Kerran vuodessa vanhat sukulaiset kokoontuivat juhlille kuin kaislat kääntyen tuulen suuntaan. Oli juhannus. Koivunrangat koristivat kuistia, pöydät notkuivat kahvileipiä, rannassa poltettiin kokkoa. Vuosien varrella juhlat olivat muotoutuneet liturgisiksi tilaisuuksiksi, joilla jokainen käyttäytyi aivan kuten edellisinä vuosina, istuutui samaan tuoliin, puhui samat tarinat, ja jälleen kaikki sanoivat toisilleen käsipäivää. Kerrattiin asuinpaikat, tittelit ja suhteet. "Oletpas kasvanut, mutta kukas sinä oikein oletkaan." Joku oli ratkaissut Kennedyn murhan ja opetti sukuun naidulle irlantilaiselle englannin oikeaa ääntämistä. Hän huomasi seurassa olevan taiteilijan, vaivaantui ja osoitti seinällä roikkuvaan Edelfelt-jäljennökseen ärrä sorahtaen: "Tiedätkös, miten paljon nuo von Wrightin taulut nykyään maksavat?" Tarinoiden joukkoon etsiytyi sekin, miten erehdyin juhannuskokolla laulamaan: ”Hiljaa, hiljaa, joulunkellot kajahtaa.”
Juhlien emäntä, Annikki-täti, oli alati huolta täynnä, ja hänestä kuului kummaa muminaa ”hm, hm, hm, hm”. Hän oli jäänyt sisarusparven viimeisenä vanhaan Hepolahteen, tähän metsälinnaan, jonka maille ensin mummi oli rakentanut mökkinsä, sitten Paakki-enon perhe ja viimein Aino-täti, hän, joka oli raittiuskilpakirjoitukseen aiheesta ”Miksi en juo viinaa?” kirjoittanut ”koska vanhempani eivät anna”, papintyttö.
Kuinka paljon vanhassa Hepolahdessa olikaan ollut väkeä silloin, kun perheet olivat nuoria! Vanhemmat, Sigrid ja Verner, kolme tytärtä ja vävyt, poika ja miniä, 14 lastenlasta, palvelusväkeä, kesävieraita, pitkälti kolmattakymmentä henkilöä samassa taloudessa. He saapuivat toukokuulla Alho-laivalla kartanon laituriin kesävarusteineen aikuisten korjatessa talteen pelloille ja poluille lentäviä lastenvaatteita näiden syöksyessä vesileikkeihinsä Hepolahden rantaan.
Juhannusjuhlien vakiosanontoihin kuului ”Väärner oli niin herkkä”.
Väärnerin, Werner Donatuksen, työhuone sijaitsi salin takana. Siellä hän oli liihoitellut herkkyydessään kattoon nousevien kirjahyllyjensä keskellä potien sitä, ettei ollut kyennyt lunastamaan itselleen asettamiaan ankaria tavoitteita. Monet hänen luokka- ja koulutoverinsa Hämeenlinnassa olivat menestyneet, kuten J. K. Paasikivi, tai ainakin saavuttaneet kuuluisuutta, kuten Janne Sibelius. Veljistä Augustista oli tullut professori, Johanneksesta senaattori, oikeusneuvos ja pitäjänhistoriikin mukaan paikkakunnan suuri poika, hänestä pelkkä pastori ja filosofian maisteri.
Yritys toimia Jyväskylässä lyseon rehtorina oli kuihtunut hermoheikkouden takia pariin vuoteen. Vaikka hän opetti myös filosofiaa ja logiikkaa, hänen kirjeessään on kummallinen ajatus, jonka mukaan hänen hermoheikkoutensa on parannettavissa, koska se ei ole fyysistä laatua.
90-luvulla hän oli opiskellut Ruotsissa ja Saksassa psykologiaa, historiaa ja teologiaa, nähnyt Italian, jota hän kirjeessään muisteli:”Etelän mailla jo kukkivat nurmet ja lehdot ja vainiot aaltoilevat. Siellä on jo nyt niin paljon valoa ja lämpöä ja ilomieltä kaikkialla. Meillä on vielä niin kalpean paljasta, kylmää, elotonta ja suruvoittoista. Kuinka vaatimaton sinä olet, sinä meidän Pohjolamme! Siitä on kolme vuotta, kun tunsin samallaista surumielisyyden tunnetta samanlaisesta syystä, silloin tosin voimakkaampana kuin nyt. Olin nähnt Italian kevään, sen kirkkaan taivaan, sen iloisen Auringon, sen leikkivät, varjoisat rinteet, sen multavat viinikentät; olin nähnyt nuo iloiset ihmiset, joista näytti tuntuvan siltä että he ovat jokainen surun päiviä viettämään liian nuoria, liian kauniita, liian runsailla luonnonlahjoilla varustettuja. Tulin sieltä melkein suoraan tänne Suomen kylmään kevääseen, tulin jäihin ja talveen ja lumikinosten keskelle ja keskelle tämän vakavamielisen kansan, paljon kärsineen ja paljon ponnistuksia kestäneen. Jotain hieman kaihomielistä tunsin silloin.”
Jyväskylän lyseon juhlakirjassa kerrotaan: ”Oli historian oppitunti III luokalla v. 1903. Lehtori Verner Peltonen kysyi oppilas Niilo Niemelältä (myöhemmin arkkitehti), mitä tämä tietäisi kertoa Englannin Juhana Maattomasta. Niemi vastasi: ’Kyllähän se hyvä mies oli’ ja lisäsi sitten kirjan sanoilla: ’Mutta hän ei voinut nähdä huotrasta paljastettua miekkaa.’ Peltonen nauroi ja tyytyi vastaukseen.” Sellainen hän oli, Pyhä Verner Miekkaan Katsahtamaton.
Vernerin kirjojen joukossa oli voimisteluopas, johon hän kiinnitti erityistä huomiota. Voimisteluohjeiden joukossa oli myös huomautuksia siitä, miten pitäisi syödä. Ruoka kehotettiin jauhamaan pieniksi puruiksi, jotta se sulaisi vaivattomasti eikä aiheuttaisi vatsavaivoja. Verner puri maidonkin.
Mummi esitti Vernerin tavattoman tietoviisauden ilmentymäksi sen, että hänen kirjansa olivat täynnä merkintöjä. Verner oli ajankulukseen korjaillut kirjojen virheellisiä tietoja ja epäonnistuneita ilmaisuja. Niin pätevä hän oli, paljon fiksumpi kuin August. ”Pyhäksi Peltoseksi” häntä koulussakin kutsuttiin. Mutta mainittu herkkyys ja heikkous oli estänyt häntä etenemästä uralla.
Ehkä Sigrid oli ollut hieman kärsimätön Vernerin jahkailun suhteen ja kenties hänen kuolinvuoteella vaarille lausut sanansa ”muista ponnistella” viittasivat tähän. Sigrid itse oli sairastanut munuaistautia ja ollut paljon sairaalassa. Sairaalaan sekin kirje, jossa mummi iloitsee kuninkaasta, on lähetetty.
Mummi oli isän tyttö ja koko itsensä äidittömäksi. Reliikkiensä joukossa hän piti postikorttia, jonka päivänsankari oli lähettänyt Sigridille tämän laulaessa Topeliuksen syntymäpäivillä.
Yksi juhannusjuhlilla toistuvista puheenaiheista oli Vernerin ja Sigridin intohimoiseksi mainittu rakkaus, joka sattui vuodelle 1901, roihahtaen tammikuussa ja saavuttaen täyttymyksensä 6. heinäkuuta Helsingissä vietetyissä häissä morsiamen ollessa kymmenen vuotta 36-vuotiasta sulhasta nuorempi.
Muutama kymmen tuolle ajalle sattuvaa Vernerin kirjettä lepää tätä kirjoittaessani pöydällä edessäni. Kirjeiden paperi on sileä, ja kun sulkee silmänsä ja koskettelee niitä, ne tuntuvat kuin eilen lähetetyiltä. Selailen niiden rivejä kursorisesti, sillä hämmästykseltäni en tiedä, saako niitä vieläkään katsoa. Kaukainen aika vyöryy ylitseni, Verner kävelee huolestuneena huoneeseeni, Sigrid on kärttyisä. Kääntäessäni pääni kohti oikealla olevaa arkistokaappia katse kiinnittyy mummin kuvaan. Mummi on siinä vielä voimissaan. Hänen katseensa on terävä, suu hymyilee, kädet nojaavat keppiin. On kuin hän paukauttaisi sitä lattiaan. ”Sinähän tiedät, että me kaikki rakastamme sinua niin paljon, mutta älä tee sitä…” hän sanoo nyt kuten hän sanoi lukemattomia kertoja ollessani lapsi. Ja samalla hän tiesi, etten aio totella.
On siis vuosi 1901 Nikolai II:n ja Bobrikovin hallitsemassa Suomen Suuriruhtinaskunnassa. Eletään helmikuun manifestin jälkeistä sortokautta. Tammikuussa, juuri ennen ensimmäisen kirjeen lähettämistä on annettu määräs, jonka mukaan myös maan sisäisen postin kirjeisiin on liimattava venäläinen postimerkki. Siitäkö johtuu, että Verner kirjoittaa yhden kirjeistään ruotsiksi?
Verner on Jyväskylässä koulutointensa keskellä, iltapäivisin hän vierailee paikallisen seurapiirin kutsuilla. Sigridin koti on Helsingissä Kristianinkadun numerossa 16, mutta hänellä on alivuokralaisasunto myös neiti Jahnsonin luona Porvoossa osoitteessa Uusi Vuorikatu 27.
He ovat tavanneet Narvan kylän seuraintalolla. Siellä kummaa vetoa tuntevan Vernerin korviin on kantautunut huolestuttava huhu. Kerrotaan, että nti Holopainen harrastaisi kuorolaulantaa teatterissa. ”Kuuluuko neiti kristilliseen naisyhdistykseen”, Verner tiedustelee.
Hän päättää, tämä vanheneva poikamies, riskeerata oikein aika lailla. Hän kirjoittaa:
”Neiti Sigrid Holopaiselle
Kun minulla ei ole ollut tilaisuutta lähemmin tutustua kanssanne eikä semmoista vastakaan itsestänsä tulle, niin otan vapauden tällä tavoin ilmoittaa, että haluaisin jatkaa sitä lyhyttä vähäistä tuttavuutta, joka minulla on ollut onni Teidän kanssanne tehdä. Tarkoitukseni olisi, jos saan tutustua kanssanne ja Teidän tunteenne vastaavat minun tunteitani saada Teistä ystävä koko elämää varten. – Jään odottamaan tietoa teidän ajatuksestanne.
Jyväskylässä 15. 1. 1901
Verner Peltonen”
Sigridin vastaus on kaikesta päätellen innostunut. Seuraava kirje on jo osoitettu ”herttaiselle tytölleni”. Alkaa kiihkeä kirjeenvaihto, mutta voi! rakkaus ei ole koskaan tuskatonta. Sigridin mielestä Verner ymmärtää sen olemuksen tavalla, jota hän ei voi hyväksyä. Sillä Vernerille on käynyt ilmi, että Voi! he molemmat ovat olleet alhaisia ja tunteneet aistillisia tunteita toisiaan kohtaan ennen tietoista päätöstä rakastaa. Ja voi! vielä suunnattomammin voi!, Sigeid on kiltti lähettäessään ruusun vapunpäivänä, mutta Verner niin tuhma unohtaessaan koko asian, vaikka hänen olisi pitänyt lähettää puska. Juuri tuollainen piittaamattomuus lähimmäisestä, kaikkein rakkaimmastakin, on hänen suuri syntinsä, jonka rakkaus osoittaa ja joka tummentaa hänen keväänsä moneksi viikoksi.
Tapahtumat viestittävät osapuolten henkilökohtaisista ominaisuuksista, mutta herää kysymys, missä määrin 1800-luvun lopun introspektiota painottavan psykologian opiskelu oli synnyttänyt Vernerille ongelmia. Opinnoissaan Verner on todennäköisesti lukenut Immanuel Kantia, hänen huomautuksiaan hyvästä tahdosta ja aistillisten tunteiden vastakkaisuudesta sille. Näitä teokseen Tapojen Metafysiikan Perustus sisältyviä huomioita lukivat kaikki tuonaikaiset papinplantut Pohjois-Euroopassa, kuten esimerkiksi Henrik Bergman Uppsalassa.
Mutta Sigrid on hyvä ja lempeä ja hän vakuuttaa, ettei mitään fataalista suinkaan ole tapahtunut. Turhaan Sigrid pahoittelee olevansa liian vaatelias tyttö, joka on tottunut saamaan sen minkä tahtoo. Niinpä Verner saattaa maaliskuun 2. lähettämässään kirjeessä lausua pisteet pussiin keräävällä tavalla kultaista keskitietä ja morsiamen viisautta korostavia sanoja jopa naisemantsipatsioonista:”Tämän päivän evinementti J:kylässä on ollut neiti A. Gripenbergin esitelmä naisasiassa. Minäkin olin kuulemassa, kuten tulevan kiltin aviomiehen sopii. Vaikka minulla on ennestäänkin ollut sangen paljon sympatiioja naisemansipatsioonia kohtaan. Eikä ne nytkään ole vähentyneet, eikä ne tänäänkään vähenneet, sillä esitelmä oli erittäin hyvä sekä muodon että sisällyksen puolesta. Ei Sinun siis tarvitse kovin peljätä, että saisit sellaisen vanhoihin itsevaltaisuuden periaateihin piintyneen miehen. Tosin, sivumennen sanottuna, luulen että Sinä olet liian vähän ’emansipeerattu’ sellaista pelätäksesi. En minä sentään niistä aivan radikaalisista emansipeeratuista oikein tykkää – niitä lieneekin vain sellaisten joukossa, joista yleensä ei enää tykätä, semmoisista, jotka tahtovat yksin kaikkia hallita ja kaikissa määrätä. Enimmin tykkään sellaisista, jotka ovat niin paljon emansipeerattuja kuin esm. Sinä.”
Asia etenee, ja jo 30. maaliskuuta Verner voi lähettää tämän:
”Rakas oma Sigridini!
Lähetän tämän mukana sormuksen, josta on tuleva minun Sinulle antamani rakkauden merkki. Jumala antakoon meille siunauksensa ja voimansa! Huomenaamulla aion panna sen postiin. Olen tänä iltana ollut klo 6-10 konventissa.”
Juhlien emäntä, Annikki-täti, oli alati huolta täynnä, ja hänestä kuului kummaa muminaa ”hm, hm, hm, hm”. Hän oli jäänyt sisarusparven viimeisenä vanhaan Hepolahteen, tähän metsälinnaan, jonka maille ensin mummi oli rakentanut mökkinsä, sitten Paakki-enon perhe ja viimein Aino-täti, hän, joka oli raittiuskilpakirjoitukseen aiheesta ”Miksi en juo viinaa?” kirjoittanut ”koska vanhempani eivät anna”, papintyttö.
Kuinka paljon vanhassa Hepolahdessa olikaan ollut väkeä silloin, kun perheet olivat nuoria! Vanhemmat, Sigrid ja Verner, kolme tytärtä ja vävyt, poika ja miniä, 14 lastenlasta, palvelusväkeä, kesävieraita, pitkälti kolmattakymmentä henkilöä samassa taloudessa. He saapuivat toukokuulla Alho-laivalla kartanon laituriin kesävarusteineen aikuisten korjatessa talteen pelloille ja poluille lentäviä lastenvaatteita näiden syöksyessä vesileikkeihinsä Hepolahden rantaan.
Juhannusjuhlien vakiosanontoihin kuului ”Väärner oli niin herkkä”.
Väärnerin, Werner Donatuksen, työhuone sijaitsi salin takana. Siellä hän oli liihoitellut herkkyydessään kattoon nousevien kirjahyllyjensä keskellä potien sitä, ettei ollut kyennyt lunastamaan itselleen asettamiaan ankaria tavoitteita. Monet hänen luokka- ja koulutoverinsa Hämeenlinnassa olivat menestyneet, kuten J. K. Paasikivi, tai ainakin saavuttaneet kuuluisuutta, kuten Janne Sibelius. Veljistä Augustista oli tullut professori, Johanneksesta senaattori, oikeusneuvos ja pitäjänhistoriikin mukaan paikkakunnan suuri poika, hänestä pelkkä pastori ja filosofian maisteri.
Yritys toimia Jyväskylässä lyseon rehtorina oli kuihtunut hermoheikkouden takia pariin vuoteen. Vaikka hän opetti myös filosofiaa ja logiikkaa, hänen kirjeessään on kummallinen ajatus, jonka mukaan hänen hermoheikkoutensa on parannettavissa, koska se ei ole fyysistä laatua.
90-luvulla hän oli opiskellut Ruotsissa ja Saksassa psykologiaa, historiaa ja teologiaa, nähnyt Italian, jota hän kirjeessään muisteli:”Etelän mailla jo kukkivat nurmet ja lehdot ja vainiot aaltoilevat. Siellä on jo nyt niin paljon valoa ja lämpöä ja ilomieltä kaikkialla. Meillä on vielä niin kalpean paljasta, kylmää, elotonta ja suruvoittoista. Kuinka vaatimaton sinä olet, sinä meidän Pohjolamme! Siitä on kolme vuotta, kun tunsin samallaista surumielisyyden tunnetta samanlaisesta syystä, silloin tosin voimakkaampana kuin nyt. Olin nähnt Italian kevään, sen kirkkaan taivaan, sen iloisen Auringon, sen leikkivät, varjoisat rinteet, sen multavat viinikentät; olin nähnyt nuo iloiset ihmiset, joista näytti tuntuvan siltä että he ovat jokainen surun päiviä viettämään liian nuoria, liian kauniita, liian runsailla luonnonlahjoilla varustettuja. Tulin sieltä melkein suoraan tänne Suomen kylmään kevääseen, tulin jäihin ja talveen ja lumikinosten keskelle ja keskelle tämän vakavamielisen kansan, paljon kärsineen ja paljon ponnistuksia kestäneen. Jotain hieman kaihomielistä tunsin silloin.”
Jyväskylän lyseon juhlakirjassa kerrotaan: ”Oli historian oppitunti III luokalla v. 1903. Lehtori Verner Peltonen kysyi oppilas Niilo Niemelältä (myöhemmin arkkitehti), mitä tämä tietäisi kertoa Englannin Juhana Maattomasta. Niemi vastasi: ’Kyllähän se hyvä mies oli’ ja lisäsi sitten kirjan sanoilla: ’Mutta hän ei voinut nähdä huotrasta paljastettua miekkaa.’ Peltonen nauroi ja tyytyi vastaukseen.” Sellainen hän oli, Pyhä Verner Miekkaan Katsahtamaton.
Vernerin kirjojen joukossa oli voimisteluopas, johon hän kiinnitti erityistä huomiota. Voimisteluohjeiden joukossa oli myös huomautuksia siitä, miten pitäisi syödä. Ruoka kehotettiin jauhamaan pieniksi puruiksi, jotta se sulaisi vaivattomasti eikä aiheuttaisi vatsavaivoja. Verner puri maidonkin.
Mummi esitti Vernerin tavattoman tietoviisauden ilmentymäksi sen, että hänen kirjansa olivat täynnä merkintöjä. Verner oli ajankulukseen korjaillut kirjojen virheellisiä tietoja ja epäonnistuneita ilmaisuja. Niin pätevä hän oli, paljon fiksumpi kuin August. ”Pyhäksi Peltoseksi” häntä koulussakin kutsuttiin. Mutta mainittu herkkyys ja heikkous oli estänyt häntä etenemästä uralla.
Ehkä Sigrid oli ollut hieman kärsimätön Vernerin jahkailun suhteen ja kenties hänen kuolinvuoteella vaarille lausut sanansa ”muista ponnistella” viittasivat tähän. Sigrid itse oli sairastanut munuaistautia ja ollut paljon sairaalassa. Sairaalaan sekin kirje, jossa mummi iloitsee kuninkaasta, on lähetetty.
Mummi oli isän tyttö ja koko itsensä äidittömäksi. Reliikkiensä joukossa hän piti postikorttia, jonka päivänsankari oli lähettänyt Sigridille tämän laulaessa Topeliuksen syntymäpäivillä.
Yksi juhannusjuhlilla toistuvista puheenaiheista oli Vernerin ja Sigridin intohimoiseksi mainittu rakkaus, joka sattui vuodelle 1901, roihahtaen tammikuussa ja saavuttaen täyttymyksensä 6. heinäkuuta Helsingissä vietetyissä häissä morsiamen ollessa kymmenen vuotta 36-vuotiasta sulhasta nuorempi.
Muutama kymmen tuolle ajalle sattuvaa Vernerin kirjettä lepää tätä kirjoittaessani pöydällä edessäni. Kirjeiden paperi on sileä, ja kun sulkee silmänsä ja koskettelee niitä, ne tuntuvat kuin eilen lähetetyiltä. Selailen niiden rivejä kursorisesti, sillä hämmästykseltäni en tiedä, saako niitä vieläkään katsoa. Kaukainen aika vyöryy ylitseni, Verner kävelee huolestuneena huoneeseeni, Sigrid on kärttyisä. Kääntäessäni pääni kohti oikealla olevaa arkistokaappia katse kiinnittyy mummin kuvaan. Mummi on siinä vielä voimissaan. Hänen katseensa on terävä, suu hymyilee, kädet nojaavat keppiin. On kuin hän paukauttaisi sitä lattiaan. ”Sinähän tiedät, että me kaikki rakastamme sinua niin paljon, mutta älä tee sitä…” hän sanoo nyt kuten hän sanoi lukemattomia kertoja ollessani lapsi. Ja samalla hän tiesi, etten aio totella.
On siis vuosi 1901 Nikolai II:n ja Bobrikovin hallitsemassa Suomen Suuriruhtinaskunnassa. Eletään helmikuun manifestin jälkeistä sortokautta. Tammikuussa, juuri ennen ensimmäisen kirjeen lähettämistä on annettu määräs, jonka mukaan myös maan sisäisen postin kirjeisiin on liimattava venäläinen postimerkki. Siitäkö johtuu, että Verner kirjoittaa yhden kirjeistään ruotsiksi?
Verner on Jyväskylässä koulutointensa keskellä, iltapäivisin hän vierailee paikallisen seurapiirin kutsuilla. Sigridin koti on Helsingissä Kristianinkadun numerossa 16, mutta hänellä on alivuokralaisasunto myös neiti Jahnsonin luona Porvoossa osoitteessa Uusi Vuorikatu 27.
He ovat tavanneet Narvan kylän seuraintalolla. Siellä kummaa vetoa tuntevan Vernerin korviin on kantautunut huolestuttava huhu. Kerrotaan, että nti Holopainen harrastaisi kuorolaulantaa teatterissa. ”Kuuluuko neiti kristilliseen naisyhdistykseen”, Verner tiedustelee.
Hän päättää, tämä vanheneva poikamies, riskeerata oikein aika lailla. Hän kirjoittaa:
”Neiti Sigrid Holopaiselle
Kun minulla ei ole ollut tilaisuutta lähemmin tutustua kanssanne eikä semmoista vastakaan itsestänsä tulle, niin otan vapauden tällä tavoin ilmoittaa, että haluaisin jatkaa sitä lyhyttä vähäistä tuttavuutta, joka minulla on ollut onni Teidän kanssanne tehdä. Tarkoitukseni olisi, jos saan tutustua kanssanne ja Teidän tunteenne vastaavat minun tunteitani saada Teistä ystävä koko elämää varten. – Jään odottamaan tietoa teidän ajatuksestanne.
Jyväskylässä 15. 1. 1901
Verner Peltonen”
Sigridin vastaus on kaikesta päätellen innostunut. Seuraava kirje on jo osoitettu ”herttaiselle tytölleni”. Alkaa kiihkeä kirjeenvaihto, mutta voi! rakkaus ei ole koskaan tuskatonta. Sigridin mielestä Verner ymmärtää sen olemuksen tavalla, jota hän ei voi hyväksyä. Sillä Vernerille on käynyt ilmi, että Voi! he molemmat ovat olleet alhaisia ja tunteneet aistillisia tunteita toisiaan kohtaan ennen tietoista päätöstä rakastaa. Ja voi! vielä suunnattomammin voi!, Sigeid on kiltti lähettäessään ruusun vapunpäivänä, mutta Verner niin tuhma unohtaessaan koko asian, vaikka hänen olisi pitänyt lähettää puska. Juuri tuollainen piittaamattomuus lähimmäisestä, kaikkein rakkaimmastakin, on hänen suuri syntinsä, jonka rakkaus osoittaa ja joka tummentaa hänen keväänsä moneksi viikoksi.
Tapahtumat viestittävät osapuolten henkilökohtaisista ominaisuuksista, mutta herää kysymys, missä määrin 1800-luvun lopun introspektiota painottavan psykologian opiskelu oli synnyttänyt Vernerille ongelmia. Opinnoissaan Verner on todennäköisesti lukenut Immanuel Kantia, hänen huomautuksiaan hyvästä tahdosta ja aistillisten tunteiden vastakkaisuudesta sille. Näitä teokseen Tapojen Metafysiikan Perustus sisältyviä huomioita lukivat kaikki tuonaikaiset papinplantut Pohjois-Euroopassa, kuten esimerkiksi Henrik Bergman Uppsalassa.
Mutta Sigrid on hyvä ja lempeä ja hän vakuuttaa, ettei mitään fataalista suinkaan ole tapahtunut. Turhaan Sigrid pahoittelee olevansa liian vaatelias tyttö, joka on tottunut saamaan sen minkä tahtoo. Niinpä Verner saattaa maaliskuun 2. lähettämässään kirjeessä lausua pisteet pussiin keräävällä tavalla kultaista keskitietä ja morsiamen viisautta korostavia sanoja jopa naisemantsipatsioonista:”Tämän päivän evinementti J:kylässä on ollut neiti A. Gripenbergin esitelmä naisasiassa. Minäkin olin kuulemassa, kuten tulevan kiltin aviomiehen sopii. Vaikka minulla on ennestäänkin ollut sangen paljon sympatiioja naisemansipatsioonia kohtaan. Eikä ne nytkään ole vähentyneet, eikä ne tänäänkään vähenneet, sillä esitelmä oli erittäin hyvä sekä muodon että sisällyksen puolesta. Ei Sinun siis tarvitse kovin peljätä, että saisit sellaisen vanhoihin itsevaltaisuuden periaateihin piintyneen miehen. Tosin, sivumennen sanottuna, luulen että Sinä olet liian vähän ’emansipeerattu’ sellaista pelätäksesi. En minä sentään niistä aivan radikaalisista emansipeeratuista oikein tykkää – niitä lieneekin vain sellaisten joukossa, joista yleensä ei enää tykätä, semmoisista, jotka tahtovat yksin kaikkia hallita ja kaikissa määrätä. Enimmin tykkään sellaisista, jotka ovat niin paljon emansipeerattuja kuin esm. Sinä.”
Asia etenee, ja jo 30. maaliskuuta Verner voi lähettää tämän:
”Rakas oma Sigridini!
Lähetän tämän mukana sormuksen, josta on tuleva minun Sinulle antamani rakkauden merkki. Jumala antakoon meille siunauksensa ja voimansa! Huomenaamulla aion panna sen postiin. Olen tänä iltana ollut klo 6-10 konventissa.”
1 kommentti:
Ja heille kävi niin kuin he halusivat.
Lähetä kommentti