Lapinlahtelaistakin väritystä kovasti edustavan Genelecin tehdas sijaitsee Iisalmessa. Siellä pyörii satakunta elektroniikka-asentajaa, jotka kokoavat noin sadan alihankkijan osista maailman markkinajohtajiksi nousseita aktiivikaiuttimia. Pönttöjen idea on nerokas, tuleehan nimi Geneleckin sanoista genious electronics: totuus äänestä.
Aktiivikaiuttimet sopivat erinomaisesti testikaiuttumiksi äänentuotantoon. Ne ovat pettämättömät eivätkä anna anteeksi vaan paljastavat armottomalla tavalla äänen laadun kaikkine vivahteineen. Viime vuosina yritys on tuottanut kaiuttimia kuitenkin myös kotikäyttöön, ja olen onnellinen kuuntelija. Kotikäyttöön tarkoitetut laitteet ovat vahvistaneet Genelecin brändiä. Ellisin romaanin American Psycho päähenkilö, joka on koonnut ympärilleen kaiken kulttitavaran, kuuntelee luonnollisesti Genelecin kaiuttimista.
Genelec juhlii ensi lauantaina 30 vuoden taivaltaan. Sydämelliset onnittelut! Ja tässä hieman filosofisia mietteitä.
Kun Genelecin Ilpo Martikainen, joka on verraton insinööri ja tietää kaiken äänestä, ystävälliseen tapaansa ei vain toimittanut laitteita eli tarkemmin 1030A mallin kaiuttimia vaan myös asensi ne, esitin tavanomaisia typeriä kysymyksiä. Eikös tämän talon akustiikka olekin hyvä ja pitäisikö nämä asettaa sellaiseen paikkaan että tilan ominaisuudet otetaan huomioon? Entäs tämä laite, joka on hankittu Prismasta alle kahdensadan euron, ei kai nyt tällä sentään? Voi se olla niinkin, Martikainen totesi. Itse asiassa aktiivikaiutin tuottaa kuitenkin äänen itse eikä lähtölaitteella tai tilalla ole niin väliä. Tärkeintä on katsoa, missä istuu ja muodostaa kaiutinten ja kuuntelijan välille kolmio, siinä koko vitsi.
Käsittääkseni kysymys on jotenkin siitä, että kun äänilähteestä lähtee signaali, tämä signaali otetaan kiinni ja käsitellään elektroniikan avulla ja siirretään sitten pois pöntöstä korviin. Joka tapauksessa Genelecien myötä kuunteluni muuttui vallankumouksellisesti. Tavallisilla stereolaitteilla toistettuna kotiin, olipa sen akustiikka sitten millainen olikin, käy parhaiten sooloinstrumentti- ja kamarimusiikki. Genelecien teho on sellaista jytää, että on kuin Berliinin filharmonikot soittaisivat parvella, jos niin äänenvoimakkuutta säätäessään tahtoo.
Syntyy fiktio, että tässä todellakin on konsertissa ja unohtaa totuuden, jonka mukaisesti laite ei korvaa elävää musiikkia. Ei ehkä, mutta melkein.
Yksi muistutus elävän musiikin ja laitteella tuotetun musiikin välisestä erosta paljastuu laitteen avulla. Tulin tilanneeksi Hobby Hallista hihnavetoisen lp-levysoittimen, jonka voi kytkeä USB-kaapelilla kannettavaan ja jonka avulla voi muuntaa lp-levyjä mp3-tiedostoiksi. Niitä voi sitten soitella läppäriltä tai siirtää kannettavaan mp3-soittimeen.
Mp3-soittimen etu vanhoihin kannettaviin laitteisiin verraten on se, että tärinä ei vaikuta. Juoksija voi juosta ja hiihtäjä hiihtää äänen pysyessä tasaisena. Taisi se pysyä kasettisoittimissakin, mutta kannettavassa cd-soittimessa ei.
Minulla on kahden gigan laite, johon mahtuu muutama kymmenen ceedeellistä musiikkia. Olen synkronoinut klassiset viulukonsertot, muutaman Brahmsin sinfonian, Einojuhani Rautavaaran Angel Musicin, Pärtin Berliiniläisen Messun, Mendelsohnia, Beethovenin pianokonserttoja, Bachin sellosarjan jne. kävelymusiikiksi. Taloni lähellä on järvi, jonka ympäri kiertää 12 kilometrin lenkki. Kävelen päivittäin vähintään 6 kilometriä, muutaman kerran viikossa järven ympäri. Kuuntelen.
Typerää puuhaa, voisi joku huomauttaa. Korvaat kulttuurievoluution tuotteilla, maailmalla 3, sen mikä on alkuperäistä, luonnon. Maailma 3 on se Popperin juttu siitä, missä mielessä kulttuurituotteet ovat itsenäisesti olemassa. Maailma 1 on aineen maailma, maailma 2 maailmasta 1 syntynyt tietoisuuden maailma, jota ei voi enää palauttaa maailmaan 1, joka on sen edellytys. Maailma 3 on maailmasta 2 syntynyt todellisuuden osa. Maailma 3:n ”asukkeja” ovat runot, sävellykset, teoriat, inhimillinen kulttuuri.
Ei korvalappuihin keväästä syksyyn kannata uppoutua. Mutta ajattele, että pakkasta on 15-30 astetta - niin, asun Siperian esikartanossa jossa on terminen talvi ja yleensä vielä paukkuva. Eikö silloin sovi, että Martti Talvela huutaa korvaasi Lentävää hollantilaista tai Musorsgkyn Kuoleman laulujen Mefistoteleen kärpästä?
Tai pääsiäisenä, vaikka lumi on jo sula ja kevään äänet tulollaan? Millainen viikko se onkaan, kun kuuntelee päivittäisillä kävelylenkeillään Matteus- ja Johannespassiot, Händelin Messiaan, Mozartin Requiemin?
Mutta asiaan. Mp3, vaikka onkin ääntä hylkivä eli kymmeniä prosentteja alkuperäistä unhoittava, tallentaa lp-levyistä niiden ratinan. On erikoinen kokemus kulkea huppu päässä sateella. Sade rapisee huppuun ja sateen ratinaan yhtyy Segovian kitaratulkinta Bachista. Tallentunut ratina tuntuu steriiliin ja täydelliseen cd-levytykseen verrattuna ”alkuperäiseltä”.
Ja vielä enemmän. Muunsin vanhoista levyistäni Pollinin, joka soittaa Beethovenia kuin Chopinia, Karl Böhmin ja Wienin filharmonikkojen kanssa tekemät sensaatiomaiset levytykset. Erityisesti orkesteri tuntuu tulevan syvempää kuin orkesterimontusta. Täräytykset, jotka Pollini hakkaa Beethovenin neljännessä konsertossa ovat kuin ukkosenosumia ja on kuin oikea flyygeli seisoisi aivan vieressä. Mp3:lle muunnettu lp-levyn musiikki sekä etääntyy että lähentyy ja raksuu. Kokemuksessani syntyy voimakkaammin musiikkia kuin sen viimeistellyssä cd-muodossa.
Olen ihan sekaisin Geneleceistäni, varastoin cd-levyjä ja ylistä mp3-soitinta. Tekninen kehitys on ottanut musiikinkuuntelijan edistysaskeleisiinsa mukaan ja tuonut nautinnot hänen ulottuvillensa. Samalla olemme menettämässä jotakin – ellei olisi piuhaa ja ohjelmaa, joka muuntaa lp-levyt uusimpaan tekniseen muotoon syvyyksineen, läheisyyksineen ja virheineen. Mikään ei estä, että korvalappujen lisäksi tätä kuuntelee aktiivikaiuttimista.
Aktiivikaiuttimet sopivat erinomaisesti testikaiuttumiksi äänentuotantoon. Ne ovat pettämättömät eivätkä anna anteeksi vaan paljastavat armottomalla tavalla äänen laadun kaikkine vivahteineen. Viime vuosina yritys on tuottanut kaiuttimia kuitenkin myös kotikäyttöön, ja olen onnellinen kuuntelija. Kotikäyttöön tarkoitetut laitteet ovat vahvistaneet Genelecin brändiä. Ellisin romaanin American Psycho päähenkilö, joka on koonnut ympärilleen kaiken kulttitavaran, kuuntelee luonnollisesti Genelecin kaiuttimista.
Genelec juhlii ensi lauantaina 30 vuoden taivaltaan. Sydämelliset onnittelut! Ja tässä hieman filosofisia mietteitä.
Kun Genelecin Ilpo Martikainen, joka on verraton insinööri ja tietää kaiken äänestä, ystävälliseen tapaansa ei vain toimittanut laitteita eli tarkemmin 1030A mallin kaiuttimia vaan myös asensi ne, esitin tavanomaisia typeriä kysymyksiä. Eikös tämän talon akustiikka olekin hyvä ja pitäisikö nämä asettaa sellaiseen paikkaan että tilan ominaisuudet otetaan huomioon? Entäs tämä laite, joka on hankittu Prismasta alle kahdensadan euron, ei kai nyt tällä sentään? Voi se olla niinkin, Martikainen totesi. Itse asiassa aktiivikaiutin tuottaa kuitenkin äänen itse eikä lähtölaitteella tai tilalla ole niin väliä. Tärkeintä on katsoa, missä istuu ja muodostaa kaiutinten ja kuuntelijan välille kolmio, siinä koko vitsi.
Käsittääkseni kysymys on jotenkin siitä, että kun äänilähteestä lähtee signaali, tämä signaali otetaan kiinni ja käsitellään elektroniikan avulla ja siirretään sitten pois pöntöstä korviin. Joka tapauksessa Genelecien myötä kuunteluni muuttui vallankumouksellisesti. Tavallisilla stereolaitteilla toistettuna kotiin, olipa sen akustiikka sitten millainen olikin, käy parhaiten sooloinstrumentti- ja kamarimusiikki. Genelecien teho on sellaista jytää, että on kuin Berliinin filharmonikot soittaisivat parvella, jos niin äänenvoimakkuutta säätäessään tahtoo.
Syntyy fiktio, että tässä todellakin on konsertissa ja unohtaa totuuden, jonka mukaisesti laite ei korvaa elävää musiikkia. Ei ehkä, mutta melkein.
Yksi muistutus elävän musiikin ja laitteella tuotetun musiikin välisestä erosta paljastuu laitteen avulla. Tulin tilanneeksi Hobby Hallista hihnavetoisen lp-levysoittimen, jonka voi kytkeä USB-kaapelilla kannettavaan ja jonka avulla voi muuntaa lp-levyjä mp3-tiedostoiksi. Niitä voi sitten soitella läppäriltä tai siirtää kannettavaan mp3-soittimeen.
Mp3-soittimen etu vanhoihin kannettaviin laitteisiin verraten on se, että tärinä ei vaikuta. Juoksija voi juosta ja hiihtäjä hiihtää äänen pysyessä tasaisena. Taisi se pysyä kasettisoittimissakin, mutta kannettavassa cd-soittimessa ei.
Minulla on kahden gigan laite, johon mahtuu muutama kymmenen ceedeellistä musiikkia. Olen synkronoinut klassiset viulukonsertot, muutaman Brahmsin sinfonian, Einojuhani Rautavaaran Angel Musicin, Pärtin Berliiniläisen Messun, Mendelsohnia, Beethovenin pianokonserttoja, Bachin sellosarjan jne. kävelymusiikiksi. Taloni lähellä on järvi, jonka ympäri kiertää 12 kilometrin lenkki. Kävelen päivittäin vähintään 6 kilometriä, muutaman kerran viikossa järven ympäri. Kuuntelen.
Typerää puuhaa, voisi joku huomauttaa. Korvaat kulttuurievoluution tuotteilla, maailmalla 3, sen mikä on alkuperäistä, luonnon. Maailma 3 on se Popperin juttu siitä, missä mielessä kulttuurituotteet ovat itsenäisesti olemassa. Maailma 1 on aineen maailma, maailma 2 maailmasta 1 syntynyt tietoisuuden maailma, jota ei voi enää palauttaa maailmaan 1, joka on sen edellytys. Maailma 3 on maailmasta 2 syntynyt todellisuuden osa. Maailma 3:n ”asukkeja” ovat runot, sävellykset, teoriat, inhimillinen kulttuuri.
Ei korvalappuihin keväästä syksyyn kannata uppoutua. Mutta ajattele, että pakkasta on 15-30 astetta - niin, asun Siperian esikartanossa jossa on terminen talvi ja yleensä vielä paukkuva. Eikö silloin sovi, että Martti Talvela huutaa korvaasi Lentävää hollantilaista tai Musorsgkyn Kuoleman laulujen Mefistoteleen kärpästä?
Tai pääsiäisenä, vaikka lumi on jo sula ja kevään äänet tulollaan? Millainen viikko se onkaan, kun kuuntelee päivittäisillä kävelylenkeillään Matteus- ja Johannespassiot, Händelin Messiaan, Mozartin Requiemin?
Mutta asiaan. Mp3, vaikka onkin ääntä hylkivä eli kymmeniä prosentteja alkuperäistä unhoittava, tallentaa lp-levyistä niiden ratinan. On erikoinen kokemus kulkea huppu päässä sateella. Sade rapisee huppuun ja sateen ratinaan yhtyy Segovian kitaratulkinta Bachista. Tallentunut ratina tuntuu steriiliin ja täydelliseen cd-levytykseen verrattuna ”alkuperäiseltä”.
Ja vielä enemmän. Muunsin vanhoista levyistäni Pollinin, joka soittaa Beethovenia kuin Chopinia, Karl Böhmin ja Wienin filharmonikkojen kanssa tekemät sensaatiomaiset levytykset. Erityisesti orkesteri tuntuu tulevan syvempää kuin orkesterimontusta. Täräytykset, jotka Pollini hakkaa Beethovenin neljännessä konsertossa ovat kuin ukkosenosumia ja on kuin oikea flyygeli seisoisi aivan vieressä. Mp3:lle muunnettu lp-levyn musiikki sekä etääntyy että lähentyy ja raksuu. Kokemuksessani syntyy voimakkaammin musiikkia kuin sen viimeistellyssä cd-muodossa.
Olen ihan sekaisin Geneleceistäni, varastoin cd-levyjä ja ylistä mp3-soitinta. Tekninen kehitys on ottanut musiikinkuuntelijan edistysaskeleisiinsa mukaan ja tuonut nautinnot hänen ulottuvillensa. Samalla olemme menettämässä jotakin – ellei olisi piuhaa ja ohjelmaa, joka muuntaa lp-levyt uusimpaan tekniseen muotoon syvyyksineen, läheisyyksineen ja virheineen. Mikään ei estä, että korvalappujen lisäksi tätä kuuntelee aktiivikaiuttimista.
Kaiuttimen kuva Genelecin kotisivulta www.genelec.com
4 kommenttia:
Ihan rehellisesti kadehdin sinua.
Sinulla on kummatkin korvat. Minulla tuo induktio-silmukka korvaa ehkä jotakin siitä mitä sinä siellä koet.
Mutta onnittelut artikkelistasi. Printteri on hajalla, joten pitää pyytää Leon printtaamaan se koululla.
Onko sinulla vielä ihan ihkaomakin kirja tulossa? Vai onko se semmoinen kysymys jota ei saa kysyä, koska muuten voi käydä huonosti?
Käsittääkseni jos Raunokin sanoo että olet hyvässä seurassa niin varmaan kyllä sitten olet.
Sattumoisin juuri eilen luin Peter Englundin esseetä hiljaisuudesta. Siinä historioitsija äityi menemään ajassa taapäin ja totesi että vaikka hän kuulikin lumen satavan, niin ilman luntakaan ei olisi ollut hiljaista.
Tiedä sitten mikä saa ihmisen tuottamaan ääntä ja jatkuvasti. Nykyinen on kyllä kakofoniaa verrattuna esim. 1950-luvun äänimaisemaan.
Ripsa
Niin, mainitsemasi kadehtimisen aihe on todellinen. Itselläni taas silmät ovat parin viime vuoden aikana alkaneet huomattavasti heikentyä.
Kirjoittamisillani on sellainen ongelma, että suomi on kustantajien näkökulmasta liian pieni kielialue asioille, joista olen kiinnostunut ja joista kirjoitan.
Kirjoitin, kovan työn ja tuskan seurauksena, 90-luvun englanniksi. Nyt kun olen jo 8 vuotta tehnyt muita hommia, pelkään, että kielitaitoni on ruostunut niin pahasti, etten oikein yllä tasolle, jolle pitäisi. Eräänlaista aistihämärtymistä tämäkin.
Jos olet opiskellut nuorena englanniksi, niin sinulla ei ole edelleenkään hätää.
Muistelen jostain lukeneeni että n. 25 vuotta on ikäraja jolloin voi vielä suht. sujuvasti oppia toisen kielen miltei alkuperäispuhujan/kirjoittajan veroisesti.
Englanti on kyllä kirottu kieli sen vuoksi, että se on niin täysin epäfoneettinen. Itse jouduin muuttamaan Ameriikasta pois osittain sen takia, että minulla ei ollut tarvittavaa kielenvaihdollista lahjakkuutta. Se olisi hoitunut jos olisin päässyt opiskelemaan siellä, mutta se maksoi liian paljon eikä stipendejä noin vain ulkomaalainen saanutkaan.
Joka iikka ei ole Nabokov. Joitakuita semmoisia kielineroja on. Luulisin että kuulut kyllä ihan siihen yläkastiin, koska olet musiikillisesti literaatti ja varmaan vähän enemmänkin.
Kielellinen ja musikaalinen lahjakkuus ovat lähisukua.
Ne Martikaiset kaikkineen ovat aivan törkeän, suorastaan kadehdittavan hyvää väkeä.
Tuohon kaiutin-asiaan tahtoisin tuonnempana palata, koska hifi eli korkea sitoumus ns. luonnolliseen ääneen on sitä lajia, että sekin on aina kuultua ääntä, eli olemme oikeasti maailmassa, jossa asiat meille jollain konstilla ilmenevät. Kant, sen jälkeen fenomenologia ja blaa blaa. Melkein kirjoitin aiheesta kuukausi pari sitten, mutta kun kaikki empirismin ja rationalismin yhdistävän kantilaisen ajattelutottumuksen perillisenä syntynyt on niin vahvasti vain heiveröisen ulkomuistin varassa, annoin odottaa otollista hetkeä.
Itselläni on Creativen kahden gigan mp3-reggaesoitin. On myös piknik-kaiuttimet. Olen addiktoitunut kyseiseen vehkeeseen, tietää sitä, että ei enää kuule omia tunteita eikä ajatuksia, ei ole luova, eikä tarvitse olla tekemisissä itsensä kanssa, koska korvissa on kaiken aikaa hillitön reggae-jyske, uutta one droppia eli ns. purukumi-rootsia, ripaus dance hallia, klassikkomeininkiä, kuten Mighty Diamondsin komeimpia otoksia 70- ja 80-luvuilta, muutama oma viritys, poikkeuksellisesti tällä hetkellä myös Redramaa, joka on todella kovatasoinen rap-artisti, kuin Asa, jatkuvasti jotain olennaista sanottavanaan, ja näiden lisäksi ehdottomasti mainittavana myös Gregory Isaacsin keskeisimmät esitykset, minkä lisäksi on muistettava mainita Sugar Minott sekä aivan viime aikojen lisäyksinä, todella runsaaseen kuunteluun joutuneet Winston McAnuff, suurelle yleisölle aivan vieraaksi jäänyt 70-luvun roots-artisti, sekä 80-luvun alkupuolen deejay-komeetta Charlie Chaplin (oik. Richard Bennett), jonka huumori on pistämätöntä, vaikkei ehkä niin luonteelleen ominaista kuin Yellowmanin (oik. Winston Foster, jamaikalainen albiino) kohdalla on, ja näille veijareille ominaista tietenkin on hillitön kristinuskovastaisuus, eikä syyttä, vaan satiiri on kertakaikkisen vastaansanomatonta, joskin kohdistuu lähinnä kalvinismiin, jonka hedelmät kertovat aika tavattoman paljon siitä Sveitsi-Itävalta -akselille istutetusta puusta, jota ajattelen silloin kun kuuntelen Bob Marleyn sinänsä aivan toisesta kontekstista innoittunutta laulua, jossa lauletaan, että if you are the big tree, then we are the small axe, ready to cut you down.
Kun seuraavan kerran kirjoitan virkkeen, jää nähtäväksi, onko se edellistä pidempi vai lyhyempi.
Se emootio-artikkelisi on lukematta, enkä väitösteesiäkisään valitettavasti omista, mutta tiedän aivoitukset ohittamattomiksi, mitä teologian ja psykologian rajankäyntiin tulee.
Lähetä kommentti