Neljäs suurvalta

Erkki Toivasen Eurooppalaisuuden rajoilla on aika kätsä johdatus nykyiseen Euroopan Unionia koskevaan ajatteluun. Historiallinen osuus jää hieman kapeaksi. Sitä voi täydentää esimerkiksi Peter Brownin teoksella The Rise of Western Christendom, joka selostaa viime vuosisadan lopulla muuttuneen käsityksen niin sanotuista pimeistä vuosisadoista (vuosisadat antiikin ja keskiajan välissä). Ne eivät enää ole pimeitä vaan tiedämme niistä aika paljon, vasitenkin normannien roolista niiden aikana. Toinen kiinnostava teos on Robert Bartlett, The Making on Europe. Conquest, Colonization and Cultural Change 950-1350, joka vahvistaa sitä Toivasen hieman epäillen tarjoamaa näkemystä, jonka mukaan Kaarle Suuren jälkeinen katolinen kirkko on ensimmäinen Euroopan Unioni, johon 1990-luvulla palasimme.

Toivanen jakaa nykyiset Eurooppa-aatteet kolmeen ryhmään. Federalistit kannattavat liittovaltion synnyttämistä, Pan-eurooppalaiset näkevät Euroopan mosaiikkimaisena kulttuurina, jolla on laajat rajat ja valtio-oikeudellisesti keveä rakenne. Funktionalistit ajattelevat Euroopan yhdistyvän lainsäädännöllisen harmonisoinnin ja kaupan kautta suppean euroeliitin keskitetysti hallinnoimaksi alueeksi.

Kaikki nämä ajattelutavat ovat saaneet kolauksen. Euroopan Unionin ydin on Saksa, Ranska ja Pohjois-Italia, joiden tavoitteisiin vaikuttaa EMU.sta ulkopuolelle jääneen Britannian politiikka ja jonka joku Irlanti, jonka talous on kasvanut räjähdysmäisesti saa suunniltaan. Paavo Haavikon letkautus siitä, että Suomen Natokumppanit ovat niitä maita, jotka eivät osaa mitään muuta kuin joutua tappiolle, saa lisäpontta Euroopan Unionin ydinmaiden talouden osoittaessa kaakkoon. Suomi ei ole millään lailla mukana missään Euroopan Unionin ytimessä, luulisin, muuta kuin sitoutumalla tappioon ja se pelaa myöntyväisyyspolitiikkaa, jolle pitäisi etsiä uusi suunta Euroopan Unionin heiketessä. Tilanne näyttää poliittisen järjestelmän heikkouden ja paikoilleen jäämisen. Suomea ei ole irrottamassa luhistuvasta Euroopasta suinkaan Suomen hallitus vaan todellista valtaa käyttävä talouselämä, joka operoi muualla.

Sinänsä voidaan puolustautua sanomalla, että olemme perustamassa innovaatioyliopiston. Ainoa järki sen taustalla on yllä kuvattu uusi talouden maantiede. Mutta kun innovaatioyliopiston hinta on suomalaisen sivistysyliopistojärjetelmän romutus ja sitä muodostetaan vaatimattomista korkeakouluista, joilla ei ole oikein mitään luonnollista yhteyttä keskenään, lohtu siitä, ettei seurata tilannetta tumput suorina ei ole kummoinen, kun sitä de facto seurataan housut kintuissa.

Kotiläksyt Intiasta on näemmä tehty huolellisesti. Siellä vain joka neljäs mies ja joka toinen nainen osaa lukea. Yliopistoja on lähes 300 ja korkeakouluja 12 000. Niissä opiskelee prosentuaalisesti pieni väestönosa, joka vastaa uutta brahmiini-kastia. Hyvin toimeen tulevia, korkeakoulutettuja ihmisiä Intiassa lasketaan olevan 200 miljoonaa. Intian väkiluku on yli miljardin. Näin naapurissa ja ilmeisesti kohta myös kotoisessa mikromaailmassamme.

Saksan talouden arvellaan joutuvan umpikujaan vuoden 2010 paikkeilla. Saksalainen hyvinvointivaltio ei ole uudistunut tavalla, jonka toteuttaminen olisi pitänyt aloittaa jo joskus 1990-luvun alussa. Myös Ranskan talous on heikentyvä. Italia on jo nyt ”Euroopan sairas mies”. Lissabonin strategian tavoite tehdä Euroopasta maailman johtava talous vuoteen 2010 mennessä kääntyy päälaelleen. Eurooppa on taloudellisesti vanha Elvis, jota voi vain rakastaa hellästi, mutta jonka todellinen voima on rappeutunut.

Maailman todelliset vallat tulevat olemaan Kiina, joka on myynyt halpaa työtä ja rahaa ja sitonut läntistä maailmaa itseensä sekä erityisesti Intia, joka on tietotekniikan johtomaita, verkostoajattelun kultakaivos ja kouluttanut osan kansastaan sadoissa korkeatasoisissa korkeakouluissaan. Yhdysvallat jää tähän kilpailuryhmään mukaan, joskin sillä on merkittäviä vaikeuksia. Se jää, sillä maailman brändit ovat nämä: Coca-Cola, Walt Disney Nike, BMW, Porsche, Mercedes-Benz, Adidas, Rolls-Royce, Calvin Klein ja Rolex.

Brändilista heittää epäilyksen varjon myös neljännelle eurooppaideologialle, jota Toivanen ei mainitse pääsuuntauksien joukossa.

Neljäs mahdollisuus, jossa kaltaisemme kulttuurihörhöt ovat jollain tavoin kotonaan, on eräänlaisesta paneurooppalaisesta juuresta versova kulttuurin henkiseen perinteeseen juurtunut maailmankansalaisuus, jolle Eurooppa on liian ahdas kategoria määrittääkseen ihmisten identiteettiä. Tähän ajatukseen sisältyvät toiveet ”neljännestä suurvallasta”, joka muodostuu ihmisten mielipiteestä. Se on näyttänyt olemassaolonsa nykyisin niin Yhdysvaltain vastaisena reaktiona kuin siinäkin, että EU:n kannatus sen alueella elävien ihmisten keskuudessa on alle 50 %, mutta juuri tästä syystä brändilista on sen kannalta uskottavuutta riistävä asia.

Kulttuurihörhöjen ”Eurooppa” on lähellä sitä, mitä Vaclac Havel sanoi vuonna 1996: ”Eurooppa ei kykene ottamaan vastaan uutta tehtävää, ellei se ensiksi pysähdy pohtimaan omaa olemustaan. Sen jälkeen se voi nöyrästi ja hiljaa kohottaa harteilleen planeetan ja ihmiskunnan ristin ja seurata esikuvaa, johon se on uskonut kahden vuosituhannen ajan. Siten Eurooppa voisi antaa jaloimman sisällön omalle nimelleen, joka alun perin merkitsee iltaruskoa.”

Havelin mainitsema ”uusi tehtävä” liittyy sen myöntämiseen, että Euroopalla ei tule olemaan johtavaa osaa kansainvälisessä talouskilpailussa ja lisäksi Euroopan Unioni ei tule valtiollisena organisaationa jatkamaan elämäänsä. Fuusio on kääntymässä fissioksi ja Saksan markasta ilmestynyt euro sekä siihen sitoutuneet taloudet tulevat degeneroitumaan. Tässä tilanteessa Eurooppa voisi Havelin mielestä vielä ”perehtyä oman kulttuurinsa parhaiden henkisten perinteiden juuriin ja tutkia niiden yhteyttä toisiin kulttuureihin. Sopimalla toisten kulttuuripiirien asukkaiden kanssa yhdessä noudatettavista yhteisistä henkisistä ja moraalisista arvoista Eurooppa voisi viitoittaa tien yhteiselämään tällä planeetalla.”