Vaaran nimi

70-luvun totaalivaara ja maailmanloppu oli energiakriisi. Kun huoneesta lähti, piti painaa sähkökatkaisinta. Sitten tuli ydinsota. Ydinsotaa seurasi AIDS. Luultiin, että sen saa, jos tarttuu paljaalla kädellä raitiovaunun pylvääseen. Eräskin valitteli pattia kainalossaan ja meni lääkäriin. Lääkäri lausui, että sinun ikäisilläsi pojilla on tuollaista vaivaa, sitä sanotaan lihakseksi. Aidsin jälkeen tuli ekokatastrofi ja sitten lama, joka hukkasi maailman totaaliuhat pimentoon. Tuli terrorismi ja nyt tämä ilmastomuutos.

Maailmanloppu on sikäli poikkeuksellinen luonnonilmiö, että se on hidas. 70-luvulla luimme koulussa Rooman klubin raportteja. Niissä maailmanloppu ennustettiin muutaman vuosikymmenen päähän, ei siis koskenut meidän parhainta nuoruuttamme. Ilmastomuutos, josta kuulemma malman tiedeyhteisö on yksimielinen - se on yksimielinen monesta muustakin asiasta kuten esimerkiksi siitä, että Pluto ei ole planeetta vaan plutoidi - aiheuttaa hurjimmat muutokset sadan vuoden päästä, uhkarohkeimpien veikkauksen mukaan 30 vuoden päästä.

Polkupyörälläkin pääsee kovempaa kuin maailmanlopun vauhtia. Näin maailmanloppu eroaa monista muista tuntemistamme luonnonilmiöistä kuten alkuräjähdyksestä tai valosta. On se sitten kummaa se, että luonto tässä asiassa on niin tavattoman erilainen kuin muissa strategisesti merkittävissä toiminnoissaan.

Fiksuimmat viittaavat tässä Eliotin runoon, joka sanoo maailman loppuvan hiljaa kitisten. Olikohan Eliotin tarkoitus kuvata maailman loppumista vai ironisoida sen loppumisen kuvauksia, sitä, että loppu ei koskaan näytä olevan ihan todella käsillä vaan sen sijaan se väijyy jossakin vuosikymmenten päässä ja kohteliaasti antaa ihmiskunnalle mahdollisuuden järjestellä asioitaan sillä välin - ja ehkä olla puuttumatta päiväkohtaisiin probleemeihin.

Maailmanloppu on täten sangen turvallinen kumppani, joka myös suojaa ihmistä tekemästä liian ripeästi hölmöjä toimenpiteitä kuten vaikkapa vähentämästä CFC-päästöjä. Aikaa on vielä. Ei kovin paljon, mutta vuosisata, vähintään vuosikymmeniä. Ja toisaalta: jos nyt vähennetään, ei sillä enää ole vaikutusta. Törky on taivailla joka tapauksessa.

Maailmanloppu on aikaa antavana toimijana hienotunteinen ja sävyisä, neuvotteleva. Se lähestyy meitä sivistyneen small talkin muodossa viitaten harhautuneisuutemme. Ja jos emme näistä vihjeistä taivu kosmiseen paktiin, alkaa sitten vuosikymmenten päästä jonkinlainen kidutus. Toimintapa on hätkähdyttävän lähellä sitä, mitä Bernardo Gui selostaa teoksessaan Inkvisiittorin käsikirja. Käsityksemme tulevaisuudesta ja kidutuksesta osana rangaistusta saattaa heijastaa keskiaikaisia ajattelutottumuksiamme.

Meillä täytyy olla koko ajan jokin kattava nimi maailmanlopulle. Mutta välillä nimi unohtuu näkyväisten ongelmien alle.

Istuimme meillä kotona 1990-luvun alussa ja söimme karjalanpiirakoita kylään tulleen Jaan Kaplinskin kanssa. Koko talven oli satanut vettä. Yhdestä suusta päivittelimme, että luonto huokaa nyt ja kohta on aika sen nemesiksen, jonka kaikki inhimillinen sokeus on aiheuttanut.

Nyt puhutaan samaan malliin. Helsingissä ei ollut termistä talvea. Kyllä, kyllä, se on ehta merkki ilmastomuutoksesta.

On sellainenkin ennustus, että ilmastomuutos etenee seuraavalla vuosikymmenelle erittäin kylmien talvien muodossa ja että sitten taas lämpenee. Jos meillä on edessä kymmenen kylmää talvea, ne vahvistanevat kokemusta, että nythän asiat ovat taas niin kuin ennenkin, kyllä luonto on ihmeellinen itsenkorjaava orgaani.

Ja aina on jonkun lapsuuden kesä, kuuma tai kylmä, lapsuuden kesät olivat sellaisia.

Näin ilmastomuutos unohtuu ja käy kiintoisaksi arvata, mikä on vaaran uusi nimi vuonna 2020.

Ne asiat, jotka maailmanlopun nimen alle kerätään, ovat tietysti olemassa, tai ainakin useat niistä.

Mutta nimi on Moolok ja möhkäle, johon suhtaudun epäillen.

Lämpenemistä tapahtuu. Se voi pahimmillaan aiheuttaa muun muassa kuivumista joka yltää Alppien eteläpuolelle, tappaa miljoonia ja synnyttää pakolaislaumoja, yhteiskunnallisia muutoksia ja tiheää menoa tänne riisiviljelymaiksi muuttuvaan pohjoiseenkin, ellei Golf-virta väsähdä, kuten se ehkä on tekemässä ja tänne sittenkin saavu ikirouta.

Mutta mahtuvatko kaikki maailman ongelmat ilmastomuutoksen alle? Maailma on täynnänsä pieniä ekokatastrofeja, järvien kuivumisia, metsien kuolemia, nälänhätää. Väestönkasvu saattaa olla maailman suurin ongelma ilmastomuutoksesta huolimatta. Entäpä jos ilmastomuutoksen suhde varsinaiseen vaaraan on samanlainen kuin tsunamin suhde Bangladeshin tapahtumiin muutama vuosi sitten?

Tai terrorismi. On sota terrorismia vastaan ja läntinen koalitio rulettaa. Tosiasiassa varsinaisissa terrori-iskuissa on 2000-luvun alussa kuollut kourallinen määrä ihmisiä, ellei sitten Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin lueta niihin.

Kun nimeämme pahan tulevaisuuden, pääsemme samalla myös vaivasta ja näkemästä monia ongelmia, jotka eivät mahdu nimen alle.

Itämeri on lähes kuollut meri. Mutta asia ei selity ilmastonmuuksella eikä edes myrkyillä ja jätteillä, joita siihen ahdetaan. Keskeinen selittäjä on se, ettei Tanskan salmesta virtaa suolaista vettä. Gotlannin syvänne pitäisi suolata jollakin laitteella, joka maksaa. Mutta tuskin siihen on varaa, koska ilmastomuutosprojekteja pitää nyt rahoittaa.

Sosnovy Borin Tsernobyl-tyyppinen (tarkoittaa kömpelöä sotilasreaktoria) lienee Suomen pahin turvallisuusongelma, mutta kuka sen muistaisi, koska ilmastomuutos tulee ja sadan vuoden päästä täällä voi olla kovin toisenlaista tämän ilmastomuutoksen takia? Entäs jos reaktori sulaa huomenna? Ydinturman keskimääräinen onnettomuusriski on 1:1000, mikä ei tarkoita sitä, että onnettomuus sattuu tuhannen vuoden päästä, vaan että kerran tuhannessa vuodessa napsahtaa, ehkä esimerkiksi minuutin päästä.

Nimen ja möhkäleen muodostaminen tulevaisuuden varalle on kiinnostava ihmiskunnan maailmaan suhtautumisen muoto.

On vaivattomampaa kuolla nälkään, kun tietää, että se olikin ilmastomuutos.