Hyvinvoinnin tulevaisuudesta sekä kirkkojen ja uskontojen näkemyksistä

Hyvinvointitutkimuksen mukaan hyvinvoinnin päälähteet ovat markkinat, perhe, valtio ja vapaaehtoistyö, joista kaksi ensimmäistä ovat keskeisimmät hyvinvoinnin tekijät.

Pohjoismaisessa hyvinvointimallissa (universalismi) perustavat hyvinvointipalvelut kuuluvat kaikille saman hintaisina tulotasosta riippumatta, mistä johtuen valtion rooli on keskeinen ja verotustaso verraten korkea.

Manner-eurooppalainen malli (kommunitarismi) perustuu työssäkäyvän miehen palkkatulojen ja näihin liittyvien verotuksellisten subventointien periaatteelle.

Angloamerikkainen hyvinvointimalli (libertarismi) korostaa markkinoilla tapahtuvaa yksityistä hyvinvoinnin hankkimista ja tulotasoon liittyvää köyhäinhuoltoa.

Pohjoismaisessa mallissa tuloerot ovat pienimmät ja sitä soveltavien maiden köyhät ovat rikkaampia kuin muiden maiden köyhät.

Manner-eurooppalaisessa mallissa tuloerot ovat jonkin verran suurempia ja köyhät jonkin verran köyhempiä kuin pohjoismaissa.

Angloamerikkalaisessa mallissa tuloerot ovat suurimmat ja köyhät köyhimpiä verrattuna kahteen muuhun malliin.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan muodostaminen on joidenkin tutkijoiden mielestä liukunut 1990-luvulla pohjoismaisesta mallista manner-eurooppalaisia painotuksia sisältäväksi. Väitetään, että ensimainitun hajottamiseksi tehtiin 1990-luvulla noin 100 päätöstä. Yksi esimerkki manner-eurooppalaisen hyvinvointimallin painottamisesta on ajatus niin sanotusta sosiaalisesta pääomasta eli yhdessä osaamisesta hyvinvoinnin päälähteenä.

Sosiaalisen pääoman mallin mukaisesti lähtökohtia eivät ole pääoma eivätkä verotulot.

Sosiaalisen pääoman mallissa yrityksen tärkeimmät tuotannontekijät ovat osaavat ja keksivät ihmiset. Työuupumus on yrityksen osaamisväsymystä, joka vaikuttaa yrityksen luotettavuuteen ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin erittäin voimakkaasti. Yritysten toiminta on saatava kustannustehokkaaksi siten, että ihmiset siirtyvät toimistotöistä lähemmäksi toisiaan. Välittämisen kulttuuri pitää yllä turvallisuutta, joka on menestystekijä turvallisuutta rakastavan eläimen, rahan, maailmassa.

Sosiaalisen pääoman paremmuutta suhteessa perinnäiseen valtiojohtoiseen hyvinvointiin on perusteltu muun muassa sillä, että hyvinvointivaltiossa ihmisten ei tarvitse välittää toisistaan, koska valtio tai kunnat tekevät sen ihmisten puolesta. Pohjoismaisen hyvinvointimallin taustalla onkin ihmiskuva, jonka mukaan ihminen ei ole kovin hyvä, mutta ei kovin pahakaan. Häneltä ei kuitenkaan odoteta yhteiskunnallista emotionaalista välittämistä ja empatiaa vaan katsotaan, että ihmisten itsekkäästä perusluonteesta johtuen välittäminen on tehtävä valtiojohtoisesti.

Siirtyminen sosiaalisen pääoman malliin edellyttää siis merkittäviä muutoksia ihmisen luonnetta koskevissa pohjoismaisissa ajattelutottumuksissa.

Toiseksi sosiaalisen pääoman ajatus luo ja ylläpitää ilmaisu- ja ajattelumuotoja, joita on aikaisemmin liitetty lähinnä lapsiin. Esimerkiksi: minä osaan. Ehkä mallin suosio viimeaikaisessa suomalaisessa keskustelussa johtuukin osittain siitä, että kun maan ikärakenteeseen kohdistuu paineita, uusia sukupolvia synnyttämätön yhteiskunta synnyttää kulttuurin, jota voi luonnehtia lapseksi.

Tulevaisuuden kannalta varsinaiset vaihtoehdot ovat ylläkuvatut kolme mallia sekä niiden sekamallit.

On helppo huomata, että universalismi on lähellä luterilaista sosiaalietiikkaa, kommunitarismi roomalaiskatolista ja libertarismi kalvinistista ajattelua.

Millaisia muita ominaispiirteitä näillä kristillisillä perinteillä on?

Suurimmassa kristillisessä yhteisössä, roomalaiskatolisessa kirkossa, etiikkaa koskseva keskustelu on varsin vilkasta. Keskusteluun osallistuvien joukossa on niitä, jotka korostavat moraalin autonomisuutta ja niitä, jotka korostavat sen alisteisuutta kirkon uskonopille.

Kirkon virallisissa asiakirjoissa edustetaan yleensä jälkimmäistä näkemystä. Roomalaiskatolisen sosiaalietiikan keskeisiä anteja eurooppalaiselle ajattelulle ovat perhekeskeisen kommunitarismin lisäksi subsidiariteettiperiaate ja oppi sosiaalisesta markkinataloudesta. Subsidiariteettiperiaate merkitsee, että pieni yksikkö on soveltuvampi vastaamaan itseään koskevista asioista kuin suuri kokonaisuus, mutta sen päätösten tulee niveltyä suuren kokonaisuuden päätöksiin. Sosiaalisen markkinatalouden mukaan sosiaalialan ei tule olla niin suuri kuin pohjoismaissa. Yrityksillä on vastuu työntekijöistään sekä myös eräänlainen almujen antamisen velvoite.

Oppisidonnaisten moraalikannanottojen kuten abortin, eutanasian ja ehkäisyn kieltämisestä huolimatta roomalaiskatolinen kirkko katsoo ihmisellä olevan luonnollisen moraalitajun, joka on asetettu häneen luomisessa’ Tämä on myös niillä, jotka eivät usko.

Erittäin keskeinen roomalaiskatolisen etiikan periaate on niin sanottu kaksoisvaikutusperiaate. Sen mukaan paha asia voi toteutua, mikäli se on hyvän aikomuksen ei-aiottu sivuvaikutus: lapsi saa abortoitua, mikäli tämä ei tarkoituksellista vaan tarkoitus on pelastaa äidin henki. Näin aborttia koskevassa keskustelussa vaikuttavat erilaiset käsitteelliset lähtökohdat ja abortin kieltäminen ei käytännössä ole niin jyrkkä asia kuin miltä se teoreettisesti kuulostaa.

Yksi roomalaiskatolisessa perinteessä oleva käsitteellinen seikka, joka vaikuttaa esimerkiksi liike-elämään tai verotuskäytänteisiin, on rajata valehtelemisen ulkopuolelle tilanteet, joissa kysyjällä ei ole oikeutta tietää vastaajan asioita. Vaikka vastaava ei kertoisi totuutta, hän ei valehtele, koska hänellä ei ole velvollisuutta kertoa totuutta.

Luterilainen etiikka ei sisällä kovin yksityiskohtaisia moraalisuosituksia, joskin esimerkiksi suomalaisten piispojen moraalikannanotot ovat olleet pikemminkin konservatiivisia esimerkiksi seksuaalisuuden ja asepalveluksen osalta.

Suomalaisten piispojen kannanotto Kohti yhteistä hyvää herätti voimakkaita kannanottoja erityisesti yrittäjissä. Katsottiin, että piispat ovat sitoutuneet SDP:n katsomuksiin. Se ei liene totta, mutta luterilainen perinne on ollut puolueista irrallisen sosiaalidemokratian vakiinnuttaja, vaikka esimerkiksi Suomen luterilaista kirkkoa on usein luonnehdittu niin sanotun valkoisen Suomen aseenkantajaksi.

Esimerkkinä luterilaisen perinteen ”sosiaalidemokraattisesta” juonteesta on se, että kun uskonpuhdistus aikanaan toteutettiin, sen ensimmäisiin käytännön toimiin kuuluin köyhäinhuollon perustaminen Wittenbergiin.

Köyhäinhuoltoa ei perustettu kuitenkaan linnankirkkoon vaan raatihuoneelle. Tämä selittyy seuraavasta syystä.

Luterilainen ajattelutapa sisältää niin sanotun regimenttiopin. Sen mukaan Jumala on luonut sekä kirkon että yhteiskunnan. Jumala käyttää kirkossa evankeliumin sanan valtaa ja yhteiskunnassa lain ja miekan valtaa. Positiivinen asennoituminen yhteiskuntaan Jumalan luomana todellisuutena on ajoittain hämärtänyt luterilaisten mielissä sen tosiasian, että jos ei kirkko, ei myöskään yhteiskunta ole erehtymätön.

Reformoitu etiikka on selkein niin sanotun erityisen kristillisen etiikan malli. Roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa perinteessä voidaan hyvin perustein kieltää erityisen kristillisen etiikan olemassaolo. Reformoitu eli kalvinistinen etiikka puolestaan perustuu niin sanotulle Kristuksen herruuden ajatukselle.

Reformoitu etiikka opettaa, että syntiinlankeemuksessa ihmisen luonnollinen moraalitaju on vaurioitunut ja hän saa sen takaisin uskoessaan Jumalaan.

Yhteiskunta tulee kristillistää. Oikea kristillisen elämän malli on alkuseurakunta.

Max Weber esitti, että reformoitu etiikka on kapitalismin synnyttäjä. Hän ajatteli karkeistaen näin: Jean Calvin oli opettanut predestinaatio-oppia, jonka mukaan on kahdenlaisia seurakunnan jäseniä. Toiset ovat kutsuttuja ja toiset ovat valittuja. Vain valitut ovat ikuisuudessa olevan näkymättömän kirkon jäseniä.

Jumala on ennalta päättänyt, kuuluuko ihminen valittujen joukkoon. Vaikka ihminen ei voi tietää taivaallista statustaan varmasti, hän saa siitä merkkejä. Yksi niistä on maallinen hyvinvointi. Taivaallinen onni ikään kuin hieman säteilee jo tässä maailmassa ja valitut pääsevät jonkin verran helpommalla nykyisestäkin elämästä kuin muut.

Weberin mukaan ihmiset alkoivat tavoitella taivaallisen kohtalonsa merkkejä. Koska maallinen hyvinvointi oli yksi niistä, oli motivoitua työskennellä sen eteen.

Oikeaa (orthos) oppia (doxa) opettava ortodoksinen eli kreikkalaiskatolinen kirkko opettaa, että osallistuminen hengelliseen elämään muuttaa ihmistä, jumaloi hänet. Moraaliharkinta on yksilön varassa, mutta hänen on tehtävä se suhteessa kirkon uskoon.

Ortodoksista sosiaalietiikkaa on ulkopuolisen vaikea arvioida ja kuvata asialle erikseen omistettujen asiakirjojen ja muiden kirjojen vähäisyyden takia. Kristus on koko luomakunnan Herra ja näin esimerkiksi ekologiset sovellukset ovat ortodoksisen uskon näkökulmasta läheisiä, mutta niitä esiintyy niin paljon muissakin kirkoissa, että on vaikea nähdä niitä erityisesti ortodoksisen kirkon sosiaaliopeiksi termin eettisessä merkityksessä.

Yllä mainitut hyvinvointimallit ja ”kristilliset” etiikat on ”eurooppalaisia”. Niiden kannalta kiinnostavia ja uusia piirteitä hyvinvoinnin tulevaisuuteen tuovia ilmiöitä kohdataan maailmanuskonnoissa.

Niin juutalainen Toora kuin islamin Koraanikin yhdistävät uskonnon ja hyvän elämän toisiinsa.

Juutalaisuus on elämäntapa, jossa pyritään toteuttamaan Tooran opetuksia, joista tärkeimmät ovat kymmenen käskyä.

Islam on Koraanin ja profeetta Muhammedin ohjeita noudattava elämäntapa. Rangaistavia rikoksia ovat aviorikos, väärä syytös aviorikoksesta, varkaus ja ryöstö.

Islamin mukaan Koraani on Jumalan antama ja sen laki on siksi yleispätevä. Ääri-islamin mielestä tämä velvoittaa maailman islamilaistamiseen. Ajatus ei ole sen kummempi kuin pyrkimys levittää länsimaista elämäntapaa kaikkialle.

Ääri-islamin jihad on vain yksi tulkinta niin sanotusta pyhästä sodasta. Muualla islamissa se tulkitaan itsessä olevien pahojen voimien vastaiseksi taisteluksi. Kristillinen perinne tuntee myös pyhän sodan termiä myöden, joskin se useammin puhuu uskonkilvoituksesta.

Erityisesti naisten asema on pohjoismaisesta näkökulmasta ongelmallinen. Roomalaiskatolinen kommunitaristinen ajattelu ja reformoitu libertarismi löytävät ehkä jonkin verran helpommin keskusteluyhteyden tämän perinteen kanssa.

Erilaisista katsomuksellisista erimielisyyksistä huolimatta keskeisintä maailmanuskontojen ja kristinuskon suhteessa on se, miten ne asettuvat rikkaan Pohjoisen ja köyhän Etelän välisellä koordinaatistolla. Tämä kohtaaminen ei tapahtu uskonto vastaan uskonto –tyyppisesti vaan limittäisemmin.

Hiipii mieleen tummana pilvenä sellainenkin ajatus, että ehkäpä hyvinvointiin ei ole tulevaisuudessa varaa muilla kuin kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta ja sukupuolisesta tasa-arvosta viehättyneiden maailman onnellisilla seuduilla asuvien luterilaisten piirissä. Aate on jalo, mutta käytäntö voi osoittautua kahtiajakautumisen osalta karmeaksi.

Maailmanuskonnot ovat oma moraalinen kysymyksensä, moraaliongelmansa. Yksi problematiikkaan liittyvä seikka on se, että monissa maailmanuskonnoissa uskonnon ja moraalin välille ei tehdä sellaista kristinuskon myöhemmästä kehityshistoriasta johtuvaa eroa kuin mihin olemme länsimaissa tottuneen.

Mutta on myös esitetty, että maailmanuskonnoilla olisi maailman tulevaisuuden kannalta olennainen myönteinen moraalinen rooli. Ne ovat esimerkiksi hamasta menneisyydestä säilyttäneet yhteisesti Kultaisen Säännön, jonka mukaan muita ihmisiä pitäisi kohdella siten kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Maailmanuskontojen parlamentti, joka ei ole millään muotoa virallinen uskontojen yhteistyöelin, esitti 1993 Maailmanetiikan julistuksen. Sen mukaan globaali maailma tarvitsee globaalin etiikan. Globaalin etiikan tai eetoksen mukaan jokaista ihmistä on kohdeltava ihmisarvoisesti. On sitouduttava väkivallattomuuteen, solidaarisuuteen, toisenlaisen sietämiseen sekä miehen ja naisen kumppanuuteen.

Julistuksen ongelma on sen yleisyys ja iskusanamaisuus. On myös todettu, että jos yllä mainitut asiat ovat uskontojen eettinen maailmanperintö, miten uskontojen väkivaltaisuus pitäisi selittää.

Niin tai näin, uskonnolla on yksittäisten ihmisten ja perheiden keskuudessa maailmassa iso rooli, jonka pohjalta ihmiset arvioivat myös yhteiskunnallisesti hyvän elämän merkitystä. On näköharha sivuuttaa niiden merkitys hyvinvoinnin tulevaisuuden kannalta.