Luovuudesta

Jotkut ajattelevat, että luovuus ja innovatiivisuus perustuvat kaavamaisesta ajattelusta irti päässeeseen uuteen tapaan hahmottaa todellisuutta. Järjen näkökulmasta katsottuna tällainen ajatus luovuudesta on puolitotuus, johon sisältyy kiinnostavia kysymyksiä.

Luovuus ja innovatiivisuus ovat epäilemättä irtautumista kaavamaisuudesta, mikäli sillä viitataan henkiseen jumiutumiseen ja ennakko-oletusten saamaan ylivaltaan uuden edessä. On myös kiinnostavaa, voiko innovatiivisuuteen ja luovuuteen liittyä aidosti ekstaattisia ulottuvuuksia, joiden käsitteellinen kuvaus on hämärä. Asiaan liittyy kuitenkin filosofisesti moniulotteisempia näkökohtia kuin vain ”kaavamaisuudesta irtautuminen”. Itse asiassa luovuuteen sisältyy varsin kaavamaisia ainesosia, vaikka varsinaista ”luovuuden logiikkaa” ei voitaisikaan muodostaa.

Luovuuden ”kaavamaisiin” ulottuvuuksiin liittyy uskonnollisessa viitekehyksessä erityisiä metafyysisiä painotuksia. Herää kysymys, miten henkilö voisi olla jossakin perustavassa merkityksessä luova, mikäli Hän uskoo, että kaikella on Luoja? Luovuutta ja innovatiivisuutta on tässä viitekehyksessä luontevampaa tarkastella Luojan luomistyöhön tutustumisena ja sen salaisuuksien selvittämisenä kuin varsinaisena uuden luomisena.

Se, että innovatiivisuuteen ja luovuuteen liittyy ”kaavamaisia” ulottuvuuksia, merkitsee sitä, että näitä asioita voi opettaa ja niitä voi kehittää itsessään. Henkilö voi oppia luovaa ja innovatiivista ajattelua ensinnäkin opettelemalla logiikan sääntöjä. Ne ovat pääosin erittäin yksinkertaisia, ja niiden vaikeus johtuu siitä, että arkiajattelumme on logiikan sääntöihin verrattuna usein varsin sekavaa. Juuri yksinkertaisuuden saavuttaminen, mikä on kaiken innovatiivisen ja luovan toiminnan tavoite, on henkisesti työlästä.

Logiikan säännöt ovat esimerkiksi sellaisia kuin ristiriidan laki. Ristiriidan lain mukaan ei voi olla niin, että jokin sekä on että ei ole. Sääntöön liittyy hyvä esimerkki innovatiivisesta teologisesta ajattelusta:

Yksi tunnetuimmista ateistisista todistuksista eli argumenteista, joiden mukaan ei ole rationaalista uskoa, että on olemassa sellainen Jumala kuin kristityt opettavat, on kysymys: voiko Jumala luoda kiven, jota Hän ei jaksa itse nostaa? Vastaajan, joka uskoo, että Jumala on kaikkivaltias, tekisi ensisilmäykseltä mieli vastata, että kyllä voi. Mutta jos hän vastaa niin, hän ajautuu loogiseen ansaan. Jos Jumala ei jaksa itse nostaa luomaansa kiveä, seuraa, että Jumala ei ole kaikkivaltias. Perinnäisessä teologiassa ongelmaan on vastattu, että itse kysymys on sofistinen silmänkääntötemppu. Jumalan kaikkivaltius ei nimittäin merkitse sitä, että Jumala voi tehdä mitä vain. Sen sijaan Jumalan kaikkivaltius merkitsee sitä, että Jumala voi tehdä sen, mikä on loogisesti mahdollista. Koska ei ole loogisesti mahdollista, että Jumala luodessaan kiven olisi kaikkivaltias, mutta vastaavasti nostaessaan sitä ei olisi, kysymys on ristiriitainen eikä se vie mitään sen paremmin eteen kuin taaksekaanpäin vaan liikkuu aidon innovatiivisuuden ulkopuolella. Varsinainen innovaatio tässä tapauksessa on sen huomaaminen, että kysymys ei ole innovatiivinen. Tämä innovaatio puolestaan perustuu ”kaavamaiseen ajatteluun”, logiikan keskeisen perussäännön soveltamiseen. Toisena innovaationa voi pitää vastausta: Jumala ei voi luoda kiveä, jota Hän ei jaksa itse nostaa. Vastauksella on ilmeisiä sielunhoidollisia implikaatioita.

Myös toinen esimerkki valaisee ”kaavamaisen ajattelun” eli logiikan mahdollisuuksia innovatiivisessa toiminnassa. Uuden ajan alkuun asti oli yleinen ajattelutottumus uskoa, että jokainen aito mahdollisuus toteutuu joskus. Tämän Aristoteleen opettaman niin sanotun runsauden periaatteen mukaisesti voimme lukea mahdollisuuksiksi vain asioita, jotka voivat toteutua. Uudella ajalla eräät fransiskaanifilosofit, erityisesti Duns Scotus, kyseenalaistivat aristoteelisen runsauden periaatteen ja alkoivat ajatella, että on olemassa mahdollisuuksia, jotka eivät toteudu. Eräässä mielessä voi sanoa, että he irtaantuivat kaavamaisesta ajattelusta, nimittäin runsauden periaatteesta. He irtaantuivat siitä kuitenkin kehittämällä kaavamaista ajattelua sen omilla pelisäännöillä eteenpäin. Uskomus, jonka mukaisesti on olemassa mahdollisuuksia, jotka eivät toteudu, synnytti teorian mahdollisista (loogisista) maailmoista. Voitiin kuvitella maailmoja, loogisia joukkoja, jotka ovat erilaisia kuin tuntemamme maailma. Niitä voitiin verrata sekä tuntemaamme maailmaan että toisiinsa, ja tätä kautta myös tuntemamme maailman käsittäminen parantui huomattavasti. Itse asiassa teoria mahdollisti aivan uudenlaisen tieteellisen mielikuvituksen toiminnan ja uuden ajan älyllisen löytöretkeilyn, jonka seurauksena erityisesti tieteellisen tiedon mekaanisten sovellusten tuottaminen on kasvanut räjähdysmäisesti. Se on myös pohja merkittävimmille nykyisille todellisuuden selittämistä koskeville filosofisille teorioille, jotka liittyvät malliteoriaan tai mahdollisten maailmojen semantiikkaan.

Malliteorian mukaan koettaessamme käsittää todellisuutta pääsemme eteenpäin kun kuvittelemme erilaisia loogisia mahdollisuuksia ja vertaamme niitä toisiinsa. Erityisesti 1900-luvun filosofiassa paljon huomiota saanut oletus, jonka mukaan emme voi sanoa todellisuudesta ja totuudesta mitään kielemme (Wittgenstein) tai ymmärtämisemme (Heidegger, Gadamer) asettamista ehdoista johtuen, ei ehkä pidä paikkaansa vaan saattaa olla virheellinen käsitys mielen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Malliteoreetikotkaan eivät väitä, että voisimme omistaa totuuden, vaan uskovat, että voimme lähestyä totuutta askel askeleelta, pienin askelin. Totuus ei ole saavuttamaton, vaan se on pikemminkin ehtymätön, kuten Jaakko Hintikan tunnettu muotoilu asian esittää.

Jos loogisen ristiriidan laki on innovatiivisen ajattelun perussääntö, mahdollisten maailmojen teoriasta voimme löytää toisen perussäännön, joka kuuluu: jos tahdot tietää enemmän, kuvittele todellisuus toisenlaiseksi kuin millaisena sen tunnet. Molemmat perussäännöt ovat varsin kaavamaisia ja ne voidaan myös formalisoida, jälkimmäinen hyvinkin monimutkaisilla muodollisen logiikan ja matemaattisen joukko-opin menetelmillä. Näin kaavoittuneesta ajattelusta, ennakkoluuloista ja jämähtäneistä ajattelutottumuksista irtaantuminenkin edellyttää aimo annoksen kaavamaisuutta ja kovaa rationaalista työskentelyä.

Voidaanko tällaisia sääntöjä löytää lisää? Yhden sääntökokonaisuuden tarjoavat argumentaation säännöt. Niiden mukaan argumentti, jota on mielekästä nimittää myös innovaation tuotteeksi, on perusteltu väite. Argumentti voi epäonnistua, mikäli se perustuu väärään tietoon, auktoriteettiin, henkilökohtaisuuksiin tai esimerkiksi uhkailuun. Esimerkkejä virheellisistä argumenteista ovat vaikkapa seuraavat: Usko Jumalaan, koska tiede on todistanut Jumalan olemassaolon tai koska Newtonkin uskoi Jumalaan tai koska olet säälittävä henkilö tai koska sinun käy huonosti, ellet usko. Kääntäen samanmuotoisia argumentteja ovat: Älä usko persoonalliseen Jumalaan, koska nykyaikainen tiede osoittaa uskon irrationaaliseksi tai koska Darwinkaan ei uskonut tai koska olet älyllisesti kriittinen nykyajan ihminen tai voit hyvin, jos et usko. Kaikissa näissä tapauksissa henkilön tulisi etsiä uusia perusteluita, jotta Jumalaan uskomista tai Jumalan kieltämistä koskeva väite tulisi hyväksyttäväksi. Miten hän voi niitä etsiä?

Argumentaation sääntöjä koskevassa Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan toimittamassa oppikirjassa Argumentti ja kritiikki esitetään, että luovaa ajattelua voi opetella ja harjoitella ja että se perustuu yksinkertaiseen kysymysten ja vastausten peliin. Ajatus on jonkin verran samanlainen kuin Jaakko Hintikan esittämä huomautus, jonka mukaisesti ongelmanratkaisija Sherlock Holmesin logiikka on kysymysten logiikkaa. Selvittäessään ongelmaa Holmes lähestyy sitä tilannetta koskevien tietojen pohjalta käyttämällä hyväkseen loogista päättelykykyä, joka valaisee sen, löytyykö tilanteen ratkaisu käytössä olevista tiedoista päättelemällä vai ei. Mikäli ratkaisu ei löydy päättelemällä se käytössä olevista tiedoista päättelemällä, Holmes voi tutkia tietojen ristiriidattomuutta, parantaa heikosti perusteltuja tai vääriä tietoja sekä esittää lisäkysymyksiä, joiden avulla ”johtolankojen” kudos alkaa syntyä.

Luovan ajattelun eteneminen kysymyksiä esittämällä on sinänsä yksinkertaista toimintaa, joka perustuu tulkintaan jokaisesta esitetystä väitteestä vastauksena johonkin kysymykseen ja jokaisesta uudesta kysymyksestä mahdollisuutena uuteen väitteeseen. Jos esimerkiksi väitetään, että ”taivas on sininen” se voi olla vastaus vaikkapa seuraaviin kysymyksiin: ”minkä värinen taivas on?” tai ”mikä on sininen”. Väitteestä pääsee ajattelussa eteenpäin esittämällä lisäkysymyksiä: ”miksi taivas on sininen?” tai ”onko taivas sininen aina?”

Kysymysten ja vastausten vuorottelua voi jatkaa niin pitkälle kuin logiikka ja mielikuvitus riittävät. Erityisen ongelmansa muodostaa se, mihin lisäkysymykseen henkilön kannattaisi kiinnittää huomiota, jotta hän pääsisi innovatiivisesti eteenpäin? Pääsääntö on, että huomio kannattaisi kiinnittää kaikkein vaikeimpaan kysymykseen.


”Vaikeimman kysymyksen taktiikan” osalta kohtaamme ainakin osittain selvityksen sille, miksi innovatiivisuus ei ole helposti saavutettavissa. Vaikeimmat kysymykset sivuutetaan helposti niiden henkisen työläyden takia tai piintyneiden ajattelutottumusten takia. Molempiin liittyy varmuuteen liittyviä asennoitumisia. Vaikeiden kysymysten tarkasteleminen lisää epävarmuutta edellyttäessään aikaa ja asettaessaan omaksutut ajattelutottumukset, ”kaavamaisen ajattelun”, kyseenalaiseksi. Epävarmuus edellyttää runsaasti henkistä sietokykyä, ja näin myös henkisen sietokyvyn lisääminen on luovan ajattelun kehittämisen kannalta tärkeää. Miten sitä voidaan lisätä? Vastauksina voisivat olla ehkä kirjallisuuden lukeminen, musiikin kuunteleminen, uusiin kulttuureihin tutustuminen, keskusteleminen muiden kanssa sekä osallistuminen itselle vieraisiin ja uusiin toimintoihin sekä keskusteluyhteyksiin.

Luovuuteen ja innovatiivisuuteen liittyvä henkinen kuormitus voi olla yksi taustatekijä sille, miksi keksimistä pidetään usein ekstaattisena kokemuksena: keksittäessä ajattelun taakka putoaa hartioilta. Mutta onko kyseessä vieläkin perustavampi ekstaattinen eli totutusta ja tunnetusta, staattisesta, irtoamisen tilanne kuin vain ajattelutyön helpottumisesta seuraava raukeus?

Jaakko Hintikka on luonnostellut teoriaa, joka erottaa luovan toiminnan muista inhimilliseen tekemiseen, erityisesti työhön liittyvistä teorioista. Hintikka tarkastelee yhtäältä Karl Marxin työnteoriaa sekä eksistentialistista, erityisesti Jean-Paul Sartren esittämää teoriaa työstä. Marxin esittämän työn arvoteorian mukaan työ on tavoitteellista toimintaa, joka tuottaa tuloksia karkeasti luonnehtien välttämättä. Sartren mukaan työn tulos ei ole ennalta määritelty, vaan se syntyy eksistentiaalisena valintana. Hintikka esittää, että kumpikaan työn luonnetta koskevista teorioista ei ole riittävä. Hän viittaa poikkeuksellisiin elämyksiin, joita niin tieteilijöillä kuin taiteilijoillakin esiintyy, joskin erittäin harvoin. Hän huomauttaa, että luovaan keksimiseen liittyy helppouden kokemus, kokemus, jonka mukaisesti keksintö on ilmentynyt keksijälleen ikään kuin toisten voimien antamana vaivattomana ”armolahjana”. Pelkkä työn arvoteoria eli pakertaminen vaikeuksien kautta voittoon ei kykene selittämään tällaisia harvoin jos koskaan tapahtuvia huippukokemuksia. Ne eivät myöskään ole eksistentiaalisen valinnan tuloksia. Niiden selitys on hämärä, käsitteellisen ajattelun mahdollisuuksien rajoille menevä. Ne ovat, kuten teologit voisivat ehkä niitä luonnehtia, ekstaattisia.

Selostin edellä näkemystä, jonka mukaisesti luovuudella on sekä sääntöjä että ekstaattisia ulottuvuuksia. Säännöt ovat logiikan ja argumentaation sääntöjä ja niihin liittyy kysymisen ja vastaamisen tekniikka. Ekstaattinen ulottuvuus liittyy siihen, että niin sanottuun vaikeimpaan kysymykseen löydetään ratkaisu ”armolahjana” siten, että ratkaisu ei selity yhtäältä pelkästä sääntöjen seuraamisesta ja niihin liittyvästä henkisestä punnertamisesta, vaikka ne ovatkin tärkeä luovuuden ainesosa, mutta ei toisaalta inhimillisestä ratkaisun keksimisestä ja siihen liittyvästä raukeudesta. Vastaus vaikeimpaan kysymykseen löytyy ekstaattisesta ulkopuolisen voiman läsnäolon kokemuksesta, jonka selittäminen näyttää filosofisesti hämärältä.

Totesin, että luovuus ei ole helposti saavutettavissa, vaan että sen edellyttämät vaikeimmat kysymykset sivuutetaan mielellään niiden henkisen työläyden takia tai piintyneiden ajattelutottumusten takia. Vaikeat kysymykset lisäävät epävarmuutta ja edellyttävät henkistä sietokykyä. Tämä merkitsee puolestaan sitä, että henkistä sietokykyä edellyttävälle luovuudelle ja innovatiivisuudelle tulisi järjestää puitteet.

Joku voisi väittää, että mahdollisuus henkistä sietokykyä vaativaan etsimiseen on keskeinen nykymaailman ongelma. Vaikka itse miettiminen on henkisesti kuormittavaa, myös tilanne, jossa siihen ei ole aikaa, tuottaa henkistä kärsimystä. Näin keskeinen työelämään liittyvä innovaatio voisi liittyä siihen, miten yhteiskunnassa ylikierroksilla käyvät henkilöt saisivat puitteet, joiden piirissä he voivat pysähtyä harjoittamaan kysymisen ja vastaamisen menetelmää ja ehkä löytämään luovuuden ekstaattisia ulottuvuuksia. Tarkastelen seuraavassa klassista mallia innovatiivisuuden puitteiden järjestämiseksi sekä keskustelen sitten sen suhteesta nykypäivän kysymyksiin.

Historiallisesti poikkeuksellisen innovatiivisiin tuloksiin päättynyt kristillinen antiikki ja keskiaika järjesti luovuuden ja innovatiivisuuden puitteet ensisijaisesti luostarilaitoksen muodossa.

Keskiajalla viisaus liitettiin eräiltä osin ajatukseen märehtimisestä eli ruminaatiosta. Luostareissa luotiin elämänmuoto, joka aikataulutti jokapäiväisen elämän neljän rukoushetken rytmittämäksi. Rukoushetkien aikana luettiin yhdessä ääneen psalmeja. Toistuvan harjoituksen tarkoituksena oli se, että ne sisäistyisivät lausujan mieleen ja muuttaisivat hänen persoonansa niiden mukaiseksi.

Toimintaan liittyi varsin yllättäviä vertauskuvia. Sääntökuntien jäsenille psalmit vastasivat nimittäin rehua, jonka kaikkien ainesosien hengelliseksi ravinnoksi hyödyntäminen merkitsi jatkuvaa toistoa. Lehmä ja erityisesti sen ruoansulatusjärjestelmä tarjosivat näin inspiroivan mallin myös ajattelun harjoittamiselle.

Märehtimiseen liittyen luonnosteltiin kiinnostavia teorioita siitä, miten mieli toimii. Osa näistä teorioista tai niiden piirteistä muistuttavat kuvausta märehtijän ruoansulatusjärjestelmästä. Tämä liittyy niihin sisältyvään näkemykseen niin sanotuista sielunkyvyistä. Sielunkyvyistä keskeisimmät olivat ajatteleminen, tahtominen ja muistaminen. Erityisen kysymyksensä muodosti se, missä järjestyksessä havainto ja muut kognitiiviset sisällöt kulkevat ihmisen mielessä. Menevätkö ne ensin järkeen ja sieltä tahtoon siten, että järki käskee tahtoa tahtomaan tietyllä tavalla vai onko pikemminkin niin, että ne menevät ensin tahtoon, joka kannustaa järkeä suuntautumaan tietyllä tavalla?

Keskiaikaisen märehtimisteorian mukaan järki edeltää tahtoa: tahdomme sitä mitä ajattelemme. Myöhäiskeskiajalta lähtien alettiin uskoa, että tahto edeltää järkeä: ajattelemme mitä tahdomme. Erilaiset tiedolliset vaikutelmat muuttivat uudella ajalla kulkunsa siten sellaisiksi, että ne menivät ikään kuin suoraan juoksutusmahaan ja nousivat vasta sieltä pötsiin. Tämä järjestysmuutos on yksi merkittävimmistä vallankumouksista, joita filosofianhistoria tuntee, joskin on syytä huomata, että jo Augustinus esitti modernia tahdon teoriaa muistuttavan teorian tahdosta.

Yhtenä sen seurausvaikutuksena oli, että ihmisen ajattelua alettiin luonnehtia muiden eläinten kuin lehmän avulla. Esimerkiksi kiistellyn fransiskaaniteologi Petrus Olivin esittämää teoriaa on tulkittu siten, että sen mukaan ihminen on lepakko, joka etenee mielensä ulkoisessa pimeydessä tahtonsa kaikuluotaimen avulla, suunnistaen sen mukaisesti, miten pimeä todellisuus vastaa mielestä sinne lähetettyihin signaaleihin.

Antiikin ja keskiajan meditatiivista luostarikulttuuria voi kutsua märehtimisyhteiskunnaksi. Verrattaessa ”märehtimisyhteiskunnan” teoreettisia lähtökohtia yhteiskuntaan, jossa nykyisin elämme, kutsuttakoon sitä yksinkertaistaen ”tehokkuusyhteiskunnaksi”, on ilmeistä, että edellisen vakavasti ottaminen vaikuttaisi esimerkiksi sekä päätöksentekoon että erilaisten tuotteiden valmistusprosesseihin sikäli, että ne molemmat lyhyellä ajanjaksolla mitattuina hidastuisivat mutta samalla pidemmällä ajanjaksolla mitattuina nopeutuisivat siten, että niitä ei tarvitsisi jatkuvasti korjata ja uusia. Esitellyillä lähtökohdilla olisi vaikutuksia myös työn tekemisen kulttuuriin ja työyhteisöjen hyvinvointiin: tulisi vapaampaa ilmaa hengittää ja joskus hysterialta vaikuttava tulostavoittelu korvautuisi rauhallisemmalla ja syvällisemmällä panostuksella. Edelleen märehtimisyhteiskunta sisältäisi moniarvoisen ajattelutavan, joka on kriittinen vallalla olevien yksiarvorationalisten tavoitteiden suhteen.

Tehokkuuslähtöisyys liittyy nykyisin teollisen tuotannon ja siihen liittyvän taloudellisen kasvun yksiarvoiseen rationaliteettiin. Tilanne muistuttaa jonkin verran Karl Marxin teoriaa pääoman laeista.

Marxin mukaan työtä tehdään, jotta tuotettaisiin tavaroita eli hyödykkeitä tai tuotteita. Tuotteilla on kaksinainen arvo: käyttöarvo ja vaihtoarvo markkinoilla tapahtuvassa vaihdossa. Tavaratuotanto tuottaa lisäarvoja silloin, kun tavaran vaihtoarvo on sen tuottamiseen tarvittavan työn arvoa suurempi. Lisäarvosta puolestaan syntyy pääoma. Pääoman tarkoitus on kasvattaa itseään rajattomasti sekä levittäytyä kaikille yhteiskunnan osa-alueille siten, että se alistaa yhteiskunnan muut toiminnat omille päämäärilleen. Tiivistetysti pääoman pelistä seuraa kolme asiaa: ensinnäkin taloudelliset suhteet alkavat ilmetä ihmisille hallitsemattomina vieraina voimina, niin sanottuina markkinavoimina. Toiseksi talouden periaatteet leviävät itsensä ulkopuolelle, muun muassa. sosiaali-, terveys, sivistys- ja kulttuuritoimeen. Kolmanneksi yhteiskunnallinen kahtiajako kasvaa.

Marxin kuvaus ei ole yksi-yhteen kuvaus ajastamme. Siihen kuitenkin sisältyy piirteitä, jotka luonnehtivat joitakin vähintäänkin kielenkäytön tasolla esiintyviä kehityssuuntia. Miksi esimerkiksi kulttuuri- ja sivistystoimi tulisi ajatella jonkinlaisina tuotantovoimina tai miksi ajattelemme, että meillä on ”sosiaalista pääomaa”? Eiväthän nämä asiat ole sellaisia, joita olisi luontevaa esittää ensisijaisesti taloudellisen kielenkäytön piirissä.

Yksiarvorationalismi itse asiassa vähentää luovuuden mahdollisuuksia estäessään ajatuksen, jonka mukaisesti todellisuus voisi olla toisenkinlainen. Francis Fukuyaman joitakin vuosia sitten esittämä väite, jonka mukaan länsimainen markkinatalous on ihmisen korkein älyllinen saavutus, jonka jälkeen emme enää voi päästä eteenpäin, heijastaa hyvin tätä innovatiivisuuden ja luovuuden edellytysten ratkaisevaa vähentymistä nykyisessä yhteiskunnassa. Erilaiset osaamis- ja innovatiivisuusohjelmat ovat tästä näkökulmasta ongelmallisia.

Kun taloudellisen kysymykset valloittavat areenan, seuraava kehitysvaihe liittyy turvallisuuskysymyksiin. Viime vuosisadan taloudellisesta kehittymisestä, talouden ja tuotannon muodostumisesta kaikkea määrääväksi tekijäksi, on seurannut keskittyminen ja jakaantuminen, jossa vain osa ihmisistä on osallinen korkeasta elintasosta; 1.5 miljardia maailman ihmistä elää alle dollarin päivätulon varassa. Asia on vakava globaalia oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksia koskeva ongelma. Kolmannen vuosituhannen alussa tilanne on aiheuttanut paradoksin: Maailma ei olekaan mammonan vallassa vaan taloudellisten kysymysten rinnalle ja ehkä niitä vakavammiksikin ovat muodostuneet turvallisuuteen liittyvät kysymykset erityisesti terrorismin muodossa. ”Rahan vallasta” on eräässä mielessä vapauduttu, mutta kysymykset, jotka kohtaamme ovat vieläkin haastavampia ja myös uhkaavampia kuin taloudellinen yksiarvorationalismi ja sen seuraukset.

Märehtiminen ja siihen liittyvä moniarvoisuus on kiinnostava luovuutta etsivän yhteiskunnan kannalta. Märehtimisen elämänmuotonsa ytimeksi käsittänyt luostarilaitos oli omana aikanaan innovatiivinen: sen piirissä muun muassa syntyi yleinen viitekehys sille, mitä olemme tottuneet nimittämään uuden ajan luonnontieteeksi, ajatus muuttumattomien totuuksien etsimisestä empiirisen eli kokeellisen tutkimuksen ja tätä varten kehitetyn tutkimusvälineistön sekä formaalisen käsitteen- ja teorianmuodostuksen avulla. Se myös tuotti yllä esitellyn mahdollisten maailmojen teorian sekä vei kvestiomenetelmällään kysymysten ja vastausten tekniikkaa eteenpäin. Näin märehtimiseen liittyy rakentava kulttuurikriittinen ajatus: On historiallinen tosiasia, että tehokkuus voi syntyä myös ulkonaisesti tehottomalta näyttävästä toiminnasta. Klassisen mietiskelypsalmin 1 mukaisesti siihen liittyy kuitenkin tehokkuuttakin syvempiä asioita: Autuas se, joka ei istu kussa pilkkaajat istuvat, vaan tutkii Herran lakia päivin ja öin.