Seksikästä filosofiaa

Klassinen essentialistiseksi luonnehdittu käsitys ihmisestä määrittelee yksilön ihmisen universaalisen ja muuttumattoman lajiolemuksen edustajaksi. Ihmisen muuttumattoman olemuksen kannalta keskeistä on hänen järkensä. Ihminen on, kuten Aristoteles lausuu, rationaalinen eläin. Tästä näkökulmasta olisi lähinnä typerä ajatus väittää, että ihminen määrittyy olemuksellisesti sukupuoliolentona.

Käsitys ihmisestä lajityypillisesti järkevänä olentona, jonka päämäärä on sielun intellektuaalisen osan täydellistyminen, synnytti sekä sukupuolettomia että miessukupuolta välillisesti suosivia näkemyksiä ihmisen perimmäisestä identiteetistä. Platonin ja stoalaisten mukaan miesten ja naisten sukupuolierot ovat niin vähäpätöisiä, että molemmat saattoivat ottaa osaa intellektuaaliseen täydellistymiseen samalla tavoin. Aristoteles taas katsoi, että sukupuolierot ovat sikäli merkityksellisiä, että täysi ihmisyys toteutuu ensisijaisesti miesten ja heidän välisen ystävyytensä piirissä.

Aristoteleen esittämä miehen johtaman perheen malli tuli niin sanotun vanhaeurooppalaisen ajattelun perustaksi. Kirkkoisät omaksuivat sen ja se vaikutti aina Hegeliin ja Marxiin asti.

Aristoteleen näkemys ihmisestä on värittynyt biologis-empiristisesti ja tämä lähtökohta määrittää hänen käsitystään luonnollisuudesta. Aristoteleelle luonnollinen ei ole sopimuksenvaraista eikä kulttuurisidonnaista. Hänelle luonnollista on se, mikä on olemassa ihmisen biologisperäiseksi tulkitussa fenomenaalisessa elämismaailmassa. Luonnollisia tarpeita ja elämänmuotoa palvelemattomat artefaktit ovat Aristoteleen mielestä roskaa. Luonto ei nimittäin tee mitään turhaan eikä turhuuksien valmistaminen palvele mitään järkevää eli luonnollista elämänmuotoa. Tarpeettomiksi artefakteiksi voi tässä yhteydessä lukea myös käsitteelliset konstruktiot, jotka eivät toteudu.

Teoksessaan Politiikka Aristoteles esittää, että yhteisön ’luonnollinen’ perusta on tilayhteisö, joka liittyy kylään. Vastaavasti kylä liittyy kaupunkivaltioon eli polikseen. Tilayhteisö muodostuu miehestä ja naisesta, näiden jälkeläisistä sekä orjista. Miehen ja naisen muodostama pari on Aristoteleen mukaan luonnollinen ja perustuu ihmisen tarpeeseen tuottaa itsensä kaltainen olento jälkeläisekseen. Luonnollista voi olla myös joidenkin naisten ja eläinnaarasten taipumus synnyttää itsensä näköisiä jälkeläisiä. Näin on tehnyt esimerkiksi farsaloslainen tamma, jonka nimi oli Rehti.

Aristoteles ajatteli, että miehen ja naisen välillä vallitsee poliittinen valtasuhde, jossa miehen tulee olla hallitseva osapuoli - kuitenkin siten, että nainen on vapaa ja miehen tekemät ratkaisut perustuvat naisen kanssa aristokraattisessa hengessä käytyyn keskusteluun. Naisen alisteinen asema johtuu Aristoteleen mukaan siitä, että naisen harkintakykyyn ei liity arvovaltaa ja päättäväisyyttä, joista puutteista johtuen nainen on vajavainen ihminen. Kognitiivisilta kyvyiltään nainen on kuitenkin miehen tasolla. Lisäksi hän on vapaa, toisin kuin orjat, joiden orjuuden Aristoteles ajatteli luonnolliseksi. Miehen ja naisen parisuhteen lisäksi Aristoteles piti miesten välisiä ystävyyssuhteita luonnollisina ja ihmisen päämäärää palvelevina. Hänen perustamansa Lykeion on antiikin filosofikouluista luultavasti ainoa, jonka piiriin ei otettu naisia opiskelijoiksi. Opiskelijoiden tuli olla miehiä ja oli ilmeisesti hyvä, mikäli opiskelijaksi hakeutuvalla miehellä oli rakkaussuhde vanhempaan mieheen. Aristoteleen mukaan miehillä on erityisiä ystävyysliittoja.

Tutkimuksessa annettu kuva miesten välisestä rakkaussuhteesta antiikin Kreikassa on jonkin verran hämärä. Keveästikin silmäillen on kuitenkin ilmeistä, että esimerkiksi Platonin dialogeissa homoerotiikka kukoistaa avoimesti. Dialogissa Pidot esitettyjen kuvausten perusteella kyseessä ei ole vain ’platonilainen rakkaus’ termin nykymerkityksessä vaan nimenomaisesti fyysinen vuorovaikutus. On kuitenkin niin, että siinä on keskeistä sielun ylempien osien eli järjen yhteinen täydellistäminen miesten välisessä suhteessa. Tämä on yhtä luonnollista kuin naisen ja miehen lasten saamiseen tarkoitettu seksuaalisuus. Ilmeisesti se on myös korkeampaa ja täydellisempää kuin miehen ja naisen välinen rakkauselämä. Ihmisen identiteetti ei määrity sukupuolisuhteista vaan sen sijaan sukupuolisuhteet määrittyvät ihmisen identiteetistä, jonka kannalta intellektuaalinen täydellistyminen on keskeisintä. Järkeviä sukupuolisuhteita ovat niin miehen ja naisen lisääntymiseen liittyvä suhde kuin miesten väliset rakkaussuhteetkin. Miestenkään välisissä rakkaussuhteissa seksuaaliset himot eivät ole kuitenkaan Platoninkaan mukaan keskeisiä. Dialogissa Pidot Sokratesta ylistetään siitä, ettei hän antaudu homoseksuaaliseen kohtaukseen. Kehujen ydin ei kuitenkaan liity siihen, että kyseessä on homoseksuaalinen suhde vaan siihen, ettei Sokrates seuraa sielunsa alemmissa osissa olevia himoja. Sen sijaan hän seuraa sielun ylemmässä osassa olevaa järkeään, joka mahdollistaa tavallisesta poikkeavan taivaallisen rakkauden.

Uuden ajan alussa syntyi ajattelutapoja, jotka merkitsivät uudistuksia antiikin luonnollisuuteen liittyvien ihmis- ja todellisuuskäsitysten kannalta ja joilla on myös seksuaalisuuden kannalta vaikutuksia. Nominalistis-eksistensialistinen perinne ei pidä välttämättä seksuaalisuutta lähtökohtana yksilöllisen identiteetin muodostamisessa. Sen piirissä kehkeytynyt naturalistinen näkemys ihmisestä on kuitenkin tehnyt tämän ajatuksen ajankohtaiseksi. Naturalistisesti haluavana eli keskeisiä perustarpeitaan toteuttavana olentona nähty ihminen määrittyy joissakin huomiota saaneissa ajattelutavoissa tarpeistaan käsin. Niinpä uudemmassa keskustelussa esimerkiksi Michael Foucault esittää kolmiosaisessa Seksuaalisuuden historiassa, että ihminen on aina määrittynyt sukupuoliolentona. Foucaultin mukaan totuus ihmisestä itsestään ja hänen identiteettinsä ydin löytyy tarkastelemalla seksuaalisten mielteiden ja tekojen sisältöjä.

Foucaultin teoria heijastaa sellaista yleisemmässä keskusteluilmapiirissä esiintyvää näkemystä, jonka mukaan seksuaalisuus on jotenkin substantiaalinen asia. Se siis kuuluu sille alueelle, jota klassinen ajattelu pitää ihmisen olemuksena eli essentiana. Yhtenä uuden ajan käsitteellisten muutosten mahdollistaman seksuaalisuutta keskeisempänä kuin antikissa ja keskiajalla pitävän ajattelutavan seurauksena on ollut huomio, jonka mukaan monet ensisilmäykseltä ”luonnollisina” pitämämme asiat ovat biologisesta ja tässä merkityksessä ”luonnollisesta” lähtökohdastaan muovattuja henkisiä konstruktioita.

Konstruktiot voidaan ajatella individualistisiksi tai sosiaalisiksi. Individualistinen konstruktio on yksilöllinen, muista konstruktioista poikkeava uniikki käsitys. Henkilö voi väittää, että hänellä on oma seksuaalisuutensa, jota muut eivät voi ymmärtää.

Vahvin vasta-argumentti uniikkeja käsityksiä vastaan on ihmisen kommunikatiivisuus ja sosiaalisuus. Vaikka kokemuksemme voivatkin olla subjektiivisia, ne muodostuvat niiden edellytysten puitteissa, joita julkinen kieli ja ajattelu sekä sosiaaliset suhteemme niille asettavat. Ihmisellä voi ehkä olla subjektiivisia kokemuksia jotka ovat täysin privaatteja. Nämä kokemukset eivät ole kuitenkaan luonteeltaan riittäviä identiteettiä muodostaviksi käsityksiksi. Kaikki käsitykset ovat nimittäin sidoksissa ihmisen kommunikatiivisiin ulottuvuuksiin. Keskeisin tämän idean tuki on Ludwig Wittgensteinin niin sanottu yksityisen kielen argumentti. Wittgenstein kysyy, voisiko henkilöllä olla kieli, jota vain hän itse ymmärtää ja jota lisäksi ei voi kääntää millekään toiselle kielelle? Vaikka voikin olla kieliä, joita vain yksi henkilö puhuu, nämä kielet ovat periaatteessa käännettävissä muille kielille eli toisin sanoen yhden ihmisen puhuma kieli ei ole yksityinen kieli siinä merkityksessä, että sitä ei periaatteessa voitaisi tulkita jollakin toisellakin kielellä. Näin yksityistä kieltä ei ole. Sen sijaan yhden ihmisen ymmärtämä kieli saa ymmärtämisensä periaatteet muille kielille käännettävissä olevista kommunikatiivisista säännöistä. Karkeistaen ilmaisten nämä piirteet ovat kaikkien kielten yhteisiä syvärakenteita tai sitten universaalisia luonnollisia kieliä edeltävän mielen kieleksi (mental language) kutsutun aivojen ei-lingvistisen representaatiojärjestelmän käännöksiä.

Muokatessaan käsityksiään henkilö ei voi kokonaan välttää toisten henkilöiden ilmaisemia käsityksiä. Tästä johtuen konstruktioiden pitäminen sosiaalisina on filosofisesti paremmin argumentoitu näkemys kuin niiden pitäminen privaatteina. Esimerkiksi seksuaalisuus ei ole privaattia sikäli, että se on seksuaalisuutta, joka on yleiseen sosiaaliseen kommunikaatioon kuuluva ja sen piirissä biologiselta pohjalta muotoutuva ilmiö.

Kuinka hallitseva konstruktioiden todellisuus on? Sara Heinämaa viittaa väitöskirjassaan Ele, tyyli ja sukupuoli siihen, että esimerkiksi osa syntyvistä lapsista ovat sekasukupuolisia. Sukupuolimääritelmä tehdään sukurauhasten, hormonien ja kromosomien perusteella. Määrittäessä on tärkeää, voidaanko sekasukupuoliselle vauvalle kirurgisin toimenpitein rakentaa maskuliininen sukupuolielin vai ei. Mikäli ei voida, hänet määritellään sukupuoleltaan naiseksi. Näin on olemassa tapauksia, jossa sukupuoli on tuotettu sosiokulttuurisesti myös sen biologisella tasolla. Kun yleensä sukupuolisuuden yhteydessä on tehty jako sex/gender, joista ensimainittu viittaa biologiseen ja anatomiseen ja jälkimainittu psykologiseen ja emotionaaliseen sukupuolisuuden aspektiin, näissä tapauksissa tämän jaon raja hämärtyy.

Osa nykyisistä, lähinnä feministisistä, keskustelijoista ajattelee, että jako sex/gender on harhaanjohtava laajemminkin kuin vain sekasukupuolisten lasten tapauksessa. Heidän mukaansa biologinen sex on niin kiinteästi liittynyt sosiokulttuuriseen sukupuolirooliin tai –funktioon, että jälkimmäinen vaikuttaa ruumiin fyysiseen kehittymiseen. Heinämaa käsittelee teoriaa, jonka mukaan sukupuolesta keskusteltaessa ei tulisi kiinnittyä pysyvään sukupuoliolioon eli kysymykseen siitä, mitä sukupuoli on. Vaihtoehtona on ajatella kysymystä, miten sukupuoli on. Tällöin sukupuoli on muuttuva ”tyyli”, joka on osallinen kaikesta siitä, mitä ihminen on ja näin ollen keskeinen identiteettitekijä. Esimerkiksi Luce Irigaray kirjoittaa, että naisella on useita sukupuolielimiä, joiden välityksellä hänen ja todellisuuden välinen subjekti-objekti –asetelma murtuu. Seksuaaliseksi ymmärretty identiteetti yhtyy tämän teorian mukaan todellisuuteen ja tuottaa ruumiinsa eleillä kuten kämmenten silityksellä ja suudelmilla kohtaamisia, jotka ovat Irigarayn lausuman mukaan ehkä varattu vain rukoilijoille.

Sex/gender erottelun hajottamiseen perustuva sukupuolituotannon ja sukupuolisen suuntautumisen valitsemisen ja luomisen näkemys on kiistanalainen. On kuitenkin historiallinen tosiasia, että sukupuoliroolit vaihtelevat eri kulttuureissa (ajateltakoon esimerkiksi pohjois-amerikkalaista perheenäitiä ja skandinaavista uranaista). Nämä vaihtelut ovat myös historiallisia. On esimerkiksi filosofisesti perusteltua kysyä, missä merkityksessä Raamatun miehet ja naiset ovat miehiä ja naisia sikäli kuin naiset ja miehet nykyisin esimerkiksi sukupuolifunktioidensa osalta määritellään. Kun raamatunkirjoittajat käyttävät termiä ’nainen’, taustalla on erilainen sosiaalinen konstruktio kuin nykyisin käytetyn saman termin taustalla. Termit ovat pikemminkin perheyhtäläiset kuin identtiset.