Paavo Ruotsalainen ja välitön kokemus

Vuosina 1747 ja -48 julkaisemassaan teoksessa “21 keskustelua Augsburgin Tunnustuksesta”, kreivi Nikolaus von Zinzendorf sanoo, ettei kristillinen usko ole ajatuksia eikä järkeä, vaan sydäntä. Kristillinen doktriini, Zinzendorf jatkaa, tiivistyy siihen, että usko on sellaista Vapahtajalle kuulumista, jossa uskova muuttuu yhdeksi ja samaksi sieluksi ja sydämeksi tämän kanssa siten, että tämän kuolema ja kärsimys ovat jatkuvasti sydämessä läsnä.
Zinzerdorfin aikaisessa kielenkäytössä termi sydän on metaforinen ilmaisu, jolla viitataan affekteihin eli tunteisiin. Ne puolestaan ovat eräs ryhmä nk. tahdon liikkeitä. Tästä näkökulmasta Zinzendorfin idean voi tulkita siten, että Kristuksen kuolema ja kärsimys affektoi eli vaikuttaa tahtoon niin, että se alkaa haluta tätä kaiken muun kustannuksella. Näin opettaessaan Zinzendorf, kuten kaikki muutkin pietistit, uskoi olevansa uskollinen Martti Lutherin oppilas. Tosiasiassa jäljet vievät kauemmaksi. 1100-luvulla Bernhard Clairvauxlainen oli opettanut, että sydämen haavat paranevat, kun sielu suuntaa katseensa Kristuksen haavoihin. Tämän parantumisen kautta sielussa syntyy rakkaus, joka yhdistää sen jumalalliseen rakkauteen.

Pietistien ja keskiajan hengellisen elämän opettajien ajatusten samanlaisuus ei ole pelkkä sattuma. Tekstihistoriallisten vaikutussuhteiden tutkimus on keskeneräinen tehtävä, mutta on paikallaan viitata Johann Arndtin kirjalliseen tuotantoon, joka siirsi keskiaikaista materiaalia pietistien käyttöön. Näihin yhteyksiin viitataan esimerkiksi Matti Revon väitöskirjassa Uskon lahja vai rakkauden päämäärä.

Zinzendorf on pietismin nk. herrnhutilaisen suuntauksen keskeisin hahmo. Hänen johtamansa liikkeen ajatukset saapuivat varhain myös Ruotsi-Suomeen karoliiniarmeijan sotilaiden ja herrnhutilaislähettien toimesta. Erityisen keskeistä niiden leviämiselle oli Tukholmassa 1740-luvulla syntynyt laulukokoelma Sions Sånger, joka vuosisadan lopulla käännettiin myös suomeksi. Toiseksi Zinzendorfin ja muiden pietistien eli siis viime kädessä keskiajalle juontuvat näkemykset levisivät saarna- eli postillakirjallisuuden välityksellä. 1800-luvun alussa ne löysivät Savon korpimailta myös sielunsa kohtalosta huolestuneen Paavo Ruotsalaisen, joka alkoi tutkia niitä omien elämänkohtaloidensa ja ympäristönsä tapahtumien valossa. Tällaisen tutkailun myötä eräistä kristillisen teologian piirissä alusta asti esiintyneistä teemoista kehkeytyi eräänlainen “köyhän miehen versio”, jonka teoreettinen anti jää vähäiseksi, mutta jonka omaperäinen ote ei lakkaa kiinnostamasta taiteilijoita, tutkijoita ja yksityisiä asianharrastajia. Jos katsoo niinkin lyhyen matkan päähän kuin vuoteen 1989, voi huomata, että sen jälkeen Paavo Ruotsalaisesta on ilmestynyt kymmenkunta kirjaa, joista laajemmankin kiinnostuksen herättänyt Juha Siltalan Suomalainen ahdistus kuvaa tosin koko herännäisyysliikettä.

Ehkä on paikallaan kerrata Ruotsalaisen elämän pääpiirteet. Hän syntyi 9. 7. 1777 nykyisellä Lapinlahdella sijaitsevassa Tölvän kylässä. Hänen nuoruutensa merkittävin tapahtuma oli kohtaaminen jyväskyläläisen sepän Jaakko Högmanin kanssa 1799.. Seuraavana vuonna Paavo solmi avioliiton Riitta Ollikaisen kanssa. He muuttivat Varpaisjärvellä sijaitsevaan Vuorisen torppaan sekä myöhemmin, 1815 Riitan kotitaloon Koskenniemeen lähellä Varpaisjärven kirkonkylää. Paavon uskonnollinen toiminta kehittyi 1800-luvun alkuvuosina siten, että 1816 ja 17 hänet pyydettiin hillitsemään Pohjois-Karjalassa tapahtuneita herätyksiä. 1817 hän koetti muuttaa Puolaan, mutta ei saanut passia. Matkan jälkeen hän muutti ensin Nilsiän Aholansaaressa sijaitsevaan Soukan Torppaan, sitten Tahkovuoren Kohisevaan sekä vihdoin takaisin Aholansaareen 1830, missä hän eli kuolemaansa 27. 1. 1852 asti. Hänen elämänsä merkittäviä tapahtumia olivat 1820 Iisalmen kirkkoherran P. J. Collanin tekemä valitus luvattomista hartausseuroista, 1822 tehty matka Pietariin asian tiimoilta, hänen poikansa Juhanan murha 1830, Nivalan pitäjänapulaisen Niilo Kustaa Malmbergin tapaaminen 1834, joutuminen syytetyksi Kalajoen käräjillä 1838 sekä herännäisjohtaja Fredrig Gabriel Hedbergin kanssa uskon tulkinnasta syntynyt riita 1843.

Viittasin edellä Paavo Ruotsalaisen teologianhistoriallisiin taustoihin. On kuitenkin kiinnostavaa yrittää paikantaa hänet myös uudemmassa aatehistoriassa. Joskus häntä on luonnehdittu “Savon Kierkegaardiksi”. Tuskinpa Paavo tästä itseään lähes 40 vuotta nuoremmasta aikalaisestaan oli kuullutkaan. Siitä huolimatta rinnastus ei ole aivan tuulesta temmattu. Molemmat olivat subjektivisteja ja vastustivat elämän luonnetta koskevien järjestelmien luomista. Molemmat korostivat välittömyyttä tai autenttisuutta olemassaolon varsinaisena muotona. Molemmille tyypillinen tyylilaji oli ironia ja satiiri. Ja herrnhutilaisesta kodista Kierkegaardkin oli kotoisin. Palaan tähän tuonnempana.

Ruotsalaisen esiintymisen alkusysäyksenä on hänen yhteytensä kotiseudullaan vaikuttaneeseen herätysliikkeeseen, jonka vaiheista tunnetuin on nk. Telppäsniityn hurmos 1796. Tapahtuma muistuttaa pitkin 1700-lukua maassamme tapahtuneita uskonnollisia hurmosilmiöitä, joiden taustalla ei ole niinkään herrhutilaisuus vaan maahan tunkeutunut yltiöpietismi. Telppäsniityn hurmos oli saanut alkunsa äkillisestä rajuilmasta, jota peltotöissään ahertanut väki oli kauhistunut. Kun virsirunoudessakin oli sanottu, että taivaan ja maan Herra näyttäytyy pilvi- ja tulipatsaissa, rajuilman apokalyptinen tulkinta ei ollut 1700-luvun kontekstissa mitenkään outo. Tapaukseen liittyivät vapina, läähätys, tajunnan menettäminen, näkyjen näkeminen, kielilläpuhuminen ja parannuksen saarnaaminen. Ilmiölle voi tietysti etsiä monenlaisia selityksiä, mutta ei liene tavatonta ajatella, että yhtenä eräänlaista herätysalttiutta rakentavana tekijänä oli jo ennen lopunajallisiksi luonnonmullistuksiksi tulkittuja äkkinäisiä tapahtumia seudulla vaikuttanut julistus, jonka mukaan ilman sydämen uskoa ihminen on hengellisesti kuollut, vaikka kävisikin kirkossa ja pitäisi uskontunnustusta totena. Voi myös sanoa, että 1700-luvun mittaan tapahtuneet hurmokset loivat uskonnollisen käyttäytymisen mallin, jota tapahtuma toisti.

Oli miten oli, kasvukipuinen Paavo saapui etsimään mainittuun tapahtumaan osallisten henkilöiden seurasta apua ahdistuksiinsa, joita ahkera raamatunluku oli hänessä ruokkinut. Harjoitettu uskonnollinen julistus ei kuitenkaan poistanut hänen kokemustaan, jonka mukaan hänen sielunsa olisi tuhon oma. Kun uskonnollinen toiminta sai vielä viihteellisiä yhdessäolon piirteitä liikkeen johtoon nousseen Juhana Lustigin viuluesitysten muodossa, Paavon ja paikallisten hurskaiden sukset menivät ristiin. Paavo katsoi, ettei hänellä ollut aikaa osallistua uskonnollisiin tanhuihin, kun hänen sielunsa roikkui jo puoliksi helvetissä. Samalla hän sai tukea Jyväskylässä asuvalta Jaakko Högmanilta, jonka luokse hän matkasi 1799. Legendanomaisen kertomuksen mukaan Högmanin kiroilulla alkaneeseen kohtaamiseen ovat sisältyneet tämän sanat “Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunteminen”. Lisäksi Paavo sai Högmanilta Thomas Wilcoxin kirjasen Kallis Hunajanpisara. Siihen sisältyivät myös herrnhutilaiseen ryhmittymään kuuluneen Turun konsistorin notaarin, Abraham Frosteruksen selitykset. Kirja korosti ajatusta, jonka mukaan uskossa on kysymys sisäisestä kaipauksesta tai ikävöimisestä. Tätä ajatusta Paavo piti vapauttavana ja siitä tuli hänelle keskeinen. Hänen ajattelunsa, sellaisena kuin se esiintyy hänen noin sadassa kirjeessään, on juuri sen korostamista, että pikemminkin kuin uskonnolliset löydöt, huoli ja epävarmuus kuuluvat luonnollisena asiana ihmisen vaellukseen. Näissä kirjeissään hän kuvaa myös omaa elämäänsä: “Ei ole ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa.” “Kompastun ja lankean joka päivä.” “Minun rangaistukseni on joka huomen uusi.”

Uskonnollisen ikävän lisäksi erityisesti Frosteruksen kommentit painottivat raamatunluvun merkitystä. Sekin oli Paavolle keskeistä. Raamatun tekstit koodautuivat hänen mielikuvitukseensa. Teoksessaan Hengellisiä harjoituksia, joka kokoaa monia keskiajan uskonnollisen opetuksen teemoja, Ignatios de Loyola opettaa, että hurskas oppii jumalallisia totuuksia, kun hän mielikuvituksensa kyvyn avulla rakentaa eräänlaisen pyhän teatterin mieleensä. Tämä tapahtuu siten, että henkilö lukee pyhää tekstiä ja siirtää sen narraatiot eli kertomukset kuvina mieleensä. Katsellessaan niitä nk. ymmärryksen silmillä, hänen oma elämänsä muuttuu. Tällaisesta ilmiöstä Paavonkin kohdalla näyttää olevan kysymys. Kirjoittamissaan kirjeissä hän jakaa sielunhoidollisia neuvoja, joiden mukaan ahdistuneen henkilön tulisi mennä kysymään ristillä olevalta ryöväriltä, tuhlaajapojalta tai Kristuksen kieltäneeltä Pietarilta, miten toivottomiin tapauksiin taivaassa suhtaudutaan. Edelleen hän siirtää aikansa uskonnolliset riidat korintolaiskirjeen aikaisiin tapahtumiin kuvatessaan erityisesti Henrik Renqvistiä ja Fredrig Gabriel Hedbergiä Paavalin nk. valheapostoleihin suuntaaman arvostelun mukaisesti. Hedbergin hän haastaa vuorelle, kuten profeetta Elia Baalin papit, koettelemaan, kenen uhriin Herra tulensa antaa. Hän leimaa vastustajansa nikolaiitoiksi, joka nimitys versoaa Ilmestyskirjassa kuvatuista riidoista. Eräässä kirjeessään hän lausahtaa:"...te tiedätten kuinka paljon minä olen pääni ja hengeni edestä Epheesossa sotinut petoin kanssa."

Paavo näyttää olevan erityisen kiinnostunut siitä, miten ihmiselle käy siinä vaiheessa, kun hänen ensimmäiset uskonnolliset kokemuksensa ovat ohi ja Jumala näyttää sulkevan suunsa. Tästä syystä hänestä ei tullut herätyssaarnaajaa, vaan uskonnollisen liikkeen keskushahmo, jonka vaikutus perustui erityisesti henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Pappisystävälleen Antti Helanderille sanelemassaan kirjeessä hän sanoo :”Vaan muista nyt meidän Vapahtaja vainaan sanoja, Pietari oisi tahtonut lihasa ollessaan aina olla Taaborin vuorella, vaan ei se käynyt laatuun, niin kauan kuin tässä lihassa ollaan, Ja minä nyt olen saanut kuulla, että te usein pidätte hengellisiä kanssakäymisiä, joissa myös on Herran Henki saapuvilla, joka on yheltä puolen hyvä asia, toiseltapuolen vaarallinen ja petollinen. Kysymys, minkä tähden se pitää oleman vaarallinen? Koska Herran Henki on saapuvilla joka kokouksessa, se on sen syyn tähden vaarallinen, ihmiset tahtovat unhottaa kristillisyyden ja elää hengellisessä hekumassa, ja sentähden katoo heiltä oikea viheliäisyyden tunto pois. Etkös näe rakas ystävä tarkasti, kuinka Vapahtaja vei opetuslapsensa Taborin vuorelta Getsemanen yrttitarhaan. Ja nyt minä hyvä ystävä muistutan teille, jos teille kelpaa! niin varoita tästä edespäin sanan kuulijoitas, jotta ei usein nautita hengellistä hekumata. Sillä jos heränneet saavat usein kanssakäymistä pitää, niin kuin heidän tahtonsa on, niin he unhottavat viheliäisyyden tunnon. Ja koska Jumalan viisaus löytää sen hyvän, että heiltä lasten leipä otetaan pois, niin he jäävät orjalliseen pelkoon ja epäuskoon. Minkä tähden se niin tapahtuu? sentähden että meidän pitää ristin skoulusa elämän tie alusta pitäin oppia tuntemaan. Vaan kuinka taitavat ne ristin skoulusa oppia, jotka ensimmäisen parannuksen alussa tahtovat aikansa viettää, hengellisen hekukuman perään pyrkimisessä.”

Kuvatessaan lainauksessa esiintynyttä ristin koulua Paavo liittää siihen myös vanhatestamentilliset termit “murhehuone” ja “murheen pätsi”. Ristin koulussa ihminen joutuu Paavon mukaan harjoittamaan “nälän konstia” ja hänen elämänsä täyttyy kiusauksilla ja risteillä. Tässä raa’assa ja nykypäivän näkökulmasta ehkä liioittelevassa kuvassa yhdistyy monia lankoja, jotka tekevät sen ymmärrettävämmäksi. Sen antaa ihmisen viheliäisyyttä korostaneessa uskonnollisessa kulttuurissa elänyt kaskiviljelijä, joka nuoruudessaan valmisti ruokansa männyn nilakerroksesta survotusta jauhosta ja heilutti hevosen ohjasperiä puolisonsa kanssa lämmittääkseen hallaista peltoa. Hänen poikansa murhattiin ja hän joutui sekä kirkollisten että maallisten viranomaisten toimenpiteiden kohteeksi. Näissä oloissa eläneen ihmisen näkökulmasta hurskaat puheet Jumalan läsnolosta ovat välttämättä löysiä.

Eräät Paavon ajatukset ovat niihin liittyvien elämänkohtalollisten selitysten lisäksi myös teoreettisesti kiinnostavia. Kirjeissä olevien tiedonantojen joukossa on huvittava merkintä: “Olen paljoihin riitoihin antautunut philosophien kanssa.” Toisaalla hän huomauttaa, että mielellään hän jo täältä erkanisi kirkkauteen, mutta ilmeisesti hänen on jatkettava elämäänsä, jotta hän ottaisi pois petollisen uskon kaikilta philosopheilta. “Philosophi” on pahin haukkumasana, jonka Paavo ylipäänsä tunsi. Tällä termillä hän ei ensisijaisesti näytä viittaavan akateemiseen oppiaineeseen, vaan tietynlaiseen elämänasenteeseen. Kun edellä viittasin Ruotsalaisen ja Kierkegaardin välisiin samankaltaisuuksiin, näyttäisi hänen “philosophian” kritiikkinsä muistuttavan sitä arvostelua, jonka Kierkegaard suuntaa Hegeliä vastaan. Kun Hegel tulkitsee todellisuutta itseään toteuttavan Hengen dialektisena prosessina, Kierkegaard toteaa tästä teesin, antiteesin ja synteesin logiikalla haltuun otetusta systeemistä tylysti, että sen anti kaoottisena paljastuvan todellisuuden pihdeissä olevalle yksilölle on sama kuin lauseella “ein, zwei, trei, kukkuluuruu”. Kierkegaardin Hegel-kritiikki on tietysti filosofisesti sofistikoidumpi ja moniulotteisempi kuin Ruotsalaisen philosophien haukunta. Yhteisenä piirteenä on kuitenkin ajatus siitä, että yritykset hallita todellisuutta jonkin järjestelmän avulla, eivät onnistu. Päinvastoin, järjestelmät estävät henkilöä näkemästä todellisuuden autenttisella tavalla, sellaisena kuin se ikään kuin itse esittäytyy subjektiivisen kokemuksen kautta. Ajatuksen juuri on jossain määrin samanlainen kuin myöhemmin fenomenologien esittämä tai esimerkiksi Franz Kafkan tuotannossa esiintyvä kuvaus yksilön ja todellisuuden välisestä suhteesta. Se mitä Paavo esittää, onkin eräänlainen reduktioiden sarja, joiden avulla todellisuus riisutaan sen ylle viritetyistä keinotekoisista piirteistä jotta se tavoitettaisiin sellaisena kuin se itse on. Nämä reduktiot koskevat niin ihmisen käsitteitä, tunteita kuin käyttäytymistäkin.

Kun todellisuuden systemaattisen haltuunoton kritiikki modifioidaan uskonnon alueella, arvostelun kohteeksi tulevat uskonnolliset käsitykset, joiden avulla ihminen yrittää ratkaista Jumala-suhteensa. Näistä philosophioista ensimmäinen on nk. armonjärjestysoppi, johon Paavo oli tutustunut erityisesti Johan Wegelius nuoremman saarnakokoelman Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus välityksellä. Senkin taustalla on keskiaikainen spiritualiteetti ja sen opetus mystisistä asteista (gradus), jotka sielu käy läpi matkatessaan Jumalaan. Luterilaiseen puhdasoppisuuteen ja pietismiin opin suodatti Johan Arndt. Erityisesti Abraham Caloviuksen Ja Johann Andreas Quenstedtin kehittämänä oppi sai muodon, jonka mukaan uskovan ja Jumalan välinen suhde kehittyy seuraavassa järjestyksessä. Kutsu eli vocatio, valaistuminen eli illuminatio, kääntymys eli conversio, uudestisyntyminen eli regeneratio, vanhurskauttaminen eli iustificatio, yhdistyminen eli unio mystica, uudistuminen eli renovatio ja pyhittyminen eli sanctificatio. Opin tulkinnasta käytiin teologien keskuudessa keskusteluja, joiden piirissä huomautettiin, ettei armonjärjestystä tarvitse tulkita temporaalisesti. Sitä ei siis välttämättä pidetty jonkinlaisena jumalallisen mekaniikan käyttöohjeena. Paavo näyttää kuitenkin tulkinneen sitä sen suuntaisena. “Traput on heitettävä menemään”, hän sanoo. Ne on hylättävä sikäli, että niistä kuten mistä tahansa uskonnollisesta käsityksestä voi tulla henkilön uskon kohde Jumalan sijasta. Virallisen armonjärjestysopin sijasta Paavo puhuukin talonpojan armonjärjestyksestä, jolle on ominaista se, ettei ihminen muodosta itselleen minkäänlaista uskonnollista näkemystä ennen kuin hän, kuten Paavo sanoo, “saa sisällisesti tuta”, että hänellä on tuonpuoleinen parantaja. Tämä kokemus, sellaisena kuin Paavo sitä kuvaa, muistuttaa tapahtumaa, johon perinteinen teologia viittaa termillä unio mystica. Paavo nimittäin sanoo, että kun kaipaus ja ikävä on murtautunut kaikkien esteiden lävitse hänen “sisälliseksi ihmiseksi” kutsumansa mieli muuttuu ja se saavuttaa yhdenkaltaisuuden Kristuksen kanssa. Valitettavasti Paavo ei kuitenkaan tarkenna, mitä hän tällä ajatuksellaan tarkoittaa. Häneltä puuttuu käsitteellisiä välineitä, joiden avulla hän voisi ilmaista, onko ajatus muutetusta mielestä ja yhdenkaltaisuudesta Kristuksen kanssa esimerkiksi metafora vai tarkoittaako se jonkinlaista substantiaalista tai persoonallista yhdistymistä tai sulautumista.

Tulkinta uskonnollisen kokemuksen välittömyydestä oli ratkaiseva Ruotsalaisen välien rikkoutumiselle ajan muiden hengellisten johtajien kanssa. 10. huhtikuuta 1844 Suonenjoen pappilassa sanelemassaan kirjeessä Fredrig Gabriel Hedbergille Paavo tuhisee:”Paljo terveisiä herra kunnioitettava magisteri Hedberg, philosophi! Paljo kiitoksia sen rakkauden ja kanssakäymisen edestä, kuin Wenellin häissä pidettiin Esboossa. Te olitti sinä aikana niinkuin heikko lammas, ja uskoen silloin, että Christus tekee vanhurskaaksi ilman lain töitä, minua narrasit silloin suurella kavaluudellasi, philosophian viisaudella, hengellistä salaisuutta tietää antamaan; vaan nyt näen minä jäleltä päin sinun pilkka-kirjoituksistasi, että sinä olit semmoinen philosophi kuin Judas Iskariot Esboon kalliolla.” Hedbergin ja Paavon välirikkoon vaikuttivat useat henkilöt ja heidän riidan pääosapuolille välittämänsä tiedonannot. Kiinnostavalla tavalla riidan aihetta valaisee Hedbergin kannattajiin kuuluneen Gustaf Dahlbergin muistiinpanot, jotka hän laati käytyään tammikuun lopussa 1844 Ruotsalaisen luona Nilsiän Aholansaaressa. Paavon tiedusteltua vieraan sieluntilaa, tämä oli sanonut: Minä olen niinkuin syntinen rohjennut uskoa, Jumalan Sanaan tartuin, minulla olevan syntein anteeksi annon.” Tähän Paavo oli lausahtanut: “Ei kelpaa pukillekaan tehdä sellaista summa kauppaa.” Tämän jälkeen raportissa mainitaan, että Paavon vävy oli sanat kuultuaan saanut sellaisen naurukohtauksen, että hänet oli pitänyt poistaa tuvasta.

Hedbergiläisten kanta oli, että Paavon korostama ikävöiminen ja sisäinen kamppailu ei ole tarpeellista, koska Raamatussa luvataan ihmiselle sielun pelastus. Hedbergiläiset ja Paavo olivat yhtä mieltä siitä, ettei ihminen kykene itse parantamaan sielunsa haavoja, vaan että hänen ulkoisessa todellisuudessaan on jotakin sellaista, joka voi parantaa hänet. Sen sijaan tämän Jumalaksi tai Kristukseksi kutsutun tahon kohtaamisesta he olivat eri mieltä. Raportissa kerrotaan, miten Paavo kysyy Dahlbergilta, miten tämän kävisi, jos hän kuolisi heti. Dahlberg vastaa: “Ei minulla tuntuvaista todistusta ole, waan ripun wahwassa prophetalisessa sanassa.” Tähän Paavo sanoo: “Ei kelpaa Sanan päälle krossata; sillä kaikki väärät lahkolaiset käyttäwät sanan wäärään mieleen, waan sinun pitä ikäwöimän siksi että valo käy sydämessäs, ja tuntos rauhoitetaan.” Lausahdusta on vaikea tulkita muuksi kuin viittaukseksi välittömään uskonnolliseen kokemukseen. Näin sen tulkitsi myös Dahlberg, joka kysyi Paavolta: “Mutta eikös se ole tuntoin perään ajamista?” Paavon vastaus tähän on outo: ”Ei, sillä ei siinä tarvita olla tuntumista, vaan se on aivoittain vähäinen armon vilaus Herralta.”

Vastaus käy ymmärrettävämmäksi, jos ajatellaan, että Paavo samasti tuntumiset sen kaltaisiin fyysisiin muutoksiin, joita hän oli nuoruutensa hurmoksissa nähnyt. Paavolla ei tietenkään ollut mitään tunneteoriaa, jonka varassa hän olisi voinut pitää myös enemmän intellektuaalisia tai psyykkisiä tiloja tunteina, kuten monissa tunneteorioissa tehdään. Sen sijaan hän näyttää pitäneen tunteita fysiologisina aistimuksina. Hänen niihin suuntaamansa arvostelu on samankaltaista kuin ulkokohtaisiin käsityksiin liittyvä. Hänen mukaansa myös fysiologiset tunteet voivat asettua välittömän kokemuksen samentajiksi siten, että ihminen suuntaa huomionsa niihin ja alkaa palvoa niitä.

Jos Paavon viittaus valon käymiseen sielussa ja sen rauhoittumiseen tulkitaan välittömäksi uskonnolliseksi tunteeksi, syntyy hänen Dahlbergin kanssa käymästään keskustelusta kiinnostava kuvio. Sekä Dahlberg että Paavo olivat samaa mieltä siitä, että ihminen ei voi itse tuottaa aitoja uskonnollisia tunteita. He molemmat perustivat ajatuksensa nk. vanhurskauttamisoppiin, jonka mukaan usko ja siihen liittyvät kokemukset ovat Pyhän Hengen vaikuttamia. Molemmat myös uskoivat, että Pyhä Henki puhuttelee ihmistä Raamatun lupausten välityksellä. Ero näyttää olevan siinä, että Dahlbergin mielestä ihminen voi iloita näistä lupauksista, mutta Paavon mielestä tarvitaan vielä jokin yliluonnollinen lisätekijä, joka vaikuttaa sieluun sellaisella tavalla, että mainitut lupaukset alkavat koskea sitä. Mikäli tulkinta on korrekti, tilanne näyttää historiallisesti kiinnostavalta. Kun augustinolaisen teologian piirissä oli ajateltu, että aidot uskonnolliset tunteet ovat Pyhän Hengen vaikuttamia, syntyi 1100-luvulla keskustelu siitä, voiko henkilö tietää, milloin näin tapahtuu. Kun lisäksi ajateltiin, että aidosti uskonnollisia eli siis yliluonnollisesti vaikutettuja tunteita muistuttavia tiloja voi aiheuttaa myös luonnollisin keinoin, tuli vakiovastaukseksi, ettei yliluonnollisesti ja luonnollisesti aiheutettujen uskonnollisten tunteiden erottamiseksi ole mitään kriteeriä. Henkilö voi kyllä pitää todennäköisenä sitä, että hänen tunteensa ovat yliluonnollisesti vaikutettuja, mutta hän voi myös erehtyä tästä eli hän ei voi olla varma. Paavo näyttää kallistuneen tämän vastauksen kannalle ja sen valossa hänen ikävöimisen ja kaipaamisen korostuksensa käy ymmärrettävämmäksi. Jos ei kerran ehdotonta varmuutta ole, mitä muuta jää käteen kuin juuri kaipaus?

Kun Suometar -lehdessä Paavon heilumisesta tuohtunut kirjoittaja kuvasi tätä jesuiitaksi, hän tuli osuneeksi kohteeseensa tarkemmin kuin luultavasti itsekään tiesi. Katolisen vastauskonpuhdistuksen suorittanut Trenton kirkolliskokous valmisti 1547 oppidekreetin, jonka yhden luvun otsikkona on “harhaoppisten perusteetonta luottamusta vastaan”. Dekreetissä sanotaan, että “kukaan ei voi sillä uskon varmuudella, johon ei voi sisältyä erhettä, tietää saaneensa itselleen Jumalan armon.”

Pyrkimys välittömään uskonnolliseen kokemukseen on yksi selitys myös Paavon epäsovinnaiselle käyttäytymiselle, eräänlaiselle gonzoilulle, joka ilmeni erityisesti hänen kielenkäytössään. Näytteeksi tästä otettakoon 5. marraskuuta 1850 Vilhelmi Niskaselle kirjoitettu kirje: “Paljo terveisiä Rakas Ystävä Herrassa tai pirussa Herra Vilhelm Niskanen. Kuinka sinä rohkenit omasta persoonastas opettajaksi ruveta niin suuren Herran seurakunnan ylitse, joita Herra herätti; ja nyt on julkinen Jumalan kirous sinun huoneessas,koska poikas sallit huorilapsia pyytää ja minä vanha ystävä rohkenen sanoa sinun passis, niin sinä ett ole lähetetty opetusvirkaan kuni isältä perkeleeltä, ja ole nyt niin hyvä ja kysy kunnias perään miksi mä sua niin puhuttelen; vaan asia on siitä luonnosta miksi rupesit omin lupis opetusvirkaan; ja nyt mä näytän sun hedelmäs, miksis joulun pyhinä veit sun akkas Isebellin lapualaisten viattomia akkoja viettelemään, jolla on semmoisia pentuja, jotka huoruudella saa toisia pentuja kuin sinun poikas - Jää nyt hyvästi ystäväni ja peijaa ihmisiä niin paljon kuin lystää - hyvästi sen herran haltuun, jonka jälisä sinä olet juoxennellu.” Nähdessään ympäristössään ilmiöitä, jotka hän tulkitsi epäaidoiksi, Paavo karnevalisoi käytöksensä. Esimerkiksi Toholahden markkinoilla 1831 Paavo esiintyi näyttävästi tupakkaa poltellen ja viinaryyppyjä nauttien tunnetun raittiusmiehen, Henrik Renqvistin kannattajien parissa ja potki näitä takamuksiin näiden harjoittaessa oppi-isänsä suosittamaa polvirukousta. Kuopiossa hän pukeutui säkkiin, heittäytyi renkinsä harteille ja huuteli: “Ostakkee suornavärkki.” Aikalalaiskertomusten mukaan Paavo esiintyi mielellään mielipuolena, ja kun poliisi esitti vievänsä Helsingin yliopiston 200-vuotisjuhlien aikana Senaatintorilla päivää paistatelleen Paavon putkaan, tämä ilmoitti, että juuri sinne hän mielellään menisikin. Tällaiselle käyttäytymiselle voi luonnollisesti esittää psykologisia selityksiä. Tässä yhteydessä on kuitenkin ehkä kiinnostavampaa todeta, että vastaavanlaisia, uskonnollisesti motivoituneita ilmiöitä esiintyy läpi historian. Sellainen on esimerkiksi nk. pääsiäisnauru (risus paschalis), jonka tehtävänä on kääntää asiat ylösalaisin. Sellainen on myös Kristuksen tähden houkkien perinne, joka on pyrkinyt näyttämään suurten viisauksen koomisuuden. Kun on oikein vaikeaa, kaikki alkaa naurattaa.

Kriittisenä kysymyksenä voisi ehkä esittää, onko niinkin subjektiivinen ote elämään kuin Paavolla oli, hedelmällinen vai tarvittaisiinko myös jonkinlaista itsensä unohtamista? Toiseksi herää kysymys, millä oikeudella Paavo piti merkittävää osaa aikansa uskonnollisuudesta tekopyhyytenä? Jos hänen kantansa oli, ettei tuonpuoleisen vaikutuksista ole varmuutta, eikö olisi ollut johdonmukaista ajatella, ettei varmuutta ole myöskään sen arvioimiseen, ovatko kaikki muut erehtyneet vai eivätkö ole.

Paavo Ruotsalaisen johtamaan Savon herännäisyyteen yhtyivät Helsingin ylioppilaspiireissä vaikuttaneesta romantiikasta ihastuneet opiskelijat ja nk. Pohjanmaan pappisherätys, jonka tunnetuimmat hahmot olivat Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg. Liikettä yritettiin hillitä sekä kirkollisin että yhteiskunnallisin voimatoimenpitein, joista tunnetuin on Kalajoen käräjät 1838. Liikettä tarkastelivat kirjoituksissaan niin Elias Lönnrot, Johan Ludwig Runeberg, Zacharias Topelius kuin J.V.Snellmankin, joka myös henkilökohtaisesti tunsi Paavon. Paavon 27. tammikuuta 1852 tapahtuneen kuoleman jälkeen liike kuitenkin pian hajosi. Liike elähdytettiin 1880-luvulla uudelleen mutta uudistuneen herännäisyyden historia on jo oma lukunsa. Siihen vaikuttivat uudenlaiset yhteiskunnalliset, aatteelliset ja teologiset tekijät ja se syntyi aikana, josta Veijo Meri on osuvasti todennut, että silloin “tuolitkin vaatetettiin, etteivät ne näyttäisi säädyttömiltä”.