Marian tervehdys

1.
Skolastikkojen mukaan toivo on suuntautumista päämäärään, jonka saavuttamiseksi henkilöllä ei ole keinoja. On johdonmukaista, että he sijoittavat toivon uskon ja rakkauden väliin. Nämä kolme ovat teologisia hyveitä. Muut hyveet kuten oikeudenmukaisuus, rohkeus, kohtuullisuus ja viisaus kuuluvat ihmisen luonnollisten päämäärien joukkoon. Kuka tahansa voi saavuttaa ne oikean kasvatuksen ja harjoittelun avulla. Mutta usko, toivo ja rakkaus valtaavat mielen ihmeinä, yllätyksinä ja lahjoina, minkä kaikki rakastavaiset tietävät. Usko, toivo ja rakkaus aavistavat, mutta eivät valloita kohdettaan. Ne suuntautuvat pimeään, verhottuun, salaiseen. Mikäli näet arvoituksellinen korvataan tunnetulla, toivo muuttuu himoksi. Himon liittolainen puolestaan on asenne, joka himoitsee jotakin toiselle kuuluvaa, kateus.

Pimeään suuntautuvaa toivoa edusti esimerkiksi Osip Mandelstam. Hän koetti vapautua kovien kuulustelujen seurauksena syntyneistä harhoista hyppäämällä sairaalan ikkunasta. Sattui niin, että alla olikin korkea lumivuori eikä kova maa. Mandelstam mursi kätensä, mutta huomasi ettei ollut enää harhainen. Hän kirjoitti: ”Hyppy vain ja olen järjissäni.” Lause kertoo, että ihmisen osa on suuntautua, hypätä. Loppu riippuu päämäärästä, joka on pukeutunut sattuman kaapuun ja levittäytynyt lumena martaan ylle.

Hyppy, suuntautuminen on erotiikkaa ja järki, päämäärä, matematiikkaa. Kun erotiikka ja matematiikka kohtaavat, tapahtuu toivon toteutuminen. Sitä kutsutaan iloksi. Kaikelle tälle matematiikka antaa ymmärrettävän muodon ja eroottinen tahdon ja halun liikkeeseen sisältyvän koettavan aineksen. Ymmärrettävänä muotona matemaattinen antautuu käännettäväksi intervalleiksi ja runomitoiksi, jotka virittävät halun ja tahdon yhä uudelleen samaan suuntaan. Tämän seurauksena mieli alkaa soida: tyhjyyteen ilmestyy persoona, joka tarkoittaa kreikaksi naamiota ja tulee latinan sanoista per, läpi ja sonare, soida.

Mandelstamin elämänkerta on suomennettu nimellä Ihmisen toivo. Nimen täytyy tarkoittaa sitä, että toivo kuuluu ihmiselle eikä sitä, että ihmisen toivo on yksi monista toivon lajeista. Ludwig Wittgenstein huomauttaa, ettei krokotiili toivo. Sen elämänmuoto on toisenlainen. Krokotiili ei miellä aikaa, ei toivon tulevaisuutta eikä kaipauksen menneisyyttä.

Myöskään maanosa ei toivo, ei kaipaa. Sen sijaan ihminen on toivoa ja kaipausta läpisoiva eläin. On periaatteessa mahdollista, että yksityisistä elämyksistä muodostuu kollektiivisia mentaliteetteja. Ne tunnistetaan emootiotermistön avulla ja lausutaan julki arkkitehtuurissa, kuvataiteessa, musiikissa ja kirjallisuudessa. Mutta voiko jokin yhteinen mentaliteetti syntyä niiden ihmisten elämyksistä, joista yksi kulkee O’Connell Streetillä, toinen Ordo Caddesilla, kolmas Alexanderplatzilla ja neljäs Mannerheimintiellä? Voisiko sama kokemus yhdistää ne, jotka seisovat Pietarinkirkon aukiolla, Vaclavin aukiolla ja Senaatintorilla? Mikä yhdistäisi Istanbulin? Kultaisensarven kärkeen kuuluu muezin huuto moskeijan minareetista ja egyptiläisen basaarin melu. Sielä näkyy Hagia Sogia bysanttilaisine mosaiikkeineen, osmannien aarteiston kätkevä Topkapin palatsialue, länsimaistuneen Turkin hallintokeskus, Kemal Atatürkin koti ja Bosporinsalmen toisella puolen Aasian kärki. Nämä kaikki ovat merkittäviä Euroopan rakenneosia, yhtä merkittäviä kuin saasteiden muodostamassa pastellimaisessa laskoksessa lepäävä Ponte Veggio, Kölnin tuomiokirkko, Eiffel-torni ja Doverin rantakalliot. Mistä sama mentaliteetti, sama toivo ihmisille, joiden mielestä helvetti on englantilainen kokki, ranskalainen siveyspoliisi, italialainen pankkiiri ja saksalainen koomikko?

2.
Englantilais-amerikkalainen keskiajan historioitsija Robert Bartlett huomauttaa vuosina 950-1350 vallinnutta ensimmäistä Euroopan Unionia koskevassa teoksessaan The Making of Europe, että Eurooppa on ajatusluoma, konstruktio, joskaan ei silkka metafora. Keskiajan Eurooppa tarkoittaa lähinnä Italian, Ranskan ja Saksan valtaherrojen liittoa Rooman paavin kanssa; esimerkiksi Espanja ei ollut Euroopan osa, koska se kuului muslimeille. Alkunsa liitto sai frankkien ja Rooman germaaniheimojen pariin suuntautuneesta lähetystyöstä 800-luvulla. Kaarle Suuren lakikirjan mukaan jokainen kasteesta kieltäytyvä tuli tappaa, ja on arveltu, että germaanien eurooppalaistaminen maksoi 4000 henkeä päivässä. Kukoistuksensa liitto tai unioni saavutti 1000-luvun vahvojen paavien aikana. Heistä merkittävin oli Gregorius VII. Vaikka eri heimot olivatkin – tästä pisteet Hollywoodille – armeijan ympäröimien linnanherrojen eli aateliston alaisuudessa ja saivat eräänlaisen lähipäätösperiaatteen mukaisesti esimerkiksi tukeutua omiin lakeihinsa, linnanherrat olivat sitoutuneet katsomukseen, jonka mukaan Rooma on kaikkien yläpuolella niin poliittisesti, taloudellisesti kuin juridisestikin.

Rooman kanssa liittoutuneet heimot muodostivat uuden kansan, jota kutsuttiin nimellä populus christianus. Pyhän eugeniikan mukaisesti populus christianus oli myös uusi rotu, novele gent. Saksista oli tullut frankki ja frankista friisi. He puhuivat yhteistä kieltä, latinaa. Heidän liturgiansa oli direktiivintarkasti sama. Luostariliike, erityisesti benediktiinien ympäri Eurooppaa nousseet talot ja kiertävät dominikaanit takasivat ideologisen ja sivistyksellisen samuuden. Samuus puolestaan loi edellytykset yhtä lailla kaupunkikulttuurin kuin yliopistolaitoksenkin synnylle. Rahan leviäminen uuden populuksen vaihdonvälineenä aiheutti pankkiiriliikkeiden ja kauppahuoneiden kukinnan ja niiden sopukoissa syntyivät käsityöläiskillat. Luostareiden maille syntyneet kylät imivät väkeä samoin kuin 1100- ja 1200-lukujen kasvavat kaupungit, joista suurimmissa saattoi elää hyvinkin 100 000 henkeä.

Keskiaikaisen aidsin eli mustan surman riehuessa ja väestökasvun tyrehtyessä voimat ja vallat hakeutuivat toisenlaisiin asumuksiin kuin aikaisemmin. Paavius ja sitä tukenut feodaalijärjestelmä ajautuivat kriisiin. Niiden rinnalle ja korvaajiksi nousivat kuningasdynastiat. Käsitys rahasta muuttui. Korkokiellon kumoaminen kaatoi perinnäisen rahan hedelmättömäksi käsittäneen katsomuksen. Tiedonvälitys nopeutui. Taivaanrannalle nousi kuolemantanssiksi karnevalisoitu ympäristötuhon uhka, maailmanloppu. Nämä ja monet muut akuutit syyt hajottivat yhtenäisen Euroopan, mutta myös itse keskiaikaisen katedraalin kivijalkaan oli kätketty ruutia, jonka räjähtäminen tuntuu jälestäpäin johdonmukaiselta.

Augustinolaiseen teologiaan sisältyi ajatus, jonka mukaan olevainen heijastaa ikuista. Iskulauseeksi ”luotujen kautta Luojaan” kiteytetty näkemys innoitti 1100-luvulla Chartresin luostarissa eläneiden veljien mieliä. Heidän tiedonjanonsa alkoi liikahdella tuonpuoleisesta kohti tämänpuolista. Seuraavilla kahdella vuosisadalla erityisesti fransiskaanit etsivät jumalallista luonnosta. Heidän elämässään mystinen suuntautuneisuus kätteli empirististä asennetta. Nähdäkseen tarkemmin he kehittivät arabeilta opitun optiikan avulla silmälasit. Sekä moderni luonnontiede että sen vaatiman mittauslaitteiston kehittäminen näkivät kointähden.

Fransiskaaneja olivat myös William Ockham ja Duns Scotus, joiden ajattelutyön seurauksena ajatus yhteisestä identiteetistä menetti intellektuaalisen perustansa. Duns Scotus huomautti, että maailma voisi olla toisinkin kuin se on. Teoria mahdollisti ennennäkemättömän tieteellisen mielikuvituksen lennon. Siihen liittyi niinikään vallankumouksellinen käsitys, jonka mukaan yksilöoliot eivät ole olemassa jonkin välttämättömän, ikuisen ja muuttumattoman yleiskäsitteen takia. Maailma voisi olla toisenkinlainen. Ainoa syy siihen, miksi yksiköt ovat, on että Jumala tahtoo.

Uudet tahtoa, olioiden olemassaoloa ja mahdollisia maailmoja koskevat käsitykset ruumiillistuivat Italian renessanssissa ja Saksan ja Sveitsin uskonpuhdistuksissa. Pico della Mirandola kuvasi ensimmäistä ihmistä samalla tavoin kuin Platonin Timaios demiurgia. Vasarin taiteilijaelämäkerrat viestivät yli-ihmisistä, jotka loivat uuden maailman. Uskonpuhdistajien yksilöllistämisohjelma puolestaan riisui uuden populuksen alastomaksi. Latinan tilalle astui kansankieli niin pyhissä kirjoituksissa kuin liturgiassakin: yleiseurooppalainen liturginen eugeniikka korvautui kansallisilla muodoilla. Koulutus- ja sosiaalipolitiikan keskus, luostari, joutui erityisen arvostelun kohteeksi.

Keskiaikaisesta katselmasta uskonpuhdistus oli postmodernismia: kaikki kävi eikä millään ollut mitään väliä. Mutta kehkeutyvien kansallisvaltioiden piirissä suurelle massalle vieraan latinan ja kasvottoman hallintokoneiston korvautuminen ymmärrettävällä kielellä lausutuilla kertomuksilla mahdollisti itseriittoisten identiteettien synnyn. Kansat aukaisivat suunsa, alkoivat puhua, ja siitä seuraa tekoja. Koulukirjoissa vaihetta kutsutaan Max Weberiä seuraten modernin Euroopan synnyksi. Erityinen eurooppalainen kulttuuri-ihminen, hänen maat, meret ja avaruudet valloittava mielensä sekä kapitalismin ja demokratian luonut kekseliäisyytensä oli valloittanut näyttämön.

Voi kuitenkin väittää, että renessanssin ja uskonpuhdistuksen vanavedessä lipuneet neljä vuosisataa tyrehdyttivät Euroopan historian. Euroopan idea kuihtui maantieteelliseksi viittaukseksi alueeseen, jonka rajoja hyvät ja pahat hallitsijat siirsivät. Maantiede määräytyi siitä käsin, mitä Itävallan, saksalais-roomalaisen keisarikunnan, Ranskan, Englannin, Espanjan ja nousevan Venäjän hoveissa juonittiin. Eurooppaa yhdistäväksi tekijäksi asettui kokemus sodista.

3.
Monien toivo muuntui kaipaukseksi 1914, jonka vuoden he kokivat maailmanlopuksi. Kuka kaipaisi Habsburgien pöyhkeyttä, mutta miten on mahdollista, että Mozartin, Beethovenin, Schubertin, Schumannin, Brahmsin ja wieniläisvalssin intervalleiksi muunnettu toivo voitiin murhata konetuliaseen metallisella metelillä? Itävallan tykistössä palvellut Ludwig Wittgenstein kirjoitti sotavankeudessa kokemuksensa muistikirjoiksi, joihin kirjatuista lauseista kehittyi vuosisadan tunnetuin filosofinen teos: mitään, millä on merkitystä, ei voi sanoa. Samanlaiseen tulemaan päätyi teologi Karl Barth, joka hehkutti Rudolf Ottolta oppimaansa lausahdusta: ”Jumala on kokonaan toisenlainen.”

”Jos voisin kirjoittaa etiikasta kirjan, joka olisi todella kirja etiikasta, se tuhoaisi räjähdyksenomaisesti maailman kaikki muut kirjat,” Wittgenstein kirjoitti. Niin tietysti, sillä millaisia olivatkaan tuohon aikaan maailman kaikki muut kirjat: ohjesääntöjä, sodankäynnin ja sotilaiden oppaita, aseiden käyttöohjeita sekä teknisten laitteiden ja laitosten suunnitelmia. Niitä ennakoivat toiset kirjat. Ne kirjoitettiin maassa, jonka tilaa Karl Kraus luonnehti Der Letzten Tage der Menscheit ja jota Allan Janik ja Stephen Toulmin Robert Musilia seuraten kutsuivat Kakaniaksi. Kakania on saksankielistä sairaanhoitajaslangia ja merkitsee ”paskamaa”. Janik ja Toulmin esittivät kirjassaan Wittgenstein’s Vienna Kakania-syndroman diagnoosin. Heidän mukaansa Habsburgien valtakunta ajautui loppuvaiheessaan patologiseen tilaan, joka pääsi valloilleen sosiaalisen ja poliittisen elämän välillä vallitsevien siteiden katkaisemisen myötä. Mielekäs julkinen keskustelu todellisista ongelmista parfymoitiin kitchiksi ja lavasteiden takaisesta todellisuudesta vaiettiin: erilaiset vähemmistöt kuten juutalaiset ja homoseksuaalit sekä maanalainen lehdistö pyyhkäistiin yhteiskunnallisesta inventaarioluettelosta, minkä seurauksena itsemurhat, antisemitismi ja nationalismi pääsivät riehumaan. Tuttua puhetta sille, joka muistaa vielä Berliinin muurin ja Neuvostoliiton.

Erityisen keskeisiä intervalleiksi muunnetun toivon nujertamisessa olivat seksuaalisuuteen liittyvät käsitykset. Karl Kraus ajatteli, että mielellä on kyllä seksuaalisia tarpeita, mutta ne eivät määritä häntä. Naista Kraus piti olemuksellisesti seksuaalisena, puhtaana irrationaalisuutena, tunteena, inkarnoituneena seksinä. Kraus arvosti kuvaamaansa seksipommia, mutta hänen ajatuksiaan kehiteltiin myös toisenlaiseen suuntaan. Varsinkin Otto Weininger esitti, että naiseus ja miehisyys ovat platonisia ideoita, jotka ruumiillistuessaan tosin sekoittuvat. Miehen idea muodostuu rationaalisuudesta ja luovuudesta; kaikki historian mittaan tapahtunut myönteinen, taide, kirjallisuus, oikeuslaitos jne. ilmaisevat miehen. Naiseus on magna mater, kaikkien järjettömyyksien ja kaaoksen äiti.

Weininger oli juutalainen, mutta hän uskoi, että arjalaiset ovat miehiä ja juutalaiset naisia. Hän panikin teoriansa käytäntöön ja riisti hengen itseltään. Kirjaan Mein Kampf Hitler perusteli juutalaisten tuhoamista väitteellä, että tuhoutuminen kuuluu juutalaisten rotuominaisuuksiin. On epäilty, että Hitler tarkoitti Weiningeria. Joskus on sanottu, että kyseessä on Wittgenstein. Ludwig ja Adolf kävivät Linzissä samaa koulua. Wittgensteinit olivat kristityiksi kääntyneitä juutalaisia, jotka pelastivat nahkansa toisen maailmansodan kurimuksessa väärennettyjen papereiden turvin. Niissä väitettiin, että he polveutuvat saksalaisesta prinssistä.

Ensimmäisessä maailmansodassa alulle pantu Eurooppa perustui asioiden rationalisointiin. Ratkaisun tekivät järkevät henkilöt, jotka eivät antautuneet järjettömien tunteiden vietäviksi. Surullista toivolle, joka on tunne ja surullista sille, joka on toivossa väkevä.

4.
Maastrichtin sopimuksella (1991) pystyynpantu uusi Eurooppa yhdistyy talous- ja rahaliiton (EMU), yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä sisä- ja oikeusasioita koskevan yhteistyön avulla. Sopimuksen taustalla on historiallinen kehitys Saksan ja Ranskan hiili- ja terästeollisuuden sopimuksista tilanteeseen, jossa Eurooppa on pudonnut Yhdysvaltain ja Kauko-Idän talouksien vauhdista ja muistuttaa maailmanpolitiikan ja –talouden vanhaa Elvistä. Liittyykö Unioniin kuitenkaan mitään muuta eurooppalaista kuin se, että se sijaisee vanhalla mantereella? Yhdistääkö Eurooppaa jokin muukin kuin talouden tosiasiat?

Puhuessaan Euroopan Yhdysvalloista Winston Churchill, historioitsija vaikka olikin, ei ymmärtänyt, että Yhdysvalloissa kollektiivisen kokemuksen tavoittaminen on helpompaa kuin Eurooppassa. Yhdysvalloilta puuttuu näet historia. Siellä menneisyytensä tyystin jättänyt saapuu satamaan ja katsoo länteen. Kaikkien kokemus tästä on sama. Peruskokemuksen dekoraatio on tehty yhtä vaivattomaksi kuin purukumin syönti. Michael Shaaran romaanissa The Killer Angels eversti Chamberlain, luonnollisen ja ilmoitetun uskonnon professori ja itärannikon valtioiden kansallissankari, lausuu paljon kertovat sanat, jokseenkin näin: Täällä ei kysytä, kuka isäsi oli. Täällä kysytään, kuka sinä olet. Tämä on erilainen armeija. Se sotii saattaakseen ihmisiä vapauteen.

Piilaakson interneväki ja kohta perinteiset energiamuodot korvaava aurinkoenergia takaavat, ettei Amerikan tarvitse enää toivoa. Sekä päämäärä että keinot ovat hallinnassa. Francis Fukuyama todistaa teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen, että tulevaisuutta ei ole. Vapaa markkinatalous ja länsimainen demokratia ovat inhimillisen kehityksen huippu. Tulevaisuuden ja toivon sijaan astuu onnellinen nykyisyys.

Mutta Euroopalla, eurooppalaisilla mailla ja kansoilla on historia. Historia suuntaa mielen menneisyyteen ja täyttää sen kaipuulla. Menneisyyteen kaipaavat eurooppalaisissa mielissä vaalitut myytit, syntiinlankeemus kadotettuine Paratiiseineen ja Platonin kertomus kosmisen katastrofin seurauksena alkukodistaan maailmaan heitetyistä hyrräävistä sieluista. Ja menneisyyteen kaipaavat esikaupunkien levittäytymisen tai vanhoille kaupunkikortteleille nousseiden rakennustyömaiden keskellä elävät mielet. Turha kutsua tätä suomalaiseksi metsäläismentaliteetiksi, hyvät herrat! Sillä, esimerkiksi, miksi Konnun rauhaa ylistävä Tolkienin romaani oli menestys? Mikä yhteys lieneekään Mordorilla siihen, että Tolkien asusti maalaiskylässä, josta muuntui suburb? Käykää baijerilaisessa oluttuvassa, haastatelkaa ranskalaisia maanviljelijöiltä, kysykää Firenzestä! Vastaus on sama: ei muutoksia, kiitos.

Jean Monet’n Eurooppa etsii kadonnutta aikaa taivaalta, jossa se näkee kuun ja tähdet. Se symboloi itsensä niihin viittaamalla, mutta mitä se niin tehdessään itse asiassa tekee? Voivatko taivaankappaleet muodostua taivaan kappaleista?

Tämä Euroopan kysymys kietoutuu monien säikeiden kudelmaksi. Kykenevätkö ihmiset antamaan itselleen identiteetin siten, että he tunnistavat itsensä osana eurooppalaista tarinaa? Miten kansalliset ja heimoiset identiteetit voivat elää yhteisen identiteetin rinnalla? Tuottaako näiden törmääminen uuden Kakanian, jossa ihmisten merkityksellisiksi kokemat asemat vaietaan nomenklatuuran taakse?

Sekä historiallisista että ajankohtaisista syistä johtuen eurooppalaisen identiteetin muotoileminen on hankalaa. Myöhäiskeskiajalta lähtien ihmiset eivät ole mieltäneet itseään kaikille yhteiseen päämäärään suuntautuviksi olennoiksi. Myös tietoisuus eugeniikasta erityisenä eurooppalaisena kysymyksenä sen liturgisista sovelluksista aina Josef Mengeleen asti voi synnyttää varovaista mielialaa. Arviointikykyisimmät ja identiteetin muodostamisen suhteen valveutuneimmat eurooppalaiset joutuvat kysymään, millaisia muotoja eugeniikka saa geeniteknologian luoneessa ja sosiaalisesti epävakaassa yhteiskunnassa. Miten Eurooppa käsittelee tapaus Otto Weiningeria ja miten se vastaa hänen teorioihinsa?

Yhteisen identiteetin muodostamisen mahdollisuuksia heikentää myös esimerkiksi Julia Kristevan merkille panema seikka. Kristeva esittää, että siirtotyöläisyyden ja pakolaisuuden myötä ihmiset menettävät sekä kotoisen Konnun ylläpitämän että sen kanssa yhteen törmäävän uuden kotimaan tarjoaman kokemuksen minuudesta. Hänen mielestään eurooppalaiset ovat muukalaisia itselleen. He eivät kykene enää kiinnittymään maailmaan tavalla, jonka seurauksena heille syntyisi käsitys siitä, keitä he ovat. Tätä minuuden menestystä vahvistaa informaation ja mainonnan nopeuttama ajan rytmi. Varhaisen eurooppalaisen, Augustinuksen, itseidentifioitumisen lähde, Sinä, oli Sama, joskin Toinen, suhteessa itseen. Nyt Sinä on pelkkä Muutos, vaihtuvakasvoinen informaation ja tuotteiden virta, johon hukkuu.

Tilannetta on kuvattu postmoderniksi. Erityisesti ranskalaisen älymystön piirissä postmodernistinen asennoituminen menetti kuitenkin tenhonsa 1990-luvun alussa ja esimerkiksi Saksassa Jürgen Habermasin esillä pitämät yhteiseen kommunikaatioon liittyvät teemat alkoivat vallata dekonstruktion kellareita. Ehkä Suuret Kertomukset olivat kuolleet, mutta voisiko jokin kertomuksen palanen yhdistää ihmisiä?

Ongelmien ydin kietoutuu Euroopan Unionin tähtiin. Kauan sitten Zeus saapui Kreetalta mukanaan foinikialaistyttö Europe, joka synnytti Minoksen. Keskiajan yhteisessä Euroopassa Europe kohtasi tähtien jumalatar Dianan, Maria Reginan, Taivaan Kuningattaren, jonka rakennus kirkko, Notre Dame, ja sen uuden populuksen synnyttävä elämänmuoto oli. Taivaan Kuningattarella oli Äiti Maan hedelmällisyys, Kybelen neitsyys ja Artemiksen oikeudentaju. Hän oli imettävä Isis, pyhän perheen keskus, jota tervehdittiin lukeman Evan nimi oikealta vasemmalle: Ave, ave Maria, ave Maris stella!

Maria-kultti alkoi kukkia uudelleen Euroopan katolisilla alueilla ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Joukkojensa eessä kunnialla kuolleiden poikien äidit etsiytyivät Marian jalkojen juureen. He saivat lohdun häneltä, joka alati itkee poikaansa. Ja jälleen loistaa Europen katse, Marian tähdet. Paavi nousi 1980-luvulla uudelleen poliittiseksi realiteetiksi, huomaa puolalainen paavi. Hänen kotimaastaan alkaneen kumouksen jälkeen Rooma on voinut suunnata katseensa entisille valta-alueilleen, Ranskaan ja Saksaan sekä lähetysmailleen Skandinaviaan. Ennen tuloaan paaviksi, kardinaali Ratzinger julkaisi kiertokirjeen, jossa hän kehotti roomalaiskatolisia kristittyjä entistä ahkerammin rukoilemaan Mariaa. Tämä pieni ilkeä vihjailu tässä on liioittelua, mutta ”maallistunutkin” Eurooppa hahmottuu metaforan avulla, mariologisena kysymyksenä.

On ironista, että suomalaisvoimin läpiajettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta sai saksalaisessa päivälehdistössä protestanttiset yliopistoteologit takajaloilleen. Heidän teologinen argumentaationsa ei kyennyt kaatamaan tosiasiaa, jonka mukaisesti sekä luterilainen että roomalaiskatolinen kirkko uskoo ihmisen pelastuvat yksin armosta ilman lain töitä. Mutta heillä oli poliittisia syitä. He pelkäsivät Rooman vallan kasvua Keski-Euroopassa. He pelkäsivät, millaisia vaikutuksia roomalaiskatolisella sosiaalietiikalla on yhteiskuntajärjestelmään. Se kun ei tyhjenny vain Euroopan Unionin keskeiseksi toimintaperiaatteeksi nousseeseen feodaaliseen subsidiariteettiin vaan kaikkeen tätä ympäröivään mariologiasta merkityksensä saavaan ajatteluun.

Saksalaisten protestanttiteologien arvostelu tuo mieleen Zacharias Topeliuksen, satusedän. Aiheeseen liittyy kuitenkin aitoja ongelmia. Roomalaiskatolisen moraaliajattelun piirissä esiintyy monenlaisia teorioita. Vatikaanin perinnäinen ja nykyaikainen sosiaalietiikka on joka tapauksessa erilaista kuin protestanttinen. Esimerkiksi paavillisessa ensyklikassa Veritatis Splendor (1993) määritellyllä roomalaiskatolisella moraaliteorialla on monia käytännön seurauksia. Etiikka on kytketty dogmaan tiukemmin sitein kuin erityisesti luterilaisuudessa. Kirkolla on suorasukaisempi määräysvalta politiikkaan ja etiikkaan. Taannehtuuko itsenäinen ajattelu ja moraalinen autonomia puolesta-ajattelijoiden moraaliauktoritarismiksi? Taivaan Kuningattaren henkevöittämä eetos katsoo korkeuksiin ja ideaalitilanteisiin. Esimerkiksi abortti ja ehkäisy ovat yksinkertaisesti murhia, joskin edellinen voidaan suorittaa ns. kaksoisvaikutusperiaatteen ehtojen täyttyessä. Kaksoisvaikutusperiaatteen mukaan moraalisesti moitittava teko voi toteutua, mikäli se ei ole teon aiottu päämäärä vaan epäsuora ja ei-aiottu sivuvaikutus: lapsi voi abortoitua äidin henkeä pelastettaessa. Mariologisen dogmin mukaan luonnollinen järjestys toteutuu perhe-elämässä, jossa naisen tehtävä liittyy äitiyteen. Tyytyvätkö Euroopan protestanttinaiset tähän? Perheen tehtävä on huolehtia jäsenistään, ja Vatikaanin suosiman nk. sosiaalisen markkinatalouden mukaan merkittävä osa sosiaalisista tukijärjestelmistä kuuluu perheelle. Perheen kiinnostus ei kohdistu niihin, jotka eivät ole sen jäseniä. Miten turvata perheettömien asema? Roomalaiskatolinen maailma viettelee keveämmällä verotuksella, mutta samalla sen yhteiskunnallinen tukirakennelma on heikompi kuin Skandinaviassa. Onko europarlamentin hallintosotkujen taustalla mariologiaan palautuva perhe-ajattelusta versova nepotismi?

Martti Lutherin Marian ylistysvirren selityksen mukaan Maria on kaikkien kristittyjen esikuva. Tässä kirjassa Taivaan Kuningatar on kuitenkin palautettu Betlehemin talliin, Euroopan ruumiin ulkopuoliseen sydämeen. Lutherin mielestä Maria edustaa oikeaa nöyryyttä. Hän selittää, että nöyryys, humilitas, johtuu sanasta humus, maa. Nöyryys ei siten ole korkeuksien tavoittelua ja sille alistumista, vaan lähellä maata olemista, maanläheisyyttä. Maata lähellä olevana Maria ylistää sitä, että hänelle, joka on vähän, tapahtuu se, mikä on kaikki. Ei korkea vaan matala on arvokasta. Lutherin mariologia sisältää katoliset ainesosat, mutta hänen painotuksensa on toinen: vain Äiti Maa voi olla Taivaan Kuningatar.

Euroopan kaipauksen ja toivon kohtalo sitoutuu Marian tervehdykseen. Tervehdys ei kuitenkaan ole langenneen Evan ja Ave Marian välinen. Sen sijaan kaipauksen ja toivon kohtalo riippuu siitä, tervehtivätkö ja miten Betlehemin Maria ja Taivaan Kuningatar toisiaan: onnistuuko ylevän ja alhaisen, ideaalisen ja realistisen, arvokkaan ja vähäisen unioni. Voiko pieni kertomus olla Suurta Kertomusta ensisijaisempi?

5.
Nykyhetken tunnetuimmissa moraaliteorioissa esitetään, että vähäosaisen aseman turvaaminen on kaiken moraalisuuden lähtökohta. John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria kuvaa tietämättömyyden verhoksi kuvatun tilanteen. Kuvittele olevasi omasta asemastasi tietämätön suunnittelija, jonka tehtävä on sopia muiden samassa tilanteessa olevien kanssa siitä, millaisen yhteiskunnan muotoilette. Koska on mahdollista, että jokainen sopija voi olla tietämättömyyden verhon toisella puolen avautuvalla näyttämöllä vähäosainen, on jokaisen etu, että tähän rooliin ja sen turvaamiseen asetetaan erityinen huomio. David Gauthier puolestaan suuntaa teoksensa Morals by Agreement vapaata markkinataloutta kannattavalle lukijalle. Vapaan markkinatalouden smithiläinen periaate kuuluu, että taloudellisesta voitosta hyötyy aina. Taloudellisen hyödyn tavoittelu on siten optimaalinen tilanne. Gauthierin mukaan järkevä toimija valitsee kuitenkin toiseksi parhaan vaihtoehdon. Hänen kannattaa suosia moraali-instituutiota, mikä merkitsee uhrauksia ja luopumista. Tämä johtuu siitä, että kukaan ei vältä kohtaloaan. Voi olla, että olet joskus itse heikko.

Betlehemin Marian ja Maria Reginan tervehdys vie kuitenkin pidemmälle kuin vähäosaisen aseman turvaaminen asian kannattavuuden perusteella. Betlehemin Maria väittää, että vähäosaiselle ja syrjäiselle tapahtuu suuria: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät. Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyonyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset” (Lk 1, 48-52). Vähäosaisen turvaaminen ei voi perustua vain välttämättömyyden pakkoon vaan vähäosaisen suuruuteen, hänen äänensä kuuntelemiseen.

Sitä ääntä kuunnellessa Euroopan varsinaisiksi suunnannäyttäjiksi asettuvat Lennart Meren ja Vaclac Havelin kaltaiset poliitikot. Keväällä 1999 esitetyssä televisiodokumentissa Meri totesi, ettei hänen maansa ole menossa Eurooppaan. Päinvastoin. Eurooppa saa luvan tulla Viroon. Viro tultaisiin Meren mukaan tulemaan siitä, miten se järjestää vähemmistökysymyksensä. Nyt voimme olla montaa mieltä Viron onnistumisesta. Mutta Meren esille ottama tehtävä jää pysyväksi: onko juutalaisilla, muslimeilla, siirtotyöläisillä, poliittisilla ja seksuaalisilla tai terveydellisillä poikkeavuuksilla juridinen ja sosiaalinen täyskansalaisuus Euroopassa? Millainen kohtalo on heikoilla, naisilla, lapsilla, perheillä ja perheettömillä? Vastaukset näihin kysymyksiin luovat eurooppalaisen identiteetin. Ainoastaan EMU:n ja ulkopuolisten uhkien varalle valmistautumisen pohjalta muotoiltu Eurooppa on vain itsensä hukanneiden saalistajien valtakunta. Sillä kukin mättää europadan ziljardiomaisuuksista omaan pussiinsa niin paljon kuin kekseliäisyys ja mihinkään tyytymätön ahneus sallivat.

Vaclac Havelin mukaan onnistunut poliittinen toiminta perustuu sen oivaltamiseen, että sen harjoittaja on aina enemmän tai vähemmän naurettava. Hänen lausuntonsa tuo mieleen latinalaisessa Mariaperinteessä esiintyvän kertomuksen ilveilijästä. Ilveilijä pyrki kirkkoon, mutta kunnon ihmiset heittivät hänet ulos. Kirkonmenojen jälkeen ilveilijä livahti alttarille ja aloitti tanssin, jonka vain Maria näki. Kafkalla on kertomus grafiikkakoneesta, joka piirtää kuvioita selkänahkaan. Voiko Eurooppa korjata tilaansa muutoin kuin oivaltavansa olevansa kafkalaisen grafiikkakoneen toteutuma?

Sekä ihmisoikeusvetoisen että hallinnollisesti yksinkertaisemman Euroopan muotoileminen merkitsee hyppyä. Mandelstam kirjoitti: ”Hyppy vain ja olen järjissäni.” Toivo taittaa harhan kärjen, mutta harhaa vasten toivo näyttää mielipuolisuudelta. Moraalia on niin monenlaista kuten on omaa osaansa vaativiakin, voidaan sanoa. Rahat eivät riitä nyt hyväntekeväisyyteen. Moraali ja ihmisoikeudet ovat kuitenkin taloudellisia realiteetteja. Entisessä Neuvostoliitossa moraalisen infrastruktuurin uudelleenrakentaminen on osoittautunut työläämmäksi ellei mahdottomaksi ja kalliimmaksi kuin länsimaisen talousjärjestelmän pystyttäminen. Kosovossa ihmisoikeuksien laiminlyöminen on tuottanut toisen maailmansodan jälkeen suurimman laskun. Irakista ei näissä laskuissa enää voi verrannollisesti puhuakaan. Kaikissa näissä tapauksissa on kyse myös vain yhdenlaisen ihmisyyden hyväksymisestä. Pimeän rinnalla eurooppalaiseen perinteeseen sisältyy kuitenkin myös itsekriittinen, korjaava ulottuvuus maanosan valoisana ja toivoa ylläpitävänä voimana. On toivottavaa, että itsekriittiset voimat etsiytyvät yhteen ja hyppäävät Euroopan ikkunasta. Siksikin voi sanoa: kiitos Irlanti!