Sanovat sitä kihdiksi

Se kun menin kipsiin meni näin. Kansakoulun pihalla oli alle puolimetriä korkea puuaita. Johtajaopettaja sanoi, että siinä älä kävele. Kaikki siis kävelemään. Myös minä kävelin, ja putosin. Vasen käteni osui kyynärpään kohdalta aitaan ja murtui.

Sitten menikin kymmenen vuotta. Jääkiekkoa ja erityisesti luistelua inhosin. Koska kaupunki oli Tampere, siellä ei oikeastaan ollut mitään muuta. Ulkokentällä oli kuoppa jäässä, johon luistimenterä sopivasti jäi. Pyörin piruettia, jolle Kiira Korpikin olisi ollut kade, polvesta ylöspäin. Lumpio meni kahdeksaksi säpäleeksi, jalka jäykäksi ja reidestä elämä.

Kevät oli valoisa ja lämpenevä. Fysikaalisessa hoidossa jalkaan saatiin muutamassa kuukaudessa muutaman asteen kulma. Seuraavan kesän heittelin sitä vielä lonkan avulla eteenpäin. Syksyn tullen se taipui jo omin voimin.

Muutaman vuoden kuluttua elin asioihin hiukkasen syvemmin perehtyneessä nuorten herrain joukossa. Ne olivat niitä poikia, joille isoisät sanoivat näiden lähtiessä Helsingin yliopistoon: mitä, meinaatko opiskella, minun aikanani ensimmäinen vuosi kuljettiin valkolakki päässä edestakaisin Esplanadia.

Yksikin nenänmallinsa takia Töpseliksi sanottu Heikki oli reservin vänrikki eli siis nuori eläin. Tammipakkasella vietiin rampakin juoksulenkille Kaivopuiston eteisille jäille. Heikki veti ääntä nenäänsä ja verta pakkiin –tyyppistä vauhtia huutaen: ”Eihän tässä jätkät ole edes yrityksen makua!”

Piti oppia juoksemaan rammalla jalalla lenkkiä, jonka nimi oli Hiki, veri ja yrjö. Ei sitten pojat kilpailla, mennään rauhallisesti, todettiin lähtiessä ennen kuin kiri alkoi. Kiri kesti viitisen kilometriä, ja aina muistan Kirurginmäen intervallit, aina.

Parin vuoden harjoittelun jälkeen jalka oli jo siinä kunnossa, että sitä särki illat. Mutta juosta piti. Vielä kymmenkunta vuotta tuosta eteenpäin, ja harjoittaa juoksulenkeillä hesykasmia. Paras oli se vuosi, jolloin menin helmikuun alussa Amerikkaan, 1998, saattoi rullata lämpimässä ympäri vuoden niin että kesällä saattoi juosta jo Tuusulanjärven ympäri. Siellä olivat parhaat lenkkimaastot, kuten se Järvenpään keskustasta Aholan ja Ainolan ohi Halosenniemeen ja takaisin. Tie oli pääosin asfaltia.

Vielä 2005 syksyllä juoksin tuollaiset parikolmesataa kilometriä, mutta sitten terve jalka alkoi vihoitella. Kun oli parikymmentä vuotta juossut vain yhdellä terveellä jalalla, oli sekin nyt tullut lenkkiensä päähän. Myönnän, en venytellyt tarpeeksi noina vuosina, mutta ei se siitä johdu, vaan väärästä askelluksesta ja kallistuksesta. Kaksi polvea tohjoa ja lisäksi nivelsiteet molemmista nilkoista niin riekaleina, että eikun lääkäriin, jos uskaltaisi.

Aloin kävellä. Kymmenen kilometriä päivässä. Kyllä mies sen tekee. Viisitoista. Kohta kaksikymmentä. Kävelykilometrejä on tänäkin vuonna takana yli 1000. Taidan kävellä maailman ympäri.

Vasemman jalan jalkapöytään on ilmestynyt kipuja. Alkaa pistää, alkaa särkeä. Voitelen jalkaa lihasrentouttajalla, kipu yltyy, alkaa bassoaaltona juuri nukkumaan mennessä ja pitää hereillä yön. Päivän voi astua vain jalan sivulla. Ei perkunas.

Alkavat sanoa, että se on kihti. Kyllä, kyllä sen täytyy olla kihti. Näin on, kihti se on, sano mitä sanot. Mutta enhän minä erityisemmin pihvejä syö ja kittaa punaviiniä joka ilta. Niin, mutta mekaaninen rasitus ja virtsahappoa niveleen, niin sitä se on, siinä isovarpaan tyngässä, eikö niin. No hyvä, jos on kusta jalassa eikä päässä, totean. Kyllä, kihti se on. Siihen on lääkekin. Mene verikokeeseen.

No jos tässä kuitenkin lepäilisi hieman. Viikko ilman kävelyä, särky laantuu. Polvetkin hieman rauhoittuvat. Onhan sitä kaikenlaista.

Lenkille takaisin. Metsät ja järvet vilkkuvat kun kävelen kuolemaa pakoon.

Se tulee takaisin.

Laita siihen kylmää, älä lihasrentouttajaa, joka vain pahentaa kipua. Laitan kylmää, jalka turtuu, nostan sitä ylös. Kuule, ei se kihti ole, luuvalo, aivan selvä nivelrikkotapaus. Siihen on sellaista icevoidetta, laita monta kertaa päivässä, kyllä se siitä. Ja ne kengät, onhan sinulla hyvät kengät, joissa isovarvas nostetaan tyynyllä. Ja jalanmuottiin tehdyt pohjalliset.

Saan lahjaksi kävelykepin. Hieno peli. Sopiva tuliainen 42-vuotiaalle herralle, ei voi muuta sanoa. Nojaan siihen ja odotan, että selkään alkaisi kasvaa kyttyrä.

Keppi kädessä laulan buudelille, katu-uskottava:

"Me tulimme kapakasta kai hiukkasen horjuen.

Oli lähtömaljoja juotu, ja yö oli ihmeellinen.

Joku huomasi sattumalta

se oli kai Watkinson

että serenadi sulle ihan velvollisuutemme on.

Ja kolmisin seisahduimme

me alle sun akkunas

ja punaisen lampun näimme

me palavan huonessas

ah - muistan - ympärillä oli ihana kuuban yö

ja nuorena hehkuvana joka ainoa sydän lyö.

Me muistamme kuuman poves

ja keinuvan lantios

ja jokainen huulillansa

tuns vielä sun suutelos

ja me kaipasimme jälleen

sinun nauruas solisevaa

voi miksi on jätettävä

tämä ihana öitten maa.

Tom lauloi murheellisesti ja säesti Watkinson

minä nielin kyyneleitä

olin kovasti onneton

niin rakastin sinua silloin

ja rakastan vieläkin

ja sun punainen sukkanauhas

on arteeni kallehin.

Sinä avasit ikkunasi

ja kummasti hymyillen

sinä pudotit jokaiselle

tulipunaisen kukkasen

ja me itkimme haikeasti

ja horjuimme satamaan

ah, kuuban helmi, sua

en unohda milloinkaan."

Muuan moderni filosofi

Christopher Kirwanin Augustine (Routledge 1989) on ollut pitkään standarditeos niille, jotka tahtovat perehtyä Augustinuksen ajattelun filosofisiin ulottuvuuksiin. Pienen elämänkerran jälkeen Kirwan rekonstruoi Augustinuksen filosofisen näkemyksen tieto-opista, kielestä, pahuudesta, vapaasta tahdosta, ajasta sekä metafysiikan peruselementeistä. Kirwanin teos on huolellista ja formuloitua käsialaa, mistä johtuen sen lukeminen on aikaaviepää ja keskittymistä edellyttävää.

Mielestäni nykyisistä Augustinus-tutkijoista kiehtovin, Gareth B. Matthews, joka on valottanut erityisesti Augustinuksen ja Descartesin suhdetta, julkaisi pari vuotta sitten Kirwanin filosofisesti subtiilissa karikossa luovivalle lukijalle rinnakkaisteoksen, joka johdattaa lyhyin, noin 10 sivun artikkelein Augustinuksen ajattelun filosofisten ainesosien saloihin.

Matthews (s. 1929) on Massachusettin filosofian professori. Tässä viittaamani teos on Augustine, sarjassa The Blackwell Great Minds, ilmestynyt 2005. Teos on omistettu Lontoon King Collegen klassikoiden professorille (emer.) Richard Sorabjille. Pöydälläni on erityisesti propassioihin keskittyvä Sorabjin teos Emotion and Peace of Mind. From Stoic Agitation to Christian Temptation, Oxford University Press 2000. Sorabji piti Helsingissä kirjansa tekstilähteiden pohjalta 90-luvun lopulla viikon mittaisen kurssin, jolle osallistuin. Se on ehkä hienoin kurssi, jolla olen koskaan ollut. Tasosta kertoo myös ansiokkaiden oppilaiden joukko: Lilli Alanen, Simo Knuuttila ja Juha Sihvola napottivat kurssilla nuorempien ohella. Sorabji on suuri suosikkini Martha Nussbaumin ohella.

Matthewsin dispositio on tällainen:1. the first-person point of view
2. augustine’s life
3. scepticism
4. language
5. the Augustinian cogito
6. mind-body dualism
7. the problem of other minds
8. philosophical dream problems
9. time and creation
10. faith and reason
11. foreknowledge and free will
12. the problem of evil
13. wanting bad things
14. lying
15. happiness

Jos jokainen suomalainen tietäisi, että Augustinus on kirjoittanut noin 100 kirjaa, joista tärkeimmät ovat Tunnustukset, De Civitate Dei, De Trinitate, De Genesi ja De servo arbitrio sekä De spiritu et littera sekä sen lisäksi tietäisi, että hän mietti asioita, jotka Matthews dispositiossaan luettelee, olisimme sivistyskansa.

Matthews mainitsee, että Augustinuksen maine muistelijana ja teologina on vakiintunut. Hän koettaa raivata tälle tilaa myös filosofina, mikä puoli hänestä ei ole yhtä vahvasti mieliin juurtunut.

Matthewin tulkinnan mukaan Augustinuksen erityislaatu liittyy semminkin siihen, että hän on ensimmäinen filosofi, joka on moderni. Hän nimittäin käsittelee filosofisia kysymyksiä niin kutsutusta ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Antiikin relativismi, joka esitti, että kukin tarkastelee asioita omasta näkökulmastaan, ei tarkalleen ottaen ajatellut niin. Sen sijaan relativismi oli universaalia, todellisuuden luonnetta koskevaa relativismia. Sen mukaisesti todellisuus itse ilmenee eri tavoin eri ihmisille, mutta sen ilmenemismuodot eivät kerro siitä itsestään mitään.

Augustinuksen ”vallankumouksellinen” ajatus oli, että ensimmäisen persoonan tieto, kuten, että olen olemassa, elän ja käsitän asioita, raportoi myös jotakin todellisuudesta itsestään.

Augustinuksen kääntyminen filosofiaan tapahtui hänen luettuaan Ciceron sittemmin kadonneen teoksen Hortensius. Siinä hän tutustui akateemikkojen skeptiseen näkemykseen, jonka kannattaja hänestä joksikin aikaa tuli. Ensimmäisessä säilyneessä teoksessaan Contra Academicos, erityisesti sen kolmannessa kirjassa, Augustinus alkaa kuitenkin luonnostella argumenttia skeptikkoja vastaan.

Lähtökohtana, Matthewsin tulkinnan mukaan, on Zenonin idea: A tietää, että p jos ja vain jos A näkee, että p ja p ei voi näyttäytyä A:lle toisin kuin siten, että se on p.

Tämä ei tietenkään osoita, että jonkin ilmeneminen jollekin on sen ilmenemistä, mikä ilmenee. Voihan kyseessä olla uni tai petos. Mutta lähtökohta osoittaa, että asiat voivat olla tosia tai epätosia. Juuri tämä on Augustinuksen mielestä varmaa tietoa, kaksiarvologiikka. Lisäksi voimme varmasti tietää, että on olemassa joko maailma tai että on olemassa monia maailmoja ja jos yhden maailman lisäksi on olemassa vaikkapa 6 maailmaa, maailmoja on 7, sillä tiedämme varmasti, että 1+6 on 7.

Kootusti, Augustinus uskoo, että vaikka hän olisi unessakin, hän tietää varmasti 1. loogisia totuuksia, matemaattisia totuuksia, 3. oman fenomenaalisen maailmansa olemassaolonsa (että hänelle ilmenee erilaisia asioita) ja 4. sen, miten erilaiset asiat ilmenevät fenomenaalisessa maailmassa.

Koska ensimmäiset kohdat, loogiset ja matemaattiset totuudet sisältävät Augustinuksen uskomuksen mukaan itsensä todistavat kvaliteetin, hänen kiinnostuksensa Contra Academicos-teoksen jälkeen suuntautui erityisesti kohtaan 3, minän ja fenomenaalisen maailman suhteeseen sekä näiden suhteeseen maailmaan sinänsä. Näin Augustinuksen filosofian keskukseksi muodostuu mielen filosofia, jonka merkittävä klassikko hän on.

Modernia, eikös vain.

Se herkku, joka näistä muotoutui, on Augustinuksen cogito. Jos Augustinus uskoo, kuten hän tekee, kokevansa asioita, on olemassa subjekti, joka uskoo kokevansa asioita. Näin ei ole virheellistä uskoa, että on olemassa subjekti (jonka nimi on Augustinus), joka uskoo kokevansa asioita. Näin meillä on erehtymätöntä tietoa ainakin siitä, että Augustinus on olemassa. Augustinus esitti tämän si fallor sum –muotoiluna, jos erehdyn, olen olemassa.