Jälleen kerran

Sokrates, Platon ja Aristoteles olivat erilaisia ja samanlaisia.

Platonia tämä asia inspiroi sikäli suuresti, että hän kehitti opin, jota Holger Thesleff on kutsunut osuvasti kahden tason malliksi.

Ennen aikaan maailmassa samaa asiaa kutsuttiin ideaopiksi, mutta vanha luonnehdinta on hieman harhaanjohtava. Pitää paikkansa, että ideat ovat Platonin mukaan todellisemmin olevia kuin niiden havaittavassa todellisuudessa esiintyvät yksilöedustajat, mutta kyllä yksilöedustajatkin ovat todella olemassa. Ideoiden yksilöedustajat ovat varjoja vain sikäli kuin ne suhteutetaan ideoiden olemassaoloon, mutta eivät ne ajassa ja paikassa mitään varjoja ole.

Todellisuuden havaittava eli sensiibeli taso on ajallinen, paikallinen, muuttuva ja aineellinen. Todellisuuden käsitettävä eli intelligiibeli taso on ikuinen, paikaton, muuttumaton ja henkinen. Ensimmäinen heijastaa kaikessa erilaisuutta edustavassa kehityksessään jälkimmäisen samuutta.

Kahden tason malli selittää muuttuvaisessa esiintyvän muuttumattomuuden. Platon oletti lisäksi, että samuuden perusta on olemassa erillisenä todellisuutena, ideoiden valtakunta. Se mikä antaa muodottamalle muodon (eidos) on jotakin, joka on todella olemassa erillään kaikesta muodottomuudesta.

Aristoteleskin hyväksyi kahden tason mallin, mutta hänen mielestään ei ollut tarpeellista olettaa erillistä ideoiden todellisuutta.

Aristoteleelle kaikki mikä on, on muodon (eidos) ja aineen (hyle) yhdelmä eikä muoto esiinny irrallaan aineesta – lukuun ottamatta sitä, kun se abstraktiokykymme avulle siirtyy mielteeksi mieleemme.

Aristoteleen hylomorfistisessa eli siis aineen ja muodon muodostamien olioiden todellisuudessa vallitsee sukujen ja lajien jäsennys, joka voidaan ilmaista syllogistisesti. Syllogismi on kolmirivinen muodollisesti pätevä päätelmä kuten Jokainen ihminen on kuolevainen, Aristoteles on ihminen, siis Aristoteles on kuolevainen.

Toisin sanoen: Jos A on B ja C on A, niin C on B.

Aristoteles muotoili 18 perussyllogismia, joihin todellisuudessa olevat oliot ja niiden väliset suhteet voidaan palauttaa. Muodot ovat totta ja muuttumattomia, mutta niistä ei tarvitse olettaa, että ne sijaitsevat jossakin ikuisessa henkisessä maailmassa. Ne sijaitsevat aineellisessa todellisuudessa, joka Aristoteleen uskomuksen mukaan on kyllä aina eli siis ikuinen.

Aineellinen maailma on päämäärähakuinen. Jokainen olio pyrkii toteuttamaan edustamansa lajin lajityypillisen päämäärän. Näin todellisuuden keskeinen luonteenpiirre on se, että siihen sisältyy potentiaa ja aktuaalisuutta eli mahdollisen tulemista siksi, mitä se on.

Esimerkiksi ihmisen lajityypillinen päämäärä on tulla onnelliseksi. Ihminen tulee onnelliseksi, kun hän toteuttaa eli aktualisoi itsessään olevan ihmisyyden mahdollisuuden. Ihmisyyden mahdollisuus kätkeytyy järkeen, joka on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus. Vaikka eläimetkin ovat älykkäitä, niillä ei Aristoteleen mielestä ole todellisuuden kokonaiskäsityksen saamiseen yltävää järkeä.

Onnellisuus on sitä, kun käsitämme todellisuuden ja lisäksi taidamme siinä elämisen.

Kuten lukija huomaa, on jälleen syksy ja lukiossa on aloitettu filosofian kurssi.