuitenkin, että perinne on hätkähdyttävän elinvoimainen ja vaikeasti virheelliseksi osoitettavissa, niin mystifioiva kuin se onkin.

Spinoza oli ensimmäinen, joka koetti korjata Descartesin dualismia. Hän oli monisti. Ruumis ja henki ovat saman asian kaksi eri näkökulmaa. Hänenkin ajattelunsa oli antiikkista, stoalaisen ajattelun kehittelyä uuden ajan maailmassa.

Vastakkaisesta lähteestä tietoa etsineistä empiristeistä John Locke ehdotti, että tieto perustuu olioilla olevan muodon havaitsemiseen. Ideaa kehitteli pidemmälle David Hume, joka selitti mielen ulkopuolella olevien olioiden aiheuttavan havaintoja eli impressioita. Mieli, havaintojen kimppu, muovaa näistä impressioista käsitteitä eli ideoita. Niinpä kun kuumasta hellasta lähtee impressio, se jää mieleen muistona ja käsitteenä.

Hume huomasi, että havaintojen ja käsitteiden välinen suhde on epäselvä. Miten muodostamme käsitteitä havainnoista? Ehkäpä se on sattumanvaraista. Ehkäpä on niin, että käsitteemme perustuvat vain tottumukseen, sillä ei ole arviointiperiaatetta sen tarkastamiseksi, vastaavatko käsitteet mielen ulkoisesta maailmasta nousevia impressioita. Hume päätyikin skeptisismiin: uskon Auringon nousemiseen huomenna perustuu totuttuun ajattelutapaan, mutta ei mihinkään empiirisesti todistettuun tosiasiaan, joka olisi välttämätön. Koko kausaalilain kanssa on vähän niin ja näin. Syy-seuraus –suhde on käsite, mutta mitä tekemistä sillä on todellisuuden kanssa?

Teoksessaan Puhtaan järjen kritiikki Immanuel Kant yhdisti rationalismin ja empirismin. Kantin mielestä rationaalisia käsitteitä voi soveltaa vain kokemustodellisuuteemme, mutta ei maailmaan sinänsä, maailmaan sellaisena kuin se on ilman, että se välittyy inhimilliselle havainnolle.

Syy-seuraussuhde on mielen käsite, mutta se on samalla myös sen maailman osa, joka ilmenee mielelle. Onko se myös maailman osa ilman mielelle ilmenemistä on toinen kysymys, josta pienellä ihmisellä ei ole tietoa.

Kantin mielestä se, mitä pidämme objektiivisena todellisuutena, on ihmismielen yleiseen ja muuttumattomaan luonteeseen ja rakenteeseen perustuva kuva. Ihmismiele on näet kuin silmälasit, joiden avulla näemme maailman. Emme näe sitä muunlaisena kuin näiden silmälasien, joita Kant nimitti kategorioiksi, läpi.

Kategorioita ovat esimerkiksi aika ja paikka. Emme tiedä, onko aikaa ja paikkaa sinänsä olemassa. Mutta emme oman mielen rakenteemme takia voi nähdä maailmaa toisenlaisena kuin ajan ja paikan alueena. Kategoriat ovat kokemuksen muotoja, jotka inhimillinen tietoisuus siirtää maailmaan. Joku toisenlainen tietoisuus ehkä näkisi maailman toisenlaisena kuin me, esimerkiksi ajattomana ja paikattomana.

Tämä ajattelu merkitsee käännettä, jota on kutsuttu kopernikaaniseksi kumoukseksi. Tiedossa keskeistä ei olekaan tiedon kohde ja sisältö vaan tietävän mielen rakenne.

Kant jakoi tiedon aprioriseen eli kokemusta edeltävään ja aposterioriseen eli kokemukseen perustuvaan tietoon. Lisäksi tieto on joko analyyttistä tai synteettistä. Analyyttistä tietoa on esimerkiksi määritelmiin perustuva tieto: pallo on pyöreä. Synteettistä tietoa on esimerkiksi tieto yksittäisen pallon punaisuudesta.

Filosofianhistorialliset lähtökohdat tietämiselle ovat siis nämä. Laita silmät kiinni ja ala järkeillä. Nukahda ja herää aamulla mielessäni suhteellisuusteorian kaava. Einstein on kuvannut omien tieteellisten löytöjensä kehittymistä tähän tapaan. Toinen vaihtoehto on tonkia maan multaa ja merenpohjia, rakentaa hiukkaskiihdyttimiä ja tutkia taivaita.

1900-luvun tieteenfilosofisessa keskustelussa on huomautettu usein empiirisen tutkimusotteen heikkouksista. Yksi ongelma on havaintojen luotettavuus ja se, missä merkityksessä niihin sisältyy teoretisoivaa ainesta. Toinen ongelma koskee induktiivista päättelemistä, jossa johdetaan yksittäistapauksista yleisiä teorioita. Miten suu sitten pannaan, kun löytyy yksittäistapaus, joka ei sovellu yhteen muiden yksittäistapauksien kanssa?

Toisaalta puhtaan rationalistinen lähestymistapakaan ei tunnu uskottavalta, ellei ehkä logiikan ja matematiikan perusteiden tutkimisen alueella. Rationaalisen lähestymistavan taustalla on oletuksia, joiden ongelmat jo Hume osoitti. Ajatus, että kaikki poikamiehet ovat naimattomia sekoittaa määritelmään liittyvän ja vallitseviin havaittaviin tosiasioihin liittyviä aineksia toisiinsa. Ainakin sikäli Kant näyttää olleen oikeilla jäljillä, että rationaalinen ja empiirinen ovat vaikeasti toisistaan erotettavissa.