Iure humano ja iure divino

Pidin viime viikolla papeille tuomiokapitulissa pätevöitymiskurssia, jonka puitteissa käsiteltiin myös luterilaista käsitystä pappisvirasta.

Toin esille, että pappisvirka on luterilaisen päätunnustuksen Augsburgin tunnustuksen mukaan jumalallisella asetuksella asetettu kahden funktion, saarnaamisen ja sakramenttien jakamisen, ja yhden intention eli tarkoituksen, uskon saamiseksi, kokonaisuus.

Tämä on asetus, institutum est, ja se on jumalallinen, jumalalliseen oikeuteen (iure divino) perustuva.

Sittemmän luterilaisen tulkinnan mukaan viran ulkoiset tunnusmerkit ja ilmenemismuodot, kuten virantoimittajan sukupuoli, ovat iure humano, inhimilliseen oikeuteen perustuvia. Ne voivat myös muuttua. Sitä, että pappisvirka on asetettu vain miehille ei nykyisen luterilaisen virkakäsityksen mukaisesti ole tehty iure divino vaan iure humano ja se voidaan siis muuttaa olosuhteissa, joissa naisen ja miehen käsittäminen on muuttunut siitä, miten se aiemmin käsitettiin.

Erityisesti Melanchthon oli valmis suosimaan inhimilliseen oikeuteen perustuvia ratkaisuja kirkossa. Paavikin voitiin hänen mielestään säilyttää inhimillisen oikeuden, yhteisöllinen kokemuksen ja psykologian takia, mikäli eräänlainen hengellinen ylipäällikkö kirkossa tarvitaan. Tämä ei ole kuitenkaan uskoon eikä teologiaan perustuva asia Melanchthonin mukaan. Teologisessa merkityksessä paavi on luterilaisen tulkinnan mukaan Rooman kirkkoherra.

Asia on kiinnostava kirkkoherra Olli Aallon tapauksessa. Hän vaihtaa sukupuoltaan, koska hänet on todettu synnynnäisesti sekasukupuoliseksi henkilöksi, jonka oma kokemus itsestään on kokemus naisena olemisesta. Pyydän kirkkoherra Aallolta anteeksi, mikäli luonnehdin nyt asiaa väärin, ei ole tarkoitus.

Aalto on lehtitietojen mukaan keskustellut asiasta piispan kanssa ja todennut, että tilanne voi aiheuttaa sellaista hämminkiä seurakuntalaisissa, että hän vetäytyy kirkkoherran virasta sukupuolenvaihdokseen liittyvien hoitojen tähden.

Näin ajatellessaan Aalto lähestyy kysymystä iure humano. Hän arvioi yhteisöllisen ja psykologisen tilan sellaiseksi, että hänen tilanteessaan oleva henkilö ei voi toimia ainakaan kirkkoherrana. Pappiskirjaa kai häneltä ei oteta pois, en tiedä.

Ratkaisu on Aallon osalta mielestäni ihailtava. Hän lähtee liikkeelle kokemuksestaan seurakuntalaisten hyvästä. Hänellä olisi luterilaisen teologian pohjalta myös mahdollisuus ajatella, että iure divino -tyyppisesti ajateltuna hänen sukupuolisuutensa ei ole asetettu ja pappisviran kannalta olennainen vaan kontingentti tekijä. Samalla perusteluissaan hän jättää auki mahdollisuuden ajatella asiasta toisin niille, jotka korostavat tätä jälkimmäistä näkökohtaa.