"Nykyajan ihminen"

Kirkollisessa retoriikassa esiintyy sellaisia ilmaisuja kuin ”tavallinen ihminen”, ”tavallinen kadunkulkija” ja ”nykyajan ihminen”. Ilmaisujen käyttö on usein manipulatiivista: jonkin näkemyksen universalisoitavuutta perustellaan sillä, että sen väitetään sopivan useiden ihmisten ajattelun ja kokemuksen kanssa yhteen. Yhteensopivuus on kuitenkin usein epäilyksenalaista, ja myös mainitut ilmaisut ovat varsin monitulkintaisia. Erityisesti ilmaisu ”tavallinen ihminen” on varsin kummallinen. Onko kukaan ihminen tavallinen, edes kirkon oman uskon näkökulmasta? Tahtooko kukaan olla tavallinen? Mielestäni ilmaisu on populistinen eikä sen käytölle ole helppo keksiä syitä.

Myös ”nykyajan ihminen” on monitulkintainen ilmaisu ja käsite. Tarkastelen seuraavassa sitä hieman seikkaperäisemmin ja problematisoiden, koska se on historiallisesti vakiintuneempi teologinen ja kirkollinen käsite. Lisäksi on syytä uskoa, että sitä tullaan käyttämään tulevaisuudessakin siihen liittyvien intressien takia. Siihenhän liittyvät kysymykset siitä, millä tavoin teologia kohtaa todellisuutta ja millä tavoin kirkko kohtaa jäsenensä. Voi kuitenkin kysyä, onko nykyajan ihmisen tarkastelu kovinkaan valaiseva kirkon ja teologian kannalta.


”Nykyihmisen ideaalityyppi”

Tarkoitan termillä ideaalityyppi käsitteellistä muotoilua, joka viittaa pikemminkin intellektuaaliseen mahdollisuuteen ajatella ihmistä kuin todellisuudessa olevaan nykyaikana elävään ihmiseen. Tunnetuimmat tällaisen ideaalityypin sisältävät teologiat viime vuosisadalla ovat olleet eksistenssifilosofiasta vaikutteita saaneet Rudolf Bultmannin, Fritz Burin ja Paul Tillichin esittämät ”ohjelmat” ja ”systeemit” sekä osittain näitä eteenpäin vievät postmodernit teologiat, joiden tunnetuimmat edustajat ovat Don Cupitt ja Marc C. Taylor. Mainitut ajattelijat ovat eronneet toisistaan merkittävästi ja yhdistäviä piirteitä on vaikea löytää. Kaikille on kuitenkin tyypillistä käsitteellinen idealisaatio. Bultmann suorittaa idealisaationsa myytin ja historiallisen totuuden välisessä käsitteellisessä suhteessa. Tillich, joka on teologianhistoriasta voimakkaammin ammentava ajattelija kuin Bultmann, tukeutuu voimakkaasti aikansa filosofiaan. Cupitt ja erityisesti Taylor idealisoivat taustanaan uskomus, ettei kaiken kattavia idealisaatioita ole enää mahdollista tehdä. Jotta tämän vaikeasti hahmottuvan idealisaation luonne tulisi täsmennetyksi, selostan lyhyesti Paul Tillichin näkemystä.

Tillich aloittaa teoksensa Systematic Theology tarkastelemalla uskon sanoman ja niin sanotun situaation välistä suhdetta. Hänen mukaansa teologian tehtävä on palvella kirkkoa ja sen tarpeita. Näin tehdessään siltä edellytetään kahta asiaa. Ensinnäkin, teologian on seurattava totuudellisesti sitä, mitä kirkko julistaa. Toiseksi, teologian on tulkittava kirkon sanoma jokaiselle uudelle sukupolvelle. Näin teologia liittyy sekä ikuiseen ja pysyvään että ajalliseen ja muuttuvaiseen. Ajallinen ja muuttuvainen, teologian tulkinnallinen toimintaympäristö, on muodostunut situaatiosta eli tieteellisistä ja taiteellisista, taloudellisista, poliittisista ja eettisistä muodoista, joilla nykyinen sukupolvi ilmaisee kokemuksensa olemassaolostaan. Näin situaatio ei Tillichin mielestä viittaa yksilöön eikä ihmisryhmään vaan ihmisen luovan itsetulkinnan kokonaisuuteen (the totality of man’s creative self-interpretation in a special period).

Kuvatusta tehtävänasettelusta seuraa, että teologia ei ole luonteeltaan ensisijaisesti deskriptiivistä ja selostavaa, ei teologiaa, johon suomalaiset teologisen pro gradu –työn laatijat ovat tottuneet. Sen sijaan se on luovaa toimintaa, joka muodostaa tulkinnallisia kerrostumia. Kerrostumista ensimmäinen on tulkinta siitä, mitkä tieteen, taiteen, talouden, politiikan ja etiikan muodoista ovat tyypillisiä juuri tietylle historialliselle ajankohdalle. Näin teologian historiankuva on filosofinen ja tulkinnan konstruktio, ei rankelainen selvitys siitä, mitä on tapahtunut ja tapahtuu. Pentti Saarikoskea mukaillen tillicläinen ohjelma pyrkii vastaamaan kysymykseen, mitä tapahtuu todella. Mitä tapahtuu, kun tapahtumista selitetään filosofisesti eikä ainoastaan empiiristen faktojen luettelona. Teologinen kuvaus maailmasta on valinta, joka valitsee luovan hengen merkitykselliset tuotokset ja muodostaa niistä ikään kuin mahdollisen maailman. Sellaisena teologinen kuvaus on luonnollisesti kiistanalainen. Lukijoiden ja kuulijoiden joukossa on aina niitä, joilla on perusteet sanoa kuten presidentti Koivisto valtiopäiväjumalanpalvelusten saarnoista: ”Tavallisesti totesin, että saarnojen sisältämä yhteiskunnallinen oppi oli verrattain yksinkertaistettua populismia ja filosofia surkeata.”

Ensimmäiseen tulkinnalliseen kerrokseen, valikoivaan tulkintaan todellisuudesta, liittyy toinen tulkinnallinen kerros. Tämä kerros muodostuu sitä koskevasta tulkinnasta, mitä teologialla on todellisuudesta sanottavaa. Se puolestaan perustuu kolmanteen tulkinnalliseen kerrokseen, tulkintaan siitä, mikä teologian ikuinen ja muuttumaton sanoma on. Kaaviona esitettynä tulkinnalliset kerrokset ovat seuraavat:

Tiede, taide, politiikka, talous ja etiikka > Tulkinta siitä, mikä oleellista nykyhetkelle > TEOLOGINEN TULKINTA SITUAATIOSSA < Tulkinta, mikä teologian sanomassa ikuista ja muuttumatonta < teologianhistoria

Tillicläinen ohjelma asettaa teologin tehtäväksi teologisen maailman- tai todellisuudenselittämisen. Se ei pohjaudu aitojen yksittäisten nyt elävien ihmisten kokemuksiin eikä näiden muodostamien ryhmien kokemuksiin. Sen sijaan se perustuu idealisaatioon siitä, mitä nykypäivänä elävä ihminen voisi uskoa niillä reunaehdoilla, joita valikoitu tulkinta todellisuudesta, erityisesti inhimillisestä kulttuurista ja yhteiskunnasta sekä edelleen valikoitu tulkinta teologisesta perinteestä ja sen suhteesta nykyaikaa koskevaan konstruktioon asettaa. Tällainen idealisaatio ottaa kyllä huomioon voimakkaasti sen, mitä nykyaikainen tiede todellisuudesta opettaa. Se ei kuitenkaan itse ole tieteellinen kuvaus todellisuudesta, vaan itse asiassa melko eklektinen filosofis-teologinen ja myös sanataiteellinen kulttuuriluomus, artefakti, jolla on kohottava nimi, teologian systeemi.

Tillichin systeemi on yksi teologian historian vaikuttavimmista yrityksistä ja se kuuluu samaan sarjaan kuin keskiajan lukuisat summat. Tillich oli filosofian- ja teologianhistoriallisesti varsin oppinut henkilö, ja yksi hänen ansioistaan on se, että modernilla tavalla uskosta kirjoittaessaan hän saattoi liikkua aatehistoriallisissa maisemissa tekemättä näille väkivaltaa, toisin kuin moni muu kuin norsuna porsliinikaupassa kulkeva teologian ja filosofian historiaa tuntematon uskon uudistaja. Tästä huolimatta Tillichin näkemykset ovat perustellusti kiistanalaisia ja niiden suhde todellisuuteen epäselvä. Uskon, että tämä johtuu siitä, että kyseessä on idealisaatio ja filosofis-teologinen konstruktio, joka on ehkä yksi mahdollisuus mutta ei mitenkään itsestään selvä ja uskottava nykyihmisen ja hänen kysymystensä kuvaus. Idealisaationa Tillichin näkemyksiin sisältyy normatiivinen, suosittava aines, jonka hyväksymisestä voi hyvin perustein olla useampaa kuin yhtä mieltä.

Edellinen pätee jokaiseen teologiseen idealisaatioon. Ne eivät ole niinkään kuvauksia kuin suosituksia. Nämä systemaattiset teologiat eivät ole varsinaisia teologisia oppiesityksiä vaan keerygmaattisia ja apologeettisia saarnoja. Ne eivät ole selontekoja tosiasioista, vaan valikoivia monikerroksisia tulkintoja siitä, mitä tosiasiat ehkä ovat ja miten niihin voisi ehkä suhtautua. Se nykyajan ihminen, joka niissä kuvataan, ei ole kukaan mutta ei myöskään välttämättä kuka tahansa. Hän on pikemminkin jonkinlainen abstrakti virtuaalipersoona, joka voidaan muodostaa sinänsä ankaran ja kriittisen ajattelun konstruktiona. Silloin, kun teologit puhuvat nykyajan ihmisestä tässä ideaalimerkityksessä, he puhuvat ei kenestäkään. Käyttääkseni teologista kieltä: nykyajan ihmisen ideaalityyppi ei inkarnoidu. Sen sijaan nykyajan ihmisen ideaalityypit ovat malleja, joiden avulla yksityiset ihmiset ja ryhmät voivat jäsentää todellisuutta ja käyttää niitä apuneuvoina itsensä käsittämiseen ja ilmaisemiseen. Mitään pakkoa, mitään rationaalista tai intellektuaalista pakkoa, niiden hyväksymiseen ei ole. Niiden arvo on ensisijaisemmin psykologinen ja sosiaalinen kuin intellektuaalinen saati sitten tieteellinen. Tästä johtuen ne antautuvat helposti myös manipulaation välineiksi. Jollakin nykyajan ihmisen ideaalityypillä voidaan lyödä kuin Raamatulla päähän niitä, jotka eivät hyväksy kyseistä ideaalityyppiä. Ideaalityyppi on varsin hämärä tyyppi.

Yksi ideaalityypin luonnostelemisen seuraus on yleensä se, että siihen liitetään uusia uskonnollisia metaforia ja ilmaisuja. Tällaisia ovat esimerkiksi Tillichin tunnetut käsitteet ultimate concern eli ”se-mikä-koskee-ja-koskettaa-ihmistä-äärimmäisellä-tavalla” ja ground of being, olemisen perusta. Tällaiset ilmaisut voivat saada jonkinlaisen mantran ja salasanan aseman, jolla ideaalityypin alle liittoutuneet tunnistavat toisensa samanhenkisinä, mutta niiden käsitteellinen ala on enemmän tai vähemmän epäselvä. Uusien käsitteiden syntyessä voi myös syntyä traditionaalisia katkoksia, joiden myötä vanha ilmiö alkaa muuttua joksikin toiseksi ilmiöksi. Mainitsen yhden ajankohtaisen esimerkin, joka liittyy teknologisen sanaston lisääntymiseen uskonnollisen ilmaisun alalla. Osa näistä ilmaisuista vaikuttaa sangen väkinäisiltä. Laadin aikanaan lausunnon Käsikirjakomitean laatimista luonnoksista päivän rukouksiksi. Monet rukoukset olivat mielestäni onnistuneita. Pidin kuitenkin epäuskottavana, että kukaan rukoilisi apua siihen, että ”tiedotusvälineet tunkeutuvat tajuntaan”. Näin kai voisi sanoa joku psykiatrisen sairaalan potilas. Vastaavanlainen outo ilmaisu on viime vuosina yleistynyt sinänsä viaton metafora, jonka mukaan rukous olisi kännykkä, liekö jossakin rippileireillä syntynyt ilmaisu. Otaksun, että sitä käyttävät yrittävät vilpittömästi olla ihmisten elämäntilanteeseen kristillistä sanomaa sovittavia. Jos kuitenkin rukousta ajatellaan kännykkänä, sitä ajatellaan ensisijaisesti informaation välittämiseen liittyvänä kommunikaation välineenä. Klassinen rukouksen teologia kuitenkin problematisoi sen, missä mielessä ihmisen ja Jumalan kohtaaminen tyhjentyy informaation välittämiseen, vaikka tietenkin rukouksessa tapahtuu senkin mukaan sitä, esimerkiksi usko informoituu rakkaudella, kuten fides charitate formata ilmaisee. Kirkon rukousopetuksessa eli alusta alkaen jonkinlaisen välittömän kohtaamisen korostus, jossa rukouksen metaforaksi sopivat paremminkin kuvat tulesta, suudelmasta ja esimerkiksi avioliitosta. Edelleen rukouksen informaatio ihmisen Jumalalle välittämien tietojen merkityksessä problematisoitiin, koska Jumalan opetettiin olevan kaikkitietävä. Eihän kaikkitietävälle tarvitse kertoa asioita, koska Hän tietää ne jo. Jumalaan kohdistuvassa rukouksessa on kysymys jostakin muusta. Tästä syystä pyhimysten ja enkeleiden rukoileminen näiden informoimisena tuli tärkeäksi hengellisen elämän muodoksi. Enkelit, toisin kuin Jumala, eivät näe ihmisen sydämen ajatuksia. Niille tulee kertoa, mitä mielessä liikkuu. Metafora, jonka mukaisesti rukous on kännykkä sopiikin lähinnä enkeliopin piiriin. Enkelioppi on keskiajan teoria, joka tulee lähimmäksi tietotekniikan kysymyksiä. Enkelin ajattelu muistuttaa nimittäin sitä, mitä sanomme tekoälyksi, siihen viitattiinkin termillä computatio, ja myös enkeleiden väliset viestintäjärjestelmät ovat nykyaikaisia. Ne siirtävät viestejä jonkinlaisia aaltoina tai säteinä, joiden latinankielinen nimi keskiajalla oli radio. Tuomas Akvinolainen kirjoitti näistä asioista erityisesti teoksensa Summa Theologiae ensimmäisen osan kvestioissa 50-63. Madridissa julkaistussa Biblioteca de Autores Christianos sarjan laitoksessa, jossa on pienellä painettua kaksipalstaista pränttiä tämä tekee noin 100 sivua, mikä osoittaa jotakin aiheen keskeisyydestä aristoteelisessa skolastiikassa. Viittaan tähän asiaan huomauttaakseni, että usein ajankohtaisuus löytyy pikemminkin teologianhistoriasta kuin uudistuksesta, joka sivuuttaa teologianhistorian.


”Nykyihmisen reaalityyppi”

Siitä, miten saamme ihmisen käyttäytymisestä ja luonteesta tietoa, on erilaisia näkemyksiä eikä asia ole kovinkaan selvä. Erottelulla ideaalityyppiin ja reaalityyppiin pyrin valaisemaan sitä, että teologisessa keskustelussa on olemassa myös sellainen näkemys ihmisestä, joka ei painota filosofisia ja tulkinnallisia tekijöitä silloin, kun koetamme muodostaa kuvaa nykyajan ihmisestä. Se, että myös kohta käsittelemiini tarkastelutapoihin sisältyy filosofisia ja tulkinnallisia aineksia ja että niiden tulokset ovat kiistanalaisia ja, kuten on tapana sanoa, suuntaa-antavia, on paikallaan todeta. Myös reaalityyppi on hämärä tyyppi.

Se, mihin viittaan nykyihmisen reaalityypillä, muodostuu esimerkiksi siitä kuvasta, joka on kirjattu kirkon nelivuotiskertomuksiin. Kuva perustuu siihen, että ihmisten käyttäytymistä on tilastoitu ja heille on esitetty erilaisia heidän asenteitaan ja katsomuksiaan koskevia kysymyksiä. Esitän joitakin tuloksia, joita tilastot ja kyselyt ovat saaneet niin sanotusta nykyihmisestä selville.

Vuonna 2004 toteutetun Monitor-asennetutkimuksen mukaan korostuvia asenteita 15-29-vuotiaiden suomalaisten keskuudessa olivat tärkeysjärjestyksessä kokoontuminen, hauskuus, ulkonäkö ja muoti, riskeistä nauttiminen ja haasteet. Suurten ikäluokkien asennetrendeissä korostuvat lain ja johtajien tarve, yhteiset tavoitteet, henkisten voimavarojen etsiminen, alkuperä ja juuret sekä järjestelmällisyys. Näiden mittausten perusteella nuoriso vaikuttaa melko pinnalliselta hauskanpitoväeltä kun taas kohta eläköityvä väestönosa vakavoituvalta, yhteiskunnan stabiliteettia odottavalta. Tulos on nykyihmisen luonnetta selitettäessä sikäli kiinnostava, että ikäkausille ominaiset piirteet näyttävät säilyvän vuosisatoja ja nykyajalla on niihin varsin vähän lisättävää. Viittasin alussa siihen, että nykyajan ihmisen tarkasteleminen ei ehkä ole kirkon ja teologian kannalta erityisen valaisevaa. Jos nykyisiä asenteita koskevat tulokset ovat sellaisia, että ne muistuttavat vaikkapa ennen ajanlaskun alkua kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa esiintyneiden asenteiden kirjoa, tutkimuksen suurimpiin anteihin kuuluu se, että joku on saanut työpaikan tutkimuksen tekemisen ajaksi. Saattaa olla, että yleinen muutosretoriikka hämmentää suhtautumistamme todellisuuteen. On yleisesti hyväksyttyä vakuuttaa, että suomalainen yhteiskunta, erityisesti työelämä on kovan muutoksen paineessa. Tutkimustieto tästä on kuitenkin hajanaista. Jo kreikkalaiset pitivät virhepäätelmän esimerkkinä väitettä kaiken muuttumisesta. Kun kaikki muuttuu niin mikään ei muutu. Mielestäni yhtä paljon kuin muutoshokemalle on perusteita kysyä, onko maailma pysähtynyt.

Suomalaisten uskonnollisuutta on selvitetty kyselyissä Gallup Ecclesiastica 2003 ja 2004 sekä Kirkkomonitor 2004. Tulokset ovat hieman hämmentäviä, muun muassa:

- Luterilaiseen kirkkoon kuuluu 84 % kansasta
- Jumalanpalvelukseen osallistuu vähintään kerran vuodessa 51 % suomalaisista
- Rukousta harjoittaa vähintään kerran vuodessa 60 %
- Kristittyjä katsoo olevansa 73 % ja luterilaisia 63 %
- Kristinuskon Jumalaan uskoo 51 %
- Eri tavoin Jumalaan kuin kirkko opettaa, uskoo 22 %
- Jeesuksen elämänohjeet kelpaavat nykyajalle 78 %:n suomalaisista mukaan
- Jeesus on Jumalan Poika 68 %:n mukaan
- Jeesus on ylösnoussut 61 %:n mukaan
- Raamatun ihmeet ovat tapahtuneet 61 %:n mukaan
- Jeesus syntyi neitseestä 54 %:n mukaan
- Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita 50 %:n mukaan

Tutkimusten yleinen tulos on, että suomalaisten uskonnollisuus ei ole heikentynyt, mutta sen yksityistyminen jatkuu. Kirkko ei instituutiona ole suomalaisten erityisten intressien kohde. Naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet ja alle 35-vuotiaat miehet vähemmän uskonnollisia kuin kaikki muut. Näihin tuloksiin sisältyy monia näkökohtia, joissa ei ole mitään uutta. Kirkon jäsenmäärän tasainen hiljainen väheneminen on alkanut kohta 50 vuotta sitten. Naiset ovat aina olleet uskonnollisempia kuin miehet ja alle 35-vuotiaat miehet kuolemattomia. Nykyihmistä koskevan tematiikan kannalta kiinnostavaa tuloksissa on perinnäisten yksittäisten uskomusten vahva kannatus. Yksi tutkimuksen hämmentävistä tuloksista liittyykin tähän.

Kristinuskon Jumalaan sanoo uskovansa vain 36 %. Perinnäisten kristillisten uskomusten kuten Jeesukseen liittyvien uskomusten ja ihmeiden kannatus on kuitenkin selvän enemmistön kanta. Syy saattaa liittyä instituution ja yksityisasioiden väliseen erikoiseen perinteelliseen suhteeseen Suomessa. Pietistinen perinteemme opettaa, että uskonto on henkilökohtainen asia. Näin uskonnollisen instituution vuosisatoja sisäänsä sulkema katsomus ikään kuin nakertaa instituution omaa kivijalkaa. Toiseksi suomalaiset eivät ehkä suhtaudu uskonasioihin kovin dogmaattisesti. Myönteinen vastaus, jonka mukaisesti henkilö uskoo niin kuin kristinusko opettaa, saattaisi herättää kokemuksen jonkinlaisesta dogmaattisuudesta. Lisäksi kysymys itsessään on niin laaja, ettei ole oikein selvää, mitä sillä haetaan takaa.

Oli miten oli, tutkimusten tulosten mukaisesti Suomi on tuhansien rukousten maa, jossa yksityinen uskonnonharjoitus on erittäin voimakasta ja uskonnollisen instituution, kirkon, yhteiskunnallinen asema vahva ja vakaa. Sen palveluita käyttävät jossakin muodossa lähes kaikki kansalaiset. Jumalanpalveluksiin ei osallistuta paljon, mutta Suomessa ei osallistuta mihinkään paljoa. Esimerkiksi poliittiseen toimintaan osallistuu 2 % kansalaisista, huomattavasti vähemmän kuin jumalanpalveluksiin. Näistä vertailuluvuista johtuen on hyvät syyt esittää paradoksi, jonka mukaisesti suomalaiselle kulttuurille on tyypillistä passiivinen yhteisöllinen osallistuminen ja jos johonkin osallistutaan, niin jumalanpalvelukseen ja alkoholin suurkulutukseen.

3. Ideaalityypin ja reaalityypin suhde

Siitä huolimatta, että tulokset ovat kiistanalaisia ja että vanha oppi ”totuus, valhe, emävalhe, tilasto” on syytä pitää mielessä, reaalityypin ja ideaalityypin välille syntyy kiinnostava peli. Millä tavoin erilaiset ideaalityypit kohtaavat reaalityypin ja onko näillä kahdella hämärällä tyypillä mitään tekemistä keskenään?

Ehdottaisin, että niin sanotun nykyajan ihmisen luonnehtimisessa päästään lähemmäksi totuutta, mikäli ideaalityyppi ja reaalityyppi toimivat toistensa korrektiiveina. Ideaalityypin luonnosteleminen edustaa teologiassa ja kirkossa niin sanottua tutkimus- ja kehittämistoimintaa, luovan mielikuvituksen aluetta, jonka alalla saavutamme spekulatiivisia käsitteellisiä kuvauksia siitä, miten ihmisen on mahdollista ajatella niiden edellytysten rajoissa, joita hänelle on tarjolla. Nämä mahdollisuudet, useiden ideaalityyppien muodostamiset, eivät kuitenkaan ole normatiivisia suosituksia siitä, miten ihmisten pitäisi uskoa. Pikemminkin ne ovat, kuten Georg Henrik von Wright niin sanottua aikalaisdiagnostiikkaa luonnehti, ”suunnistusyrityksiä ajassa”. Luulisin, että tässä suomalaisella teologisella keskusteluilmapiirillä, sikäli kuin teologista keskustelua maassamme mainittavassa määrin ylipäänsä harjoitetaan, olisi jonkin verran parantamisen varaa; sekä idealisaatioiden esittäminen että vastaanotto voisi olla hieman vähemmän totista puuhaa. Idealisaatioiden avulla voi lähinnä valaista uskonnollisen elämän ja ajattelun näkökulmia, joilla voi olla myös hengellistä merkitystä samalla tavoin kuin jollekin elämästä voi avautua uusia näkökulmia silloin, kun hän lukee Harry Pottereita. Harry Potter voi valaista henkilölle jotakin, mutta olisi erikoista, jos joku uskoisi olevansa Harry Potter.

Reaalityyppiä voi käyttää esimerkiksi vertailu- ja testiaineistona ideaalityypin muodostamisessa. Teemaan liittyy aiheemme kannalta huomionarvoinen seikka. Näyttää siltä, että ihmiset eivät ole kovin dogmaattisia eivätkä institutionaalisesti aktiivisia. Kuitenkin usko perinnäisiin uskonnollisiin uskomuksiin on voimakasta: suomalaisten vahva enemmistö uskoo esimerkiksi Jeesuksen opetukseen ja ylösnousemukseen sekä ihmeisiin. Tulos voi olla kansainvälisestikin sekä erityisesti nykyihmisen ideaalityypin kannalta kiinnostava, koska maamme on yksi maailman kehittyneimpiä maita teknologian ja koulutuksen alueella. Huippumoderneilla kärkialoilla kyllästetyille suomalaisille ei tuota vaikeuksia uskoa vanhoihin uskomuksiin, joihin uskomisen pitäisi nykyihmisen ideaalityyppiä luonnostelleiden teologien mukaan olla jotenkin problemaattista. Suomessa kirkolla ja sen johdolla ei ole nykyihmisen reaalityyppiin pohjautuvia perusteita uskonnollisten oppien uudistamiseen: ihmiset eivät jätä kirkkoa siksi, että he pitäisivät sen opetusta silkkana menneisyyden satuna. Uskonnollisten oppien uudistaminen voi sen sijaan perustua normatiiviseen katsomukseen, jonka mukaisesti kirkon tehtävä on opettaa ja kasvattaa ja tehdä kansa henkisesti puhtaammaksi. En usko, että tähän valistukseen on erityisempää aihetta. Lisäksi se voi perustua siihen, että kirkossa syntyy aidosti uskonnollista löytämistä, joka kerrotaan riippumatta siitä, onko siihen jokin löydöstä itsestään riippumaton syy ja tarve vai ei. Ecclesia semper reformanda est ei merkitse väkipakolla harjoitettua uudistamista, siivousneuroosia, jossa on kysymys todellisuuden kohtaamisen sijasta siitä pakenemista, vaan sitä, että kirkko tekee joka päivä parannuksen ja löytää itsensä sellaisen uskonnollisen löydön ääreltä, jonka se lausuu julki kysymättä, palveleeko tämä jotakin yleishyödyllistä organisatorista tarvetta vai ei.