Tiede ja uskonnollinen usko

Sir Isaac Newtonin fysiikka muodosti kauan peruskäsityksen fysikaalisen todellisuuden luonteesta. Se sisälsi mekanistisen käsityksen syyn ja seurauksen suhteesta, ja siihen liittyi muotoilijansa usko persoonalliseen Jumalaan maailmantapahtumien selittäjänä. Newtonin teoriassa osoitettiin kuitenkin ongelmia.

Käsitys kausaalilaista osoittautui pikemminkin ajattelutottumukseksi kuin mielen ulkoisen maailman osaksi.

Luonnontieteen kehityksen myötä tuli mahdolliseksi tutkia pienempiä ilmiöitä kuin Newton.

Jos perinnäisen fysiikan taustalla oleva, jo Demokritoksen muotoilema, atomioppi oli opettanut, että todellisuuden pienin osatekijä on aineen jakamaton osa, todettiin, että ainetta voi jakaa kvantteihin, kvarkkeihin jne.. Todellisuuden perusta ei ehkä olekaan aineellinen vaan aaltomainen.

Newtonin fysiikan periaatteet eivät toimi hiukkasten tasolla. Lisäksi Einsteinin suhteellisuusteoria osoittaa, että likimääräisesti todet Newtonin fysiikan periaatteet eivät toimi äärimmäisissä olosuhteissa.

Suomessa puhuttiin taannoin piispa J. S. Spongin käsityksistä. Yksi hänen uutta uskonpuhdistusta vaativista teeseistään on ajatus, jonka mukaisesti ihmeet eivät ole mahdollisia newtonilaisessa maailmassa. Esillä ovat olleet myös Richard Hallowayn näkemykset. Hänkin on entinen piispa.

Jossakin päin maailmaa kirkollisessa kulttuurissa näyttää olevan tapana, että kun piispa jää eläkkeelle ja hänen voimansa päivät jäävät kaikin osin muutenkin taaksepäin, hän ilmoittaa julkisesti omistaneensa elämänsä ihmisten narraamiselle. Luterilaisuudessa, ajateltiinpa siitä mitä ajateltiinkin, on ainaskin se hyvä puoli, että siinä pyritään puhumaan totta jo virka-aikana.

Teesi newtonilaisen maailmankuvasta valaisee eräitä samanlaisten teesien pohjalta käytävän keskustelun ongelmia.

Teesiin liittyvä tieteenkäsitys on tieteellinen realismi. Tieteellisen realismin mukaan tieteen teoriat kuvaavat todellisuutta: jos tiede puhuu atomeista, todellisuudessa on atomeita. Vaikka niitä ei voi havaita, riittää, että ne esiintyvät teoriassa.

Tieteellinen realismi oli voimissaan 1900-luvun alussa. Nykyisin se on kiisteltyä ja sitä edustavat tieteilijät ovatkin pyrkineet korjaamaan sen pahimpia puutteita. Tieteenfilosofinen keskustelu, joka tunnetaan nimellä Science Wars, on osoittanut, että tiedeyhteisössä ei ole yhtenäistä käsitystä tieteestä.

Joidenkin mukaan tiedettä määrittää paradigmaksi kutsuttu teoreettinen, institutionaalinen ja sosiaalinen viitekehys, joka ajoittain vaihtuu.

Toiset ovat ajatelleet, että tiede muodostuu melko formaalisten säännösten mukaisesti ilmaistuista teorioista.

Kolmansien mukaan tiedettä on se, mitä tieteeseen vihkiytyneen yhteisön jäsenet pitävät tieteenä.

Esimerkiksi Ilkka Niiniluoto on kutsunut kantaansa kriittiseksi tieteelliseksi realismiksi. Hänen mukaansa ainakin osa tieteen teorioista kuvaa todellisuutta, ja tiede on edelleen paras tapa jäsentää todellisuutta.

Tieteenteoreettisen keskustelun seurauksena on voitu järkevästi kysyä, miksi tieteen tulisi olla keskeisemmässä asemassa esimerkiksi kasvatuksessa ja elämänkatsomuksen muodostamisessa kuin muut uskomuksen muodostamisen tavat.

Tieteellisyyden vaatimus sellaisten tahojen osalta, jotka perinnäisesti ovat puolustaneet ensisijaisesti muita kuin tieteellisiä elämän lähestymisen tapoja onkin kummallinen. Kun ei ole rationaalisesti osoitettavissa, että tieteen tulokset olisivat kovinkaan kiistattomia, on erikoista, jos niistä tehdään elämänkatsomuksen muodostamisen suhteen uskonkappaleita siten, että ihmisten pitäisi muuttaa vakaumuksiaan niiden takia.

Yksi keskeisimmistä nykyfysiikan ongelmista on se, että todellisuuden mikrokysymyksiä koskeva kvanttifysiikka ei päde toisen toden tieteellisen teorian, suhteellisuusteorian ollessa voimassa ja vastoinpäin. Meillä ei ole yhtenäistä tieteellistä maailmankuvaa.

Toinen keskustelua aiheuttava seikka on seuraava. Einsteinin teoriaan sisältyi logiikka, jonka mukaisesti todellisuus on saanut alkunsa singulariteetista, pisteestä. Singulariteettiin liittyvä alkuräjähdysteoria muotoiltiin viime vuosisadan puoliväliin tultaessa, ja erityisesti 1970-luvulla katolinen kirkko antoi sille tukensa.

Vuosisadan loppupuolella singulariteettitutkijat alkoivat kuitenkin leikitellä ajatuksella, jonka mukaisesti kaikki ei olisikaan saanut alkuaan pisteestä. Olisikin niin, että maailmankaikkeus on pallomainen, kuten jo antiikin filosofit esittivät. Sillä ei olisi alkua tai reunaa. Tätä tukevaa havaintomateriaalia on kuitenkin niukasti.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa Jumala on sidottu tieteen tulokseen. Mitä ajatella, jos jälkimmäinen onkin tosi.teoria todellisuuden luonteesta?

Meillä ei ole yhtenäistä maailmankuvaa, mutta oliko menneisyydellä sellainen?

Ehkä Vanhan testamentin luomiskertomuksessa, mutta entä Uuden testamentin kirjoissa? Niissä on pikemminkin useita maailmankuvia ja näiden sirpaleita. On rohkeaa väittää, että Uuden testamentin kirjoittajat olivat sidoksissa johonkin tiettyyn maailmankuvaan. Vielä epäuskottavammalta vaikuttaa, että Uuden testamentin ajan ihmisillä oli maailmankuva. Pietarilla? Maria Magdaleenalla? Hohhoijaa.

On huomautettu, että Uuden testamentin maailmankuva on kolmiportainen tuonela-taivas-maa ja lisäksi, että todellisuuden luonteesta uskottiin jotakin muuta kuin Newton. Kun nykyihmisetkin hautaavat vainajansa maan alle, uskovat olevansa maapallon pinnalla ja miettivät Jumalan ja alkuräjähdyksen suhdetta, voi kuitenkin kysyä, mitä eroa menneisyydellä ja nykyisyydellä? Kun lisäksi Newtonin fysiikka ei enää ole nykyfysiikan kuva maailmasta, niin kuvaus menneisyydestä ei tunnu kovin valaisevalta. Jää avoimeksi, kenen maailmankuva ei sovi mihin maailmankuvaan.

Monia huvitti, kun Oxfordin konservatiivinen, vahvan teologisen realismin edustaja, professori Richard Swinburne, julkisti taannoin tuloksen, jonka mukaisesti Jumalan olemassaolo on varmaa 97 %:n todennäköisyydellä.

Myös uskonoppien hylkäämisen ja muuttamisen tieteen tuloksiin kytkevä ajattelutapa herättää hymyilyä. Ei ole keskustelun tasosta edullista kuvaa luovaa, jos kerrotaan, että maapallo ei ole maailmankaikkeuden keskipiste ja että sairauksiin on lääketieteellisiä selityksiä. Eikö tällaisten uutisten osoite ole jokin alhaisen sivistystason viitekehys tai kalvinistinen teologia, jonka mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa järkensä kyvyn?

Luterilaisen perinteen mukaan myös syntiinlangenneet ovat täysjärkisiä. Luterilaisuudessa on korostettu, että uskonnollinen usko ei ole ensisijaisesti argumentatiivisesti syntyvä elämänkatsomus. Usko on pikemminkin kasvatuksen ja sosiaalisen elämän yhteydessä muovautuva käyttäytymismuoto ja asennoitumistapa, eräänlainen kohtalo. Ei ole ollut tavallista väittää, että uskonnolliset asenteet ja tunteet olisivat rationaalisesti kovin hovikelpoisia. Esimerkiksi koulumenestys luonnontieteessä ei ole kuitenkaan määrittynyt yhteydessä uskonnolliseen asenteeseen. Luterilaiseen perinteeseen ei istu ihmisten pitäminen intellektuaaliselta näköalaltaan kovin suppeina, jos ei kovin laajoinakaan.